Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Lähde on ihaillut Sastamalaa ja Sara Hildéniä ja kääntynyt ns. ”Primis-uskovaiseksi”.

1

Pieni, ehkä keskikokoinenkin elitisti sisälläni herää aina jalkapallon arvokisojen aikaan, kun kuuntelen lajiin järjellisesti suhtautuvien selittävän havaintojaan kenttätapahtumista intomielisen amatöörin vilpittömyydellä. Tuolloin voin vain huokaista lempeästi ja miettiä kaikkia niitä satoja ja tuhansia tunteja, jotka uhrasin ”asiantuntijuuteni” eteen excelöidessäni lupaavien alasarjafutaajien ominaisuuksia, kun räpiköiden vuosituhanteen vaihteen voimattomana tietokonepeliansassa nimeltä Championship Manager.

Tiedän siis, miltä ”kompassiniiloista” tuntuu aina Jukolan viestin aikaan. Yhtäkkiä, ohikiitävän viikonlopun ajan, kaikki ovat suunnistuksen eksperttejä ja kyseenalaistavat, sohvaryhmillään loikoillen ja lohikreemikuorrutteisia palttoonnappeja mussuttaen, huippusuunnistajien reittivalinnat, fyysisen kunnon ja henkisen kapasiteetin. (Anteeksi, Tampereen Pyrinnön suunnistaja, jolle huusin: ”Idiootti! Älä sinne mene!)

Mutta koska tämä on Kulttuuritoimitus, kirjoitettakoon urheilun sijaan videotaiteesta. Sillä sitä Ylen taannoinen Jukolan viesti -lähetys parhaimmillaan oli! Yön pimeimpinä tunteina kaukaa korkeuksista otetut hypnagogiset kuvat metsän siimeksessä risteilevien otsalamppujen pehmeistä valokiiloista olivat vielä hypnoottisempaa seurattavaa kuin kartalla päättömän oloisesti singahtelevat gps-pallurat.

Kyllä suomalainen luonto on kaunis, ainakin Kangasalla.

2

Sara Hildén kuplii mielessäni nyt kahdestakin syystä. Ensinnäkin, palan halusta päästä uudelleen hänen mukaansa nimettyyn taidemuseoon, sillä Sara Hildénin säätiön kokoelmista kasattua 40-vuotisjuhlanäyttelyä Out of Office hienompaa kokoelmanäyttelyä en ole ainakaan Tampereella ennen nähnyt, tuskin Suomessakaan.

Sara Hildénin taidemuseohan on tilana upea, ja Out of Office hyödyntää rakennuksen arkkitehtuuria, värejä, materiaaleja ja jopa ulkotiloja esimerkillisesti. Jokainen näyttelyn ”huoneista” muodostaa harvinaisen eheän ja ”keskustelevan” kokonaisuuden, varsinkin alakerran aulatila, jossa Kain Tapperin klohmuiset veistokset hengailevat muina möhkäleinä Tapani Kokon äitelänällöttävän illallispöydän äärellä. (Klassikoille varattu yläkerran aula on huoneista kenties ”tylsin”, mutta kyllähän Mooret, Schjerfbeckit ja Légerit aina mielellään katsoo.)

Näyttelyssä on töitä 33 taiteilijalta, eikä niistä voi valita suosikkejaan tekemättä vääryyttä lähes jokaiselle mukana olevalle. Anteeksi siis Leena Luostarinen, Chantal Joffe, Marianna Uutinen ja muut, mutta juuri tänään valintani olkoon Marika Mäkelän helmeilevä Idän kukkia ”topografiareunuksineen”, Jean-Charles Blais’n meditatiivinen kahlaajaukkeli ja Berta Fischerin psykedeeliset ”liivaterimpsut”, jotka laskeutuvat lumoavasti Näsijärven suuntaan antavien ikkunoiden eteen.

Niin, se toinen syy: olen lukenut Anna Kortelaisen Hildén-elämäkerrasta Hyvä Sara! (Gummerus, 2018) vasta epilogin, mutta olen jo koukussa. Viiden sivun tuokiokuva harmaassa univormussa Pyynikin näkötornin punagraniittikaiteeseen nojailevasta ja kotikaupunkiaan kiikareilla tarkkailevasta Sara-lotasta on vangitsevinta vähään aikaan lukemaani fiktiota – ehkä siksi, että se on niin totta.

3

22-vuotias teologian opiskelija Janne Ahtiainen on yksi Suomen jos ei välttämättä lahjakkaimmista niin ainakin kiinnostavimmista musiikintekijöistä.

Ahtiainen nousi pinnalle muutama vuosi sitten Versace Henrik -nimellä julkaisemallaan rap-musiikilla. Hän julkaisi Soundcloud-palvelussa omintakeisia, joskus kehnojakin biisejä, jotka saattoivat kadota sieltä yhtä nopeasti ja arvaamattomasti kuin sinne ilmestyivätkin.

Sitten Ahtiainen kyllästyi tekemään räppiä, vaihtoi taiteilijanimekseen Henrik! ja julkaisi yhden viime vuosien innostavimmista kokeellisen musiikin albumeista, Vanhan testamentin (2018). Levyltä soivaa musiikkia on konstikasta kuvailla, mutta koska Ylioppilaslehden Iida Sofia Hirvonen on määrittelyssä niin hyvin onnistunut, lainaan häntä: ”Biiseissä kuuluu 1980-luvun suomihardcore, noise, ambient, uskonnollinen musiikki, black metal, vanha hevi, Suomen Talvisota 1939–1940 ja toisaalta Young Marble Giantsin kaltaiset lofi-indie-bändit”.

Riemastuttavin puoli Versace Henrikissä on kuitenkin hänen Facebook-persoonansa! En seuraa sosiaalisessa mediassa juuri muita kuin ystäviäni, mutta Henrikin kohdalla teen mielelläni poikkeuksen, sillä hänen postauksensa ovat yhtä arvaamattomia, elämäniloisia ja kaikesta arkisesta irrallisia kuin hänen musiikkinsa.

Viime viikkoina minua ovat ilahduttaneet muun muassa viestit:

  • OON TEHNY NII PALJON TARROI. voiks joku ostaa mulle lisää mustekasettei! <3 (16.6.2019)
  • En oo uinu viel kertaakaa tai syöny nakkeja. (15.6.2019)
  • KAIKKI MUN PARHAAT PROJEKTIT ON SALAISIA (14.6.2019)
  • Osaispa ommella (11.6.2019)
  • Miten realismista pääsee eroon? (10.6.2019)

Viimeinen on muuten erittäin hyvä ja tärkeä kysymys!

4

Sastamalan keskusta eli Tyrvää ja Vammala! Kun siellä kerran, kaksi vuodessa vierailee, tulee aina ajatelleeksi, että täällähän on pelkästään hyviä kohtia! Etenkin kauniina kesäpäivänä tuntuu, että alueelle on tihentynyt suorastaan kohtuuton ja epäreilu määrä luonnonkauneutta, kaunista arkkitehtuuria ja yleisluontoista pittoreskiyttä.

Tyrvään Pappilan ja Kivinavetan, kahden kauniin kirkon, Pukstaavin ja muiden ilmeisten nähtävyyksien lisäksi kannattaa mainita alueen monet persoonalliset puodit ja kirppikset, joiden valikoimat vaikuttavat karttuneen ja rikastuneen hitaasti, kerros kerrokselta ja vuosikymmen vuosikymmeneltä. Pikkukaupungissa sukupolvien ajan sinnitellyt kauppa voikin olla todellinen aarreaitta wanhain tawarain ystäwälle – ja esimerkiksi ulkoisesti vaatimattoman näköisessä Huonekaluliike Kalliokoskessa aarreaitta paljastuu lopulta nelikerroksiseksi!

Toki moni Vammalan keskustan kauniista puutaloista on nykyään tyhjillään, ja hyinen helmikuun sohjo romahduttanee siellä elämänhalun yhtä lailla kuin missä tahansa muuallakin. Silti paikkakunnassa on jotain poikkeuksellista, eikä junamatka Tampereelta kestä kuin kolme varttia.

5

”Primis”. Nyt saan kutsua Barcelonan Primavera Sound -festivaalia suomalaistietäjien suosimalla nimellä ”Primis”, koska olen reilun kymmenen vuoden hedelmättömän haikailemisen jälkeen siellä vihdoin päässyt käymään!

Kokemukseni Euroopan musiikkifestivaaleista on hyvin rajallinen (Roskilde, Sziget, Øyafestivalen), mutta en epäile hetkeäkään, etteikö Primaveran maine maanosan parhaana festivaalina olisi täysin ansaittu. Tunnistan itseni juuri sellaiseksi käännynnäiseksi, jollaisten ylitsevuotavalla Primis-hehkutukselle olen – kateellisena, tietenkin – aina hiukan naureskellut. Osa sydämestäni jäi pysyvästi Parc del Fòrumille.

Mikä sitten tekee Primaverasta erityisen, jopa ”parhaan”? Pähkinänkuoressa: ohjelmiston häikäisevä taso ja monipuolisuus, kauttaaltaan briljantti äänentoisto, ihmisten ystävällisyys, välitön tunnelma, lokaatio, sää – ja suomalaisnäkökulmasta myös hintataso.

Festivaalikokemukseni alkoi torstai-iltapäivänä haaksirikkoutunutta laivaa muistuttavan luonnontieteellisen museon Blaun auditoriossa 72-vuotiaan folklaulajan Bridget St. Johnin konsertilla ja päättyi sunnuntaiaamuna kello 6 Välimeren hiekalla ranskalaisen Voiskin kosmiseen teknoon. Sitten festivaali olikin ohi ja aurinko nousi.

Kolmen päivän aikana festivaalialueella vietettyyn 40 tuntiin mahtui yli 30 vähintään hyvää keikkaa, joista kymmenisen nousi kaikkien aikojen parhaiden listalleni. Unohtumattomia hetkiä on aivan liikaa mainittavaksi, mutta milloinkaan en unohda ainakaan sitä, kun Ruotsin Robyn laulatti monikymmentuhatpäisellä yleisöllä ilman säestystä Dancing on My Own -hittiään, tai kun vaikeilla tahtilajeilla kikkaillut ikisuosikkini Stereolab intoutui keikkansa päätteeksi kymmenminuuttiseen moottoritierock-hypnoosiin, jolla loihti yleisön suomalaissegmentistä rytmikkäitä, nyt ja vastaisuudessakin aina ajankohtaisia ”Löikö Mörkö sisään” -huudahduksia.

Antti Lähde