Kulttuuritoimitus
Seuraavassa Kulttuuritoimituksen tekijät esittelevät kaksikymmentä kuluneen vuoden erinomaista taide- ja museonäyttelyä. Esitellyt näyttelyt eivät ole paremmuus- vaan aakkosjärjestyksessä taiteilijan tai näyttelyn nimen mukaan.
Lista ei ole minkäänlaisen äänestyksen tai haudanvakavan komiteamietinnön tulos; siltä ei siis välttämättä löydy aivan jokaista vuoden kahdestakymmenestä parhaasta taidenäyttelystä tai museokokemuksesta.
Jokainen esitellyistä näyttelyistä on kuitenkin ansainnut paikkansa listalla olemalla erinomainen – ainakin tekstin kirjoittajan mielestä. Antoisia lukuhetkiä ja erinomaista taidenäyttelyvuotta 2020!
Lisää vuoden 2019 erinomaisia asioita löydät täältä!
* *
Jan Anderzén: Tahmeaa tietoa
Ihminen tulevaisuudesta, 2019.
Kuvataiteilija-muusikko Jan Anderzénin näyttelyssä Kulttuuritalo Laikun Studiossa äänet ja näyt yhdistyivät hypnoottiseksi tilakokemukseksi.
Anderzénin tekstiilikollaasit, videot ja ääniteokset ovat järjettömän hienoja. Tahmeaa tietoa -näyttelyssä järjettömän hienot asiat asettuivat rinnakkain, limittäin ja päällekkäin ja aina siellä vieraillessa tuntui hetken siltä, että maailmassa on sittenkin jotain järkeä.
Erityisesti teos nimeltä Naurun lähettiläs (tai jotain sen suuntaista), jossa jo sinänsä psykedeelisen tekstiilikollaasin päälle heijastettiin vielä psykedeelisempää animaatiota, oli pieninäkin annoksina parasta mindfullnessia, jota olen kuvataiteen äärellä pitkään aikaan kokenut. Ville Pirinen
Hrafnhildur Arnardóttir / Shoplifter: Nervescape VIII
Nervescape VIII, 2019.
Viisikymppisen islantilaistaiteilijan yksinkertaisen nerokas idea antaa kaikille bad hair daystä kärsiville vapahduksen.
Sateenkaaren väristen hiusten peittämä Kiasman viides kerros oli kuin sirkus, jossa saatoit sovittaa turkoosia tai oranssia peruukkia olematta pelle. Kymmenen metrin lisäke nimittäin käy jo pilvestä.
Nervescape VIII meni myös aivojen puolelle. Aivojen signaaleja tuottava hermorihmasto voisi näyttää suurennoksena tältä.
Oli rentouttavaa sovitella karvakasoja päähän ja naureskella selfieotoksille vielä kotona. Hyvä mieli on näyttelyn paras anti.
Kiitos, Hrafnhildur Arnardóttir. Anne Välinoro
Nick Brandt: Inherit the Dust
Wasteland with Elephant, 2015.
Nick Brandtin suuret valokuvavedokset afrikkalaisista villieläimistä niiden entisissä, luonnottomiksi muuttuneissa elinympäristöissä herättelivät syviä eksistentiaalisia pohdintoja. Isojen vedosten sijoittelu nyky-ympäristöihin ja dialogi, joka muotoutuu lokaatioihin tuotujen kuvien ja paikallisten ihmisten välille, avautuu vielä tarkemmin näyttelyn dokumentaarisesta videosta, jossa on kuvattu prosessin vaiheita kiinnostavasti.
Kansallismuseon perusmoodiltaan jylhä, mutta synkkä ja surullinenkin näyttely teki samanaikaisesti voimattomaksi ja voimautuneeksi. Teknisesti kuvat ovat upeita ja pieteetillä tehtyjä, kompositiot vaikuttavia ja niissä on useita ilmeisimmän teosidean taustalla toimivia omalakisia aiheita, kuten työn liike tai rakentamisen yksityiskohdat.
Vaikuttavat, lukuisia yksityiskohtia sisältävät kuvat tiivistävät paljon tämän päivän yhteiskuntarakenteista ja maailman menosta ylipäätään. Näyttelyssä hupsahti useita tunteja aivan huomaamatta – tämä kertoo teosten voimasta. Lari Aaltonen
Company: Maailmojen salat – Secret Universe
Kuva: Paavo Lehtonen
Muotoilijat Aamu Song ja Johan Olin luotsaavat Companya, yhtä Suomen mielenkiintoisimmista muotoiluyrityksistä. Sen töitä nähtiin Helsingin Designmuseon kevään päänäyttelyssä.
