Lukas Moodysson kuljettaa Gösta-sarjan ylikilttiä lastenpsykologia kommelluksesta toiseen

Olin ehtinyt kuulla paljon kehuja HBO Nordicilla esitettävästä, Lukas Moodyssonin ohjaamasta ruotsalaisesta Gösta-sarjasta. Silti välttelin sarjan katsomisen aloittamista kuin hammaslääkärillä käyntiä. Gösta nimittäin kertoo pahimmasta mahdollisesta aiheesta: ylikiltistä ihmisestä. Tiesin, että luvassa olisi tuskallista kiemurtelua aiheuttava samastumiskokemus.

Gösta-sarjan nimihenkilö (Vilhelm Blomgren) on lasten- ja nuortenpsykologi, joka on juuri aloittanut uuden työn pikkukaupungissa. Hän asuu herttaisessa puutalossa luonnon keskellä, seurustelee kivan lääketieteen opiskelijan kanssa ja majoittaa kodissaan ventovierasta pakolaista.

Sarja on tyylilajiltaan (enimmäkseen) komedia, ja sarjan huumori syntyy hankalista tilanteista, joihin ylikiltti Gösta joutuu juuri kiltteytensä vuoksi.

Siis aivan helvetillinen aihe! Mikä tahansa sarjamurhaajasarja on helpompaa katsottavaa kuin ylikiltin ihmisen elämä.

Näin siis ainakin luulin, ennen kuin olin katsonut yhtäkään Göstan jaksoa.

Göstan ensimmäisessä jaksossa pahimmat aavistukseni käyvät toteen. Jos katsoja on luullut olevansa kiltti, liikkuu Göstan kiltteys aivan pyhimystasolla. Hän ei pysty kulkemaan yhdenkään avuntarvitsijan ohi: kaupan edessä istuva kerjäläinen, vanha väsynyt mummo tai sekava pyörävaras – kaikki he saavat Göstalta apua ja ymmärrystä, uhrautuvaa huolenpitoa – jopa niin, että kaikki Göstan omassa elämässä tuntuu menevän pieleen.

Hirvittävää katsottavaa – ja myös älyttömän hauskaa!

Eikä tässä vielä kaikki: mukaan Gösta-soppaan heitetään tarinan antagonisti, Göstan oma isäpappa (Mattias Silvell), joka ykskaks ilmoittamatta muuttaa asumaan poikansa luokse. Pappa on mainio, anarkistinen hahmo, jonka elämää suurempi itsekeskeisyys pelaa narratologista pingistä Göstan äärimmäisen uhrautuvaisuuden kanssa.

Sarjan kolmas tärkeä henkilö on Saga (Clara Christiansson), Göstan masentunut 18-vuotias asiakas.

Ja pakko myöntää, sarja toimii todella hyvin, kaikilla tasoilla. Aikoinaan Fucking Åmål -elokuvalla (1998) itsensä läpilyönyt ohjaaja-käsikirjoittaja Lukas Moodysson hallitsee hienovaraisen komiikan. Katsoja huomaa hekottelevansa psykologien työpaikkakeskusteluille, jotka fiksussa kohteliaisuudessaan ja ymmärtäväisyydessään hipovat hulluuden rajoja. Puhumattakaan niistä kaikista tukalista tilanteista, joihin Gösta joutuu yrittäessään toimia oikein.

Göstaa esittää Vilhelm Blomgren.

Silti Moodysson ei hae pelkästään katsojan nauruja. Gösta on älykästä komediaa, mutta mukana kulkee myös mustia, traagisia sävyjä. Ajatus siitä, että nauraisin Göstan lapsiasiakkaiden ongelmille, tuntui itsestäni aika vaikealta (koska olen kiltti), mutta Moodysson tasapainoilee taitavasti epäkorrektin huumorin rajamailla. Mitenkään erityisesti osoittelematta Moodysson näyttää, millä tavalla pohjoismaisen hyvinvointivaltion lapsen ongelmat vertautuvat maailman kriisialueilta tulevien lasten ongelmiin.

Kaiken kaikkiaan Moodysson osaa valottaa sivistynyttä pohjoismaalaisuutta kiinnostavalla tavalla, ja näyttää minkälaisiin älyttömyyksiin äärimmäinen kohteliaisuus ja hyvä käytös voi johtaa. Hyvin paljon sarjan maailma on tuttua myös meidän kulttuurissamme. Kuitenkin tuntuu siltä, että meidän ”sivistyksemme” ei ole vielä ihan ruotsalaisella tasolla – Suomessa ollaan suorapuheisempia.

Erityisen kiinnostavaa onkin sarjan kielenkäyttö, sillä tuntuu siltä, että lähes kaikilla repliikeillä on (vähintään!) kaksoismerkitys, ja myös henkilöiden persoonaa rakennetaan heidän käyttämänsä kielen perusteella. Sana snälla toistuu sarjassa piinallisen usein. Ruotsin kielessä se on kaunis pyyntö, ”ole kiltti”. Ihan vastaavaa meillä brutaaleilla suomalaisilla ei ole.

Göstaa katsoessa ei kuitenkaan tarvitse otsa kurtussa miettiä pohjoismaalaisen yhteiskunnan erityispiirteitä tai diskursseja, vaan tietenkin sarjan kiinnostavuus rakentuu mielenkiintoisten henkilöiden varaan, ja erityisesti siihen, miten Gösta itse, Saga ja pappa muuttuvat sarjan edetessä.

Osa sarjan jännityksestä syntyy siitä, kun katsoja seuraa, pystyykö Gösta joskus toimimaan oman tahtonsa mukaan. Enimmäkseen ylikiltti katsoja saa olla sydän syrjällään Göstan puolesta, ja vain toivoa, että jospa tuo nyt kerrankin sanoisi ne maagiset kaksi sanaa: ”EI KÄY!”

Göstan tunteenpurkaukset ja oman tahdon ilmaisut ovat niin pieniä, että katsoja saa olla valppaana. Sen sijaan Sagan hoitoprosessin käänteet ja kasvu aikuiseksi ovat sarjan narratiivissa se punainen lanka, joka vie tarinaa eteenpäin.

Göstan isäpappa on Göstaa itseään voimakkaampi hahmo, ihan tarkoituksella. Ensimmäisissä jaksoissa pappa tuntuu raivostuttavalta ja vähän kliseiseltäkin, mutta jakso kerrallaan Moodysson avaa isän hahmoa ja näyttää tämän inhimillisen ja viisaankin puolen.

Pientä ekstrahuvitusta sain isäpapan kulttuurimieltymyksistä, jotka olivat itselleni hyvin tuttuja vuosikymmenten takaa. Sisters of Mercy soimassa taustalla ja kauhtunut Einstürzende Neubauten -bändipaita hihityttivät. Pieniä juttuja, mutta myös toimivia esimerkkejä Moodyssonin huumorin nyansseista. (Suomentajalle kuitenkin terkkuja: ehkäpä ruotsalaisbändi Lädernunnan ei ole kovin tuttu, mutta se on nimeltään joko Lädernunnan tai The Leather Nun, ei ”Nahkanunna”. Emmehän me kuuntele myöskään sellaisia bändejä kuin ”Ovet” tai ”Vierivät kivet” – ”Seksipyssyistä” puhumattakaan.)

Näyttelijät ovat kaikki mainioita, koko porukka. Heidät oikein uskoo aidoiksi henkilöiksi. Etukäteen olin ollut hieman huolissani siitä, miten katsomiskokemukseeni vaikuttaa se, että olin ihan hiljattain nähnyt pääosaesittäjä Vilhelm Blomgrenin myös Midsommar-kauhuelokuvassa. Mutta olinpas dum! Blomgren on tietenkin näyttelijä. Vaikka hän on sekä Midsommarissa että Göstassa molemmissa todella sympaattinen henkilö, hahmot ovat kuitenkin roolitöitä, enkä Göstaa katsoessani ajatellut lainkaan Midsommaria.

Kirjoitin kritiikkini 10 jakson perusteella, luvassa ensimmäisellä kaudella on kaikkiaan 12 jaksoa. Sarjassa olisi ehkä ollut hieman tiivistämisen varaa, sillä ennen loppujaksoja jännite on jonkin verran väljähtänyt. Mutta myönnetään, koukussa ollaan – ja odotan kovasti ensimmäisen kauden kahta viimeistä jaksoa.

Ja saataisiinko jopa toinen kausi? Snälla?

Kaarina Lehtisalo