Arto Murtovaara

Jarno Mällinen istuu lauantaiaamun rauhassa melko lailla keskellä Tamperetta. Edellisenä päivänä Radiopuhelimet-yhtyeen nokkamiehiä on haastateltu Metso LIVEssä. Sitä seurasi elävää soittoa sekä keikka illalla Vastavirta-klubilla. Tänään yhtye matkustaa Helsinkiin.

Vuodesta 1986 toimineen oululaisyhtyeen – jota voi hyvällä syyllä sanoa kulttibändiksikin – seuraava albumi Kosminen tiedottomuus ilmestyy 14.2.2020. Sen cd-versio on varastossa valmiina, vinyylin koelevyjä odotellaan.

– Itse asiassa levy tuntuu kyllä onnistuneelta ja alustavat, sieltä täältä kuullut kommentit biiseistä ovat olleet hyvin tyytyväisiä, Mällinen kertoo.

Levyä leimaa hänen mukaansa semmoinen meininki, että 15. albumilla ei ”kannata kauheasti ryhtyä häröilemään tai haahuilemaan, vaan tehdä mahdollisimman napakka kokonaisuus”.

– Jollain tavalla kuitenkin vuosien varrella koko ajan oppii – ja kuulostaa siltä, että levyt eroavat toisistaan, hän pohdiskelee.

– Hyvin tuttu tunne läpi vuosien ja koko meidän uran ajan on, että nythän mä oon jotakin oppinut; että miksi mä tein ennen tolla tavalla, näinhän tämä pitää tehdä.

Oppimisen halu sekä halu korjata vanhat virheet johtavat siihen, että tehdään paremmin kuin ennen.

 

Video: Radiopuhelimet-yhtyeen musiikkivideo Jeesus Kristus ja ateisti albumilta Kosminen tiedottomuus (14.2.2020).

Kosminen tiedottomuus

Uuden levyn nimi Kosminen tiedottomuus liittyy levyllä olevaan kappaleeseen Supertietoisuus; molemmissa on Mällisen mukaan ”vähän samaa” ajatusta.

Yhtyeen viiden viimeisimmän levyn yhtiönä on ollut helsinkiläinen If Society, alun perin kahden miehen firma, joka oli ”indieskenessä aika korkealle profiloitunut, nuorempien ihan tyylikkäiden bändien kustantaja”, kun se pyysi Radiopuhelimia talliinsa.

– Se on ollut meille erittäin hyvä pulju.

Kaverit ovat Mällisen mukaan 10–15 vuotta heitä nuorempia, heillä on kaikki kontaktit Helsingin päässä ja he ovat kaikin puolin hoitaneet homman erittäin hyvin.

Radiopuhelimien ura alkoi oululaisella Bad Vugumilla, joka perustettiin heitä varten. Kaksi ensimmäistä EP:tä syntyi sille. Ensimmäisen albumin he tekivät kuitenkin Eurosille, joka oli ennen kaikkea Kauko Röyhkän julkaisija. Bad Vugum julkaisi kymmenittäin eri artistien levyjä ennen kuin kaatui sisäisiin riitoihin.

– Riku Mattila otti meidät Sonetille, joka muuttui Polygramiksi.

Radiopuhelimet äänitti vielä viidennen albuminsa Polygramille, kunnes Mattila jäi pois ja hänen suojattinsa seurasivat. Yhtye palasi Bad Vugumille, jolle se teki neljä albumia.

– Se toimi ihan hyvin siinä vaiheessa. Se oli kasvanut ja me olimme kasvaneet. Ketterämpää toimintaa kuin isolla Polygramilla.

– Ainoa ero, mitä huomasi, oli levytysbudjetti. Riku Mattila ja Mikko Karmila ovat suostuneet aina solidaarisuussyistä tekemään meidän kanssamme kengännauhabudjetilla, Mällinen kertoo.

– Ainoa mistä joutui luopumaan, oli se että Polygramilla oli aina levytysten päätteeksi parin tuhannen markan juhlaillallinen.

Bad Vugum lakkasi olemasta. Yhtyeen rumpalilla ja hänen vaimollaan oli tuolloin Hot Igloo -keikkamyyntitoimisto ja levyfirma, joka julkaisi muun muassa Santtu Karhua. Puhelimet purkitti yhden levyn yhtiölle.

Sitten tulikin muutaman vuoden tauko, joka venyi huomaamatta, kun oli kaikenlaista ”rojektia”; Tommi-näytelmä Juha Hurmeen kanssa, bändikirja…

– Ne veivät aikaa samoin kuin kokoelmalevyn tekeminen. Ihan huomaamatta tuli viiden vuoden tauko. Bändi kyllä toimi koko ajan aktiivisesti, Jarno Mällinen toteaa.

If Society otti yhteyttä 2005.

– Kiinnityksen myötä alkoi myöhempi kultakausi – kaikki alkoi mennä putkeen.

Säveltäjä Mällinen

Uuden levyn sanoituksista vähän yli puolet on Jarno Mällisen käsialaa – tarkkaan sanottuna kuusi sanoitusta yhdestätoista. Yksi sanoituksista on Juha Hurmeen.

– Sävellystyö on pääosin mun.

Biisien teko menee Mällisen mukaan ”luonnollisesti” niin, että musiikki tulee ensimmäisenä. Hän viittaa vanhaan vitsiin, että kymmenen prosenttia on inspiraatiota, loput perspiraatiota. Perinteinen tapa on rämpytellä kitaraa etsien sopivaa sointukuviota, riffiä.

– Harvinaisempaa on, että mielessä alkaa pyöriä joku riffinpätkä tai saa mieleensä jonkun fiiliksen, jota yrittää jäljitellä.

– Aikanaan ihastuin (John) Coltranen Spiritual-biisiin. Alkoi mielessä pyöriä, että täytyy tehdä samanlainen leijuva bassokuvio kuin siinä biisissä. Mielikuva oli tarpeeksi: Sen riffi syntyi vaivattomasti. Siitä tuli vanha biisimme Sakramentti-Jaakko.”

– Pohjoispohjalaisen jäyhä ja kulmikas Coltrane-mallinnus, Mällinen naureskelee.

– Harvinaisin ja kolmas tapa on, että unessa tulee joku riffi. Erityisesti tällä uudella levyllä on sellainen kuin Oma tie. Siihen riffi ja rakenne tuli aika kirkkaana unessa.

Se saa Mällisen käkättämään ”kuuluvansa pian tähän suurmieskategoriaan”.

– Olen vain nöyrä välikappale, jolle annetaan ylhäältä asioita.

Työlästä puuhaa?

– Onhan se siis sellaista hinkkausta ja jalostusta, mutta se on aika mukavaa työtä, Mällinen vastaa.

– Treeniprosessi bändin kanssa on tavallaan se työläin ja stressaavin vaihe. Mutta jos on kärsivällinen, sekin on mukavaa.

Musiikki menee edelle

– Kyllähän minulle musiikki on ilman muuta tutumpi ja tärkeämpi, luontaisempi aihe, Mällinen punnitsee kirjoittamisen ja biisien tekemisen eroa.

– Vaikka mä nyt kuitenkin biisien kirjoittamisen ja toimittajan työn takia olen kouliintunut kirjoittaja, kyllähän sitä kaunokirjallisuuden kentällä on turisti.

Onko kirjallisuus haastavampi?

– Siinä mielessä haastavampi, että siellä ei ole oikein mitään omaa lokeroa. Bändihommissa meille on muodostunut oma yleisö ja oma karsina, oma markkinarako.

Mällinen sanoo, että he tietävät mihin klubeihin ja minkälaiselle yleisölle heitä voi myydä. Kaunokirjallisuudessa tilanne on sama kuin jos heidän bändinsä heitettäisiin soittamaan Seinäjoen tangomarkkinoille: sattuuko sieltä löytymään joku, joka on kiinnostunut ja vieläpä tykkäämään.

– Itsestä tuntuu, että kirjallisuus on vielä laajempi käsite ja kenttä kuin musiikki. Siellä on vielä sattumanvaraisempaa se, että mikä menee läpi ja mistä vastaanottaja tykkää.

Mällinen pohtii kirjallisuuden kokemista ja sanoo, että kirjallisuuden kentällä se tuntuu yllättävämmältä ja hämmentävämmältä kuin musiikissa.

– Kirjallisuus ei jysähdä samalla tavalla suoraan elimistöön ja tunteisiin kuin musiikki, vaan se tapahtuu käsitteellisen tulkinnan kiertotietä.

Proosa houkutti jo nuorena

Jarno Mällisellä on ollut ”kunnianhimoa proosan suhteen” parikymppisestä lähtien, mutta se purkautui kuitenkin biisiteksteihin ja toimittajan hommiin. Aina kun hän muutaman vuoden välein yritti kirjoittaa proosaa, tuli tunne, että tämähän on ”ihan paskaa, antaa olla, ei mulla ole mitään sanottavaa”.

– Mutta sitten, kun tehtiin (Juha) Hurmeen kanssa tuo Tommi-näytelmä, jossa oli selkeä kehysidea häpeästä, rupesin ajattelemaan, että tässä on kehys, jossa vois olla sanottavaa.

Vapaampien juttujen toimittamisessa oli Mällisen mukaan syntynyt oma tyyli, joka antoi toisen lähtökohdan kirjoittamiselle.

– Sitten alkoi syntyä ensimmäinen kirja Kieroonkasvukertomus.

Prosessi vei aika tasan kolme vuotta. Sitten kun hän oli saanut sen mielestään valmiiksi ja tarjosi sitä Likelle, kustannustoimittaja Stella Vuoma antoi arvokasta palautetta ja vinkkejä, mitä kaunokirjallisuudessa kannattaa ottaa huomioon.

– Hän kurssitti minut kaunokirjallisuuden pariin tosi hyvin, se oli arvokasta palautetta.

Oliko seuraava helpompi?

– No joo, tavallaan. Kirjoitin lehtitalosatiirini Hiekkaan piirretty hirviö – siinä oli leikittelevä sävy.

Mällinen kertoo, että juuri edellisenä päivänä Metsossa häntä haastatellut Juha Hurme puhui teoriasta, että romaani on roskalaatikko.

– Tiesin, että romaani on sika, joka syö kaiken – kirjailija Matti Pulkkisen kuolematon viisaus.

– Annoin palaa. Ja se (kirja) ei ollut lukijaystävällinen.

 

Video: Radiopuhelinten kappale Haluan naida sinun tyttöystävääsi vuodelta 1995.

Kolmannesta tulikin sitten ehdottomasti niukin ja hallituin.

– Pyrin karsimaan kaiken turhan ja tekemään mahdollisimman koherentin kokonaisuuden. Siitä tuli paras.

Omalle kirjoittamiselle ei siis ollut alun perin oikein suuntaa, eikä löytynyt sanottavaa. Epävarmuutta oli myös tyylistä, millä se pitäisi sanoa. Suunta löytyi näytelmän ja oman lehtityön kautta, alkoi olla jokin päämäärä, kun parikymppisenä kirjoittaminen oli hakuammuntaa.

– Toki luin paljon, mutta ei ollut mitään, että tota tyyppiä haluan jäljitellä. Paitsi viimein suuri kolahdus kirjallisuudessa oli, kun 2000-luvun alussa tutustuin Henrik Tikkasen osoitetrilogiaan. Mä ahmin sen ja olen ahminut sen jälkeen monta kertaa, Mällinen kertoo.

– Se tyyli puhutteli samalla tavalla kuin paras musiikki.

Tikkasmainen ironia oli Mällisen mukaan merkittävä vaikutteiden antaja hänen esikoisromaanissaan.

– Lauri Viidan runot kolahti muhun kymmenkunta vuotta aikaisemmin, 1990-luvun alussa; niiden sanamagia, jylhä, paatoksellinen draivi, Mällinen summaa.

– Sitä ennen, vähän nuorempana, Kafka oli suurin, mikä on pysynyt perusarvona.

Mällinen naureskelee ryhtyneensä mainittujen kirjailijoiden fanipojaksi, ahminut paljon tietoa heistä.

James Brownin nerous

Muistan vanhastaan, että Captain Beefheart on Mällisen suuri suosikki.

– On ilman muuta edelleen – oma lukunsa.

Beefheartissa Mällistä kiehtoo yhdistelmä bluesia, aggressiivinen, raivokas meininki, joka lähtee rytmistä ja kasvaa ja kulkee koko ajan eteenpäin.

– Se erottaa hänet (Frank) Zappasta, joka ei mene yhtä kiihkeästi eteenpäin.

Sitten Mällinen nostaa esiin James Brownin parhaan funk-kauden ”suunnilleen välillä 1967–1973.”

– Edelleen ja yhä aina vaan pidän siitä musiikista, palapelimäisestä rytmiharmoniasta. Olen vankasti sitä mieltä, että se on suunnilleen nerokkainta, mihin ihmiskunta on pystynyt.

Coltrane mainitaan myös, mutta vielä enemmän Mällinen on jazzpuolella harrastanut Charles Mingusin musiikkia. Mingus on Mällisen katsannossa selkeästi säveltäjä.

– Sisäavaruus laajenee koko ajan.

Ja ihan lopuksi edellisen illan jazzia koskeneen keskustelun hännäksi heitetään Jan Johansson ja Jazz på svenska.

Rytmi ja gospel-musiikki

– Se on itselle tärkeää, että biisi on rytmisesti toimiva. Se on minulle se pohja, jolle kaikki rakentuu, että riffit ovat rytmisesti toimivia, nykiviä mutta kulkevia.

Jarno Mällinen kertoo, että kaikki riffit, joita hän bändille tarjoaa, soivat kyllä omassa päässä.

– Joskus sen esiin saaminen voi käytännössä olla vaikeaa – toisin sanoen oikean rumpukompin löytäminen. Se on työläin yksittäinen vaihe. Joskus sitä on etsitty pari kuukauttakin.

– Toisaalta joitakin komppeja on muutettukin, kun on esimerkiksi vuoden soittamisen jälkeen löydetty uutta.

Myös vanha blues on Mälliselle tärkeää; tosi suuri hänen kirjoissaan on Blind Willie Johnson, samoin vanhat afroamerikkalaiset työ- ja vankilaulut sekä gospel-biisit, joissa esittäjänä on pelkkä kuoro. Mällinen kehuu, että hänellä on cd-kaupalla vanhoja, kongressin keräämiä historiallisia levytyksiä.

– Itse asiassa uuden levyn viimeinen biisi on yritelmä pohjoispohjalaisella marginaali-punk-asenteella tällaista afroamerikkalaista työlauluperinnettä, a cappellana.

Sävellys on syntynyt omasta innostuksesta näihin historiallisiin äänityksiin, jotka toimivat biisin pohjana.

– Kun kuopus oli päiväkodissa, kävelin sinne raivokkaasti lastenrattaiden kanssa monta kilometriä Kastellista; rupesin mielessäni hyräilemään ja joskus ääneenkin laulamaan tätä a cappella -biisiä.

Post-punk-pohjalta lähteviä sovelluksia aiheesta, Jarno Mällinen täsmentää.

Kosminen tiedottomuus ilmestyy 14.2.2020.