Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Erik Ahonen pohtii monikulttuurista kokemusta maailmasta, etenee uudesta musiikista vanhaan ja muistelee jälleen kerran jaettua Berliiniä.

1

Irakilais-suomalaisen Hassan Blasimin romaani Allah99 ilmestyi jo viime helmikuussa, mutta itse pääsin sen pariin vasta äskettäin. Kirja on vielä kesken, mutta kiehtova se on. Fragmentaarinen teos imaisee osin tuttuun ja osin vieraaseen maailmaan, jossa on yllin kyllin absurdeja piirteitä.

Blasimin kuvaamat tapahtumat ovat usein, sanokaamme maanläheisiä, mutta yleissävy on silti koko ajan sivistynyt, eikä vain silloin, kun keskustellaan vaikkapa synkistelyn mestarin Emil Cioranin tuotannosta. Allah99 ei ole mikään tilitys maahanmuuttajan osasta Suomessa, mutta antaa silti mielenkiintoisen kuvan eri kulttuurien välillä liikkuvan ihmisen mielenmaisemasta, josta meikäläinen tietää kovin vähän.

Sampsa Peltosen suomennos vaikuttaa erittäin hyvältä.

Hassan Blasim Sampolan kirjaston kirjailijavieraana tiistaina 22.10.2019 kello 18.

2

Kuuntelin muutama päivä sitten amerikkalaisen saksofonistin Charles Owensin uutta albumia Three and Thirteen. Napakka soundi ja sähköbasisti Andrew Randazzon soittotyyli toivat yhtäkkiä mieleen takavuosien brittitrion Back Doorin, jota oli sitten todella pitkästä aikaa kuunneltava.

Back Door julkaisi vuonna 1972 ensilevynsä omakustannepohjalta, mutta bändin esiinnyttyä kolme viikkoa Ronnie Scottin klubilla Lontoossa Chick Corean lämmittelijänä ja levyn saatua ylistävän arvion New Musical Expressissä, yhtyeen maine kasvoi nopeasti.

Kun Warner Bros julkaisi ensialbumin uudestaan, se löysi tiensä myös suomalaisiin levykauppoihin, ja itsekin kuulin sen tuoreeltaan. Kokemus oli innostava, mutta myös hämmentävä. Trio soitti omanlaistaan fuusiojazzia, mutta kaikki kappaleet olivat parin-kolmen minuutin tiiviitä ja energisiä rykäisyjä.

Eniten huomiota herätti virtuoottinen basisti Colin Hodginson, joka hoiteli tavallaan myös kitaristin tontin. Hän oli vielä tuohon aikaan poikkeuksellinen basisti, joka ei epäröinyt soittaa yhtyeen eturivissä. Saksofonisti Ron Aspery puolestaan soitti välillä varsin abstraktisti, joten ei ihme, että häntä kuvailtiin joskus Ornette Colemaniksi soittamassa bluesia. Trion täydensi rumpali Tony Hicks.

Back Dooria voi ärhäkkyydessään pitää nykyisten, rokahtavaa tai punkahtavaa musiikkia jazzkokoonpanolla soittavien yhtyeiden edeltäjänä. Esimerkiksi kotimainen Mopo tulee mieleen, vaikkei se välttämättä ole Back Doorista kuullutkaan.

Näytteen Back Doorin ensilevyn soundista voi kuunnella vaikka täältä.

3

Berlin – Schicksalsjahre einer Stadt on jättimäinen tv-sarja Berliinin ”kohtalonvuosista”. RBB-yhtiön tuottama 40-osainen sarja kattaa kronologisesti vuodet 1961–1999 eli ajan Berliinin muurin rakentamisesta vuosituhannen loppuun. Jokainen osa kestää puolitoista tuntia, joten katseltavaa riittää.

Sarja on vielä kesken ja tällä hetkellä uusin osa käsittelee vuotta 1986. Itse olen päässyt vasta vuoteen 1976, jolloin kesä oli kuuma ja hittinä soi Jürgen Drewsin Ein Bett im Kornfeld eli saksannos Bellamy Brothersin menestyskappaleesta Let Your Love Flow.

Jos osaa jonkin verran saksaa ja Berliinin historia kiinnostaa, sarjaa kannattaa ainakin vilkaista. Toteutus on nimittäin viihdyttävä, koska kylmän sodan, liennytyksen ja terrorismin kaltaisen poliittisen dramatiikan ohella käsitellään vanhojen uutisfilmien kautta myös kulttuuria, viihdettä ja arkista elämää niin Itä- kuin Länsi-Berliinissäkin.

Ymmärtämistä auttaa saksankielinen tekstitys ja mikä parasta, sarjaa voi katsoa Suomesta vapaasti, ilman vpn-virityksiä.

Berliini-sarjan löytää täältä.

4

En suuremmin ihastunut Leonard Cohenin ja Marianne Ihlenin suhteesta kertovaan Marianne & Leonard -elokuvaan, mutta nyt huomaan, että se jätti kuitenkin yhden vahvan muistijäljen. Elokuvan näkemisen jälkeen olen pohtinut paljon vanhaa kysymystä siitä, miten äärivapaamielisissä oloissa kasvaneille lapsille käy. Elokuvan perusteella osalle Hydran ”paratiisisaaren” lapsista kävi varsin huonosti, tärkeimpänä esimerkkinä laitoskierteeseen ajautunut Ihlenin poika, jota Cohenkin Hydran vuosina ”kasvatti”.

Muistan aikanaan nähneeni dokumentin Espanjaan 1960-luvulla siirtyneiden hippien lapsista. Heille ei käynyt välttämättä huonosti, mutta moni heistä ei halunnut aikuisena kuullakaan köyhistä kommuuneista, vaan he kaipasivat paljon ”porvarillisempaa” elämää.

Toisaalta Suomessa on vuosikymmeniä puhuttu sodassa olleiden miesten kohtuuttoman kovakouraisista kasvatusmenetelmistä, jotka vaikuttivat koko seuraavaan sukupolveen. Ja niin edelleen: missä se turvallisuuden, ankaruuden ja vapauden välinen, ihanteellinen leikkauspiste sijaitsee? Vastausta ei taida tietää kukaan.

5

Assetto Corsa Competizione on Blancpain-GT3-sarjaa simuloiva autopeli, jonka matka on ollut aika vaivalloinen. Peli julkaistiin virallisesti alkukesällä, mutta jokainen näki, ettei se ollut läheskään valmis. Lisäksi sen käyttämä pelimoottori Unreal Engine on osoittautunut autopelissä hankalaksi muun muassa siksi, ettei peli ole tukenut kunnolla kolmen monitorin käyttöä, mitä monet kokeneet (ja varakkaat) simulaatiokuskit vaativat. Samoin vr-laseilla kuvanlaatu on heikompi kuin toivoisi, eivätkä tietokoneen tehot tahdo riittää.

Näissä oloissa pelaajamäärät ovat jääneet suhteellisin pieniksi, mikä on sääli, koska pohjimmiltaan eli ajomallinnukseltaan peli on aivan erinomainen. Juuri eilen ajelin Silverstonea sadekelillä ja nautiskelin suuresti uskottavasta tunnelmasta.

Huomasin myös uutisen, että lähiviikkoina pelistä vihdoin julkaistaan versio 1.1, joka tuo kuusi uutta autoa, yhden uuden radan ja jonkinlaisen tuen kolmelle monitorille. Toivottavasti muitakin viilauksia tulee, jotta pelin potentiaali pääsee täysin esiin. Koska, kuten sanottu, kilpa-ajosimulaattorina ACC on yksi parhaista koskaan.

Erik Ahonen