Paska kirja paskoista ihmisistä – arviossa James Feltonin tietokirja

Kuvat: Bazar Kustannus

Jotkut kirjat olisi vain parempi jättää kirjoittamatta. Hukkaan menee kirjoittajan ja kustannustoimittajan aikaa, paljon painopaperia – tässä tosin melko huonoa – vettä, painomustetta ja luonnonvaroja. Ja lopuksi vielä lukijankin aika ja energia, jos hän sattuu tarttumaan tekeleeseen.

James Feltonin Maailmanhistorian pahimmat paskiaiset (suom. Simo Liikanen; Bazar, 2024) on tällainen kirja. Varmaan ensi alkuun mahtavan kekseliäältä kuulostava aihe on taipunut kirjailija-toimittajan käsissä väkisin väännetyksi irtovitsikokoelmaksi historian kusipäisimmistä yksilöistä.

Ja uskokaa pois, tähän kauhukabinettiin mahtuu mukaan myös naisia – sellainenkin suuruus kuin Kiovan pyhä Olga.

Muutaman sivun mittaiset tarinat brittiläisine nokkeluuksineen eivät jaksa kauan viihdyttää. Emanuel Santosin piirroskuvitus on sentään astetta älykkäämpi.

Kaiken kaikkiaan kirja olisi aito yhden tähden suoritus, ellei se sisältäisi tärkeän opetuksen menneiltä vuosisadoilta. Palataan siihen myöhemmin.

Putin puuttuu paskajoukosta

”Historiassa on hienoa se, ettei siinä varsinaisesti ole pulaa sarjakuvamaisista mulkvisteista”, Felton aloittaa. Näitä hahmoja löytyy parin vuosituhannen ajalta niin paljon, että kaikkein ilmeisimmät – Hitler ja Stalin – on jätetty suosiolla kirjasta pois.

Kierros alkaa Rooman keisari Domitianuksesta ja päätyy amerikkalaiseen Duon H. Milleriin. Hän oli kosmetiikkavalmistaja ja rokotekriitikko – kyllä, heitä on ollut aina – joka väitti polion johtuvan liiallisesta sokeripitoisten juomien nautiskelusta. Kritiikin pääkohde oli Jonas Salk, joka vuonna 1952 oli esitellyt poliorokotteen.

Hallitsijoista paskiaisten joukkoon mahtuvat muun muassa Edward III, Iivana Julma ja Pietari suuri.

Epäilemättä eräs Vladimir Putin olisi syytä rankata samaan roskajoukkoon, mutta siihen ei Feltonin hahmotuskyky vielä riitä.

Pietari Suuren pojan Aleksein kohtalo muuten kuvaa Venäjän ikiaikaista menoa. Kun Aleksei palasi maanpaosta kotimaahan 1700-luvun alkupuolella, hänet otettiin kiinni kidutettavaksi ja tuomittiin kuolemaan. Sekään ei vielä riittänyt, vaan mies tapettiin vankilassa ennen kuin mestauskirves ehti heilahtaa.

Tämän tarinan kaikki yhtäläisyydet nykyhetkeen ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotetta.

Jotain makua, kiitos

Belgian kuninkaan Leopold II:n kelvottomuus hallitsijana ja epämiellyttävyys ihmisenä on laajasti tunnettu. Hänen jäljiltään silloinen Kongon vapaavaltio, nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta, raiskattiin ja kirjaimellisesti silvottiin pahemmin kuin juuri mikään muu siirtomaa koskaan. Kaiken lisäksi Kongo oli Leopoldin henkilökohtaista, ei suinkaan Belgian valtion omaisuutta.

”Kun työläiset eivät täyttäneet kumikiintiöitään, sotilaat hakkasivat työläisten lapsilta kädet ja jalat irti. Sotilaat lähtivät korit täynnä käsiä ja varmistivat näin, että orjat eivät uskaltaisi kapinoida heitä vastaan”, Felton kirjoittaa.

Ja oitis jatkaa: ”Samalla sotilaat tärvelivät kaikki mielikuvat retkieväiden kantovälineistä.”

Mitä ihmettä? Jopa lähes 150 vuotta tapahtumien jälkeen on asioita, joista ei vain väännetä teinihuumoria. Sama kuin ilkkuisi keskitysleirien hirveyksille, Mariupolin ja Gazan pommituksille tai Välimereen hukkuville pakolaislapsille. Jotain makua, kiitos.

Felton määritellään kirjan sisäkannen esittelytekstissä ”yleisen internet-hölynpölyn tuottajaksi”. No tässä sen nyt näkee, minkä tasoista saagaa sinne juuri tuotetaan.

Haiti oli tuhoon tuomittu

James Feltonin kirjan kaltaisia konnakavalkadeja on kirjoitettu viime vuosina muitakin, myös Suomessa. Osa onnistuu, osa ei. Ihmisten tarvetta tirkistelyyn, kauhisteluun ja jälkiviisasteluun ne varmimmin täyttävät.

Mutta entä se opetus? Se alkaa vuodesta 1492, jolloin Kristoffer Kolumbus ”löysi” Amerikan mantereen, alisti paikalliset kansat armottomasti ja aiheutti välillisesti satojen tuhansien kuoleman. ”Häikäilemätön kiihkoilija”, määrittelee Felton.

Espanjalaisten työtä jatkoi Ranska, joka laivasi Haitin saarelle tuhansittain länsiafrikkalaisia orjia. Haiti oli Ranskan rikkain siirtomaa, kunnes orjat nousivat kapinaan. Kun Haiti julistautui itsenäiseksi 1804, valtaosa saaren resursseista oli tuhottu.

Kuningas Kaarle X vaatii Haitilta korvauksina sata miljoonaa frangia. Haiti maksoi niitä vuoteen 1947 saakka – joka vuosi lähes 80 prosenttia budjetistaan – eikä ihme, sillä summa vastasi nykyrahassa 20 miljardia euroa.

Kun siis nykyisin katsomme uutisraportteja jengisotien riivaamasta maasta, jonka hallinto on sortunut ja kansa näkee nälkää, voimme muistaa yhden asian: tälle maalle ei koskaan annettu mahdollisuuksia oikeasti kehittyä, ja se on aika pitkälle eurooppalaisten paskiaisten syytä.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua