Ariane Ascaride ja Jean-Pierre Darroussin. Kuva: Agat Films – Bibi Film – France 3 Cinema
ELOKUVA | Robert Guédiguianin uusinta elokuvaa olisi helppo luulla vanhan toistoksi, mutta eihän se haittaa, kun kerrotaan tavallisista, hyvistä ihmisiä, jotka yrittävät tehdä jotain merkityksellistä saamallaan elämällä.
”Tämä on elokuva, jonka katsomisesta tulee onnelliseksi.”
ARVOSTELU
Elämä on juhla
- Ohjaus: Robert Guédiguian
- Pääosissa: Ariane Ascaride, Lola Neymark, Robinson Stévenin, Jean-Pierre Darroussin, Gérard Meylan, Alice Da Luz
- Ensi-ilta: 23.8.2024
Elämä on juhla -elokuvaa on inspiroinut tosielämän tragedia. Vuonna 2018 eräänä marraskuisena aamuna Marseillessa kaksi asuintaloa romahti surmaten kahdeksan ihmistä. Elokuvan kuvissa romahduksesta yhdistellään lavastettua kuvaa ajan uutiskuviin.
Elämä on juhla on komedia ja draama tuon onnettomuuden laajalle leviävistä vaikutuksista ja siitä, miten ne kokoavat yhteen poliittiselle toiminnalle altistuvia ihmisiä. Elokuva näyttää, miten toimeliaiksi he ryhtyvät kriisin tullen.
* *
Elokuvan alussa nähdään yksi elokuvan keskeisiä henkilöitä, Alice (Lola Naymark), johtamassa kuoroa, joka harjoittelee paremman maailman kaipuusta kertovaa Charles Aznavourin laulua Emmenez-moi.
Elokuvaa katsoessa ymmärtää, miksi taiteen harjoittaminen yhdessä on tärkeää. Kyse on yhteisöllisyyden luomisesta. Siitä, että on tuettava ihmisiä, joiden luottamus arkielämään on brutaalisti kadonnut.
* *
Ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Guédiguian on tehnyt lähes kaikki elokuvansa rakastamassaan kotikaupungissa, Marseillessa. Siellä ne on tehty, ja siitä ne kertovat, tarkkaan ottaen siellä asuvista ihmisistä, joita esittävät aina samat näyttelijät.
Onko kaikki vain vanhan toistoa? Ei, vaan ennemminkin kyseessä on teema ja sen muuntelu.
* *
Kun elokuvaa on hetken katsellut, siitä huomaa, miten voimakkaasti eteläranskalaisen rannikkokaupungin ja -maakunnan elämä tyypillisyyksineen tulee elokuvasta läpi. Provencen tuoksut voi elokuvasta oikein haistaa. Elokuva saattaa hyvinkin nostaa sardelli-saksanpähkinäpastan hittiruokalajiksi. Tämä on elokuva, jonka katsomisesta tulee onnelliseksi.
Draaman päähenkilö on leskirouva Rosa (Ariane Ascaride). Hän on sairaanhoitaja, rönsyilevän suurperheen äiti ja mukana edistysmielisten ihmisten porukassa, joka pohtii keinoja päästä mukaan kunnallispolitiikkaan, koska kyse on kaupunkilaisten olojen parantamisesta.
* *
Pienenä tarmonpesänä Rosa tulee kaikkialle, ehtii kaikkialle, näkee ja ymmärtää kaiken. Muille ihmisille omistautuneen elämänsä ohessa hän hätkähtää ymmärtäessään, että hänen aikuisen Sarkis-poikansa (Robinson Stévenin) Alice-kihlatun isä Henri (Jean-Pierre Darroussin) voisikin olla se ihminen, joka hänen elämästään puuttuu.
On pieni ihme, että punapäiselle ihmisdynamolle tulee sellainen itsereflektion hetki, jolloin hän saa sanottua elokuvan avainlauseen, jonka mukaan ihmisellä pitäisi olla kaksi elämää: ”Yksi elämä, että voi pitää huolta itsestään, ja toinen, että voi huolehtia muista.”
* *
Guédiguianin elokuvien tapaa kertoa marseillelaisesta elämästä on monesti verrattu ranskalaiskirjailija Marcel Pagnolin Marseille-trilogiaan. Pagnolin leipälaji on lämmin komedia, kuten on Guédiguianinkin.
Tässä elokuvassa, kuten hänen parhaissa töissään ylipäätään, toteutuu periaate paikallisen universaaliudesta; kertomalla pieneltä ja paikalliselta tuntuvan tarinan hän kertookin samalla laajemmin Ranskasta ja ylipäätään Euroopasta. Todellisuus tuli elokuvaan muutenkin kuin asuinalueen tragedian kautta.
* *
Guédiguiania inspiroi tiettävästi myös se, kuinka Marseillen ensimmäinen naispormestari Michèle Rubirola ei erään kerran halunnut asettua vasemmiston ehdokkaaksi vaaleissa, mutta hän oli kuitenkin ainoa, jolla oli vasemmiston yksimielinen tuki. Niinpä Rubirolan oli ikään kuin pakko alkaa ehdokkaaksi ja hänhän voitti.
Elokuvantekijää ajattelutti poliitikko, jolla oli niin ristiriitainen suhde vallankäyttöön, että hän toisaalta halusi valtaa, eikä kuitenkaan olisi halunnut. Se sai Guédiguianin kirjoittamaan tarinan siitä, millainen on eri ikäisten ihmisten suhde poliittiseen toimintaan. Hän ei kuitenkaan halunnut tehdä olemassa olevan ihmisen muotokuvaa tai elämäkertaa, vaan pyrki kohti vertauskuvallisuutta tai jopa runollisuutta.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.