Oli virkistävää nähdä ajankohtaisen suomalaisen muotoilun täyttävän Designmuseon toisen kerroksen kokonaan. Company etsii perinteisiä käsityömenetelmiä ja kädentaitajia ympäri maailman ja tekee yhteistyössä heidän kanssaan uusia, oivaltavia tuotteita, jotka nojaavat vahvasti perinteisiin. Omalla työllään he nostavat kädentaitojen arvostusta ja auttavat pitämään perinteisiä käsityömenetelmiä ja -taitoja hengissä, mikä on jo itsessään arvokasta työtä.
Tämän lisäksi Company onnistuu toistuvasti luomaan tuotteita, jotka ovat omaleimaisia ja leikkisiä, ja jotka saavat aina jollain oivalluksellaan hymyn nousemaan kasvoille. Companyn tuotteet edustavat itselleni sitä muotoilu parhaimmillaan on.
Näyttelyssä jäin kaipaamaan ainoastaan sitä, että kävijät olisivat päässeet vieläkin vaivattomammin tutkimaan ja koskettelemaan itse tuotteita. Se on mielestäni teollisesti valmistettujen tuotteiden vahvuus, jota hyödynnetään liian vähän näyttelyiden rakentamisessa. Merja Häikiö
EGS: History Is Made at Night
Re-drawing Map 1, 2019.
”Historiaa tehdään öisin”, spraymaalipullot kädessä. henkilöllisyyttään varjeleva EGS (s. 1974) on Suomen kenties tunnetuin graffititaiteilija. Ensimmäisessä Tampereen-näyttelyssään EGS paljastui monipuoliseksi taiteilijaksi, joka saa viestinsä perille välineestä riippumatta. Spreijattujen töiden lisäksi Himmelblaussa nähtiin muun muassa puhallettua lasia sekä suurikokoinen alumiinista leikattu työ.
EGSin maailmankarttateemaiset mustepiirrokset ja akvatinta-teokset ovat niin ihastuttavaa viivojen ja värikenttien leikkiä, että kestää tovin ennen kuin huomaa, että kartoista puuttuu jotakin – nimittäin Eurooppa. Tämä huomio – ja teosten nimet – asettavat koko näyttelyn uuteen valoon. ”Yön aikana” on todellakin tehty historiaa: Eurooppa on kadonnut ja sen jäänteet on nostettu tarpeettomina hyllyille.
Useissa EGSin töissä toistuu ameebamaisesti varioituva kiemurainen kuvio, joka tuo mieleen kesämökin ikkunoiden ”tuulihaat”. Suurimman roolin venkurat saavat silkkipainotekniikalla toteutettujen banderollien installaatiossa Words Are Very Unnecessary.
Vallankumous tapahtui yöllä, eivätkä iskulauseet ja symbolit merkitse päivänvalossa enää mitään – tai sitten emme alun perinkään ymmärtäneet niitä. Antti Lähde
Juhani Harri
Äitiys, installaatio, 1996. Kuva: Jussi Koivunen
Juhani Harri (1939–2003) oli taiteilijana täysin omaa luokkaansa, kansainvälistä tasoa. Kuin taikuri hän transfiguroi materian taiteen valtakuntaan ja silmänkääntäjän tavoin muuntaa hylkytavarat kallisarvoisiksi aarteiksi. Hänen rakkautensa huokuu teosten pienimmistäkin palasista eikä hän aseta pyhää ja maallista vastakkain. Jos ette välitä mennä joulukirkkoon, antakaa itsellenne aikaa tähän näyttelyyn!
Vielä on noin kuukausi aikaa nähdä teokset, joista moni palaa omistajilleen palaamatta koskaan julkisesti nähtäväksi. Sara Hildénin taidemuseolle moni keräilijä ja museo uskalsi vielä luovuttaa kalleutensa riskeistä huolimatta, mutta vastaavaa näyttelyä ei enää tule, sillä hauraat koosteet saattavat rikkoutua ja niiden entiselleen saattaminen olisi mahdotonta.
Juuri siksi kannattaa hankkia myös pieteetillä kirjoitettu näyttelykirja, koska se sisältää korkealaatuiset kuvat kaikista esillä olevista teoksista. Museon henkilökunta on koko sydämellään paneutunut työhönsä ja se näkyy. Marja-Liisa Torniainen
Samuli Heimonen: Monesta yksi
E Pluribus Unum, 2018.
Taidemaalari Samuli Heimosen yksityisnäyttely Kangasala-talon Kimmo Pyykkö -taidemuseossa puhutteli valtavasti. Heimosen tutut eläinaiheet – ennen kaikkea koirat ja sudet – kohtasivat näyttelyssä mosaiikkimaisen muodonmuutoksen. Italian-matkallaan kirkkojen mosaiikkilattioista inspiroitunut Heimonen on rakentanut kuvia pala palalta.
Ajattelin eläimistä muodostamiamme mielikuvia, kuinka sukupolvesta toiseen uudistamme eläimiin liittyviä kulttuurisia käsityksiämme. Näin teokset myös kuvina ihmisen pirstaleisesta rakennusvimmasta suhteessa luontoon ja vanhempaan muotokieleen.
Maalaukset ovat valmistuneet vuoden 2018 aikana ja suurin osa niistä oli näyttelyssä ensimmäistä kertaa julkisesti esillä. Värikylläiset ja jaokkeelliset hahmot tulivat hyvin lähelle kokijaa. Osa töistä, etenkin isommat kokonaisuudet, olivat voimakkaan esittäviä. Joukossa oli myös abstraktimpia ja ”pikselimäisempiä” eläinhahmoja.
Mosaiikkimainen fragmentaarisuus kulki läpi näyttelyn hyvin eheänä. Näin myös näyttelykokonaisuus muodostui hienosti monesta yhdeksi. Samuli Hytönen
Ragnar Kjartansson: The Visitors
The Visitors, 2012.
Juuri nyt Helsingin nykytaiteen museossa Kiasmassa voi nähdä 2000-luvun parhaan taideteoksen. Ainakin jos The Guardian -lehden syyskuussa julkaisemaa listaa on uskominen.
Islantilaisen Ragnar Kjartanssonin videoteos The Visitors (2012) on nimetty ABBAn viimeisen albumin mukaan. Sen äänitysten aikaan sekä Björn ja Agnetha että Benny ja Frida olivat jo eronneet.
Ragnar Kjartanssonin teos on hyvin yksinkertainen. Siinä taiteilija ja hänen ystävänsä soittavat ja laulavat samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan vanhan kartanon eri huoneissa. Kunkin touhut heijastetaan valkokankaille, jotka on sijoitettu eri puolille näyttelytilaa. Vieraat voivat liikkua niiden keskellä vapaasti.
Esitettävän laulun sanat on kirjoittanut Kjartanssonin ex-vaimo. Koskettavassa teoksessa on kyse jonkun loppumisesta – avioliiton, nuoruuden, minkä hyvänsä suuren ja tärkeän.
Tunnin verran kestävän The Visitorsin jälkeen Kjartansson toteutti A Lot of Sorrow -nimisen videoteoksen. Siinä The National -yhtye soittaa Sorrow-kappalettaan kuuden tunnin ajan. Tero Alanko
Marita Liulia: Mysterium
Birds, birds, 2018.
Marita Liulia on pitänyt vuonna 2019 neljä suurta näyttelyä, joissa kaikissa on paljon eri töitä. Japanissa Tokiossa hän maalasi yleisön edessä. Suomen-näyttelyt olivat Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä ja Laukon kartanossa Vesilahdella sekä Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa, jossa ripustus jatkuu ensi vuoden puolelle.
Liulian suurikokoiset maalaukset muodostuvat kuuden elementin aihepiireistä. Niissä hän on yhdistänyt kiinalaista ja kreikkalaista filosofiaa ja käyttää yhteisnimikettä Mysterium. Hänelle alkuaineita ovat vesi, tuli, maa, ilma, metalli ja puu.
Kiinalaisessa elementtiajattelussa korostettiin liikettä. Kaikki on energiaa, joka siirtyi olomuodosta toiseen, niin että elementit tietyssä järjestyksessä ravitsevat toisiaan.
Maalauksissa olomuodot ovat usein myllertävässä liikkeessä, ikään kuin muutos olisi meneillään. Esimerkiksi maalaus Sailing Through Fireworks höyryää vaaleisiin sävyihin ja samalla valuu alas tummuuteen.
Teokset näyttävät kokonaisilta energiakentiltä, joissa elementit muotoutuvat ja sekoittuvat toisiinsa. Erkki Kiviniemi
Mielen silmin / With the Eyes of My Mind
Kuva: Porin taidemuseo
Porin taidemuseon kesän päänäyttely oli viides Keräilijän katse -teemaisten näyttelyiden sarjassa. Esillä oli tällä kertaa kotimaiseen nykytaiteeseen keskittyneen keräilijän Arto Jurttilan kokoelman helmiä.
Näyttelystä teki mainittavan paitsi taideteosten hurjan korkea taso myös se, etteivät taiteilijat teosten takana käyneet ilmi muualta kuin infotiskiltä saatavasta esitteestä. Museossa oli siis mahdollista – ja jopa suotavaa – vaeltaa kaikessa rauhassa teoksiin keskittyen, ilman silmien hätiköivää hakeutumista teostiedot paljastaviin nimilappuihin. Taide sai niin sanotusti puhua puolestaan.
Mielen silmin -näyttelyssä oli esillä teoksia muun muassa Stig Baumgartnerilta, Irmeli Hulkolta, IC-98:lta, Silja Rantaselta, Päivi Siréniltä sekä Pekka Vesteriseltä.
Satunnaisena heinäkuun päivänä itseeni sattuivat kaikkein voimakkaimmin kolahtamaan Tuomo Rainion digitaalivideo Marmoriportaat, Anna Retulaisen elinvoimaa pursuava Weissenseen juutalainen hautausmaa – sekä tietenkin jokaikinen Carolus Enckell, jonka kuraattorit Liisa Pesonen ja Jukka Valkonen olivat suvainneet vanhan pakkahuonerakennuksen seinille ripustaa. Antti Lähde
XXIV Mäntän kuvataideviikot
Kuva: Timo Nieminen
Jos Suomen kesässä ehtii katsomaan kuvataidetta vain kerran, Mäntän kuvataideviikot on useimmiten oivallinen valinta. Tänä vuonna Marja Helander oli kuratoinut Pekiloon vielä aivan poikkeuksellisen puhuttelevan kattauksen tämän hetken kiinnostavinta taidetta.
Ihmisen aika -teemaa kantanut kokonaisuus otti katsojan vastaan Paavo Paunun valtavalla jättiläisellä, jonka lukemattomat yksityiskohdat olisivat vanginneet etenkin perheen lapsikatsojat loputtomaksi ajaksi jo tämän yhden teoksen juureen.
Jätin takana, yllä ja sivuilla odotti niin uskomaton ilotulitus lähes kaikkia aisteja puhuttelevia teoksia, että niiden äärelle imeytyi tuntikausiksi. Tunnelmat liikkuivat sulavasti Arttu Niemisen maagisesta Awareness-videoteoksesta Iiu Susirajan vinksahtaneisiin valokuviin ja kaikkeen siltä väliltä.
Teollisuusrakennuksen seinien sisään tuntui tiivistyvän jotain poikkeuksellisen olennaista siitä, miten ihminen vaikuttaa ympäristöönsä, ja miten kierosti lajimme monessa mielessä maapallolla toimii. Kaisa Järvelä
Ostia, portti Roomaan
Keisari Trajanus. Kuva: Kari Pitkänen
Suomalainen antiikintutkimus ja -harrastus alkoi vuonna 1784, jolloin kreivi Kustaa Mauri Armfelt organisoi Grand Tour -sivistys- ja bilematkan Eurooppaan Tampereenkin perustaneelle kuningas Kustaa III:lle. Yksi vierailukohteista oli Pompeji, jonka kaivaukset olivat alkaneet parikymmentä vuotta aikaisemmin.
Sen jälkeen on virrannut paljon vettä Tiberissä, mutta suomalaisten tutkijoiden innostus antiikkiin ei ole hiipunut. Kaunis todiste siitä on Vapriikin Ostia, portti Roomaan -näyttely, joka jatkuu ensi vuoden toukokuuhun saakka. Kansainvälisestikin huippuharvinainen näyttely tuskin olisi edes toteutunut ilman vuosikymmeniä jatkunutta tutkijoiden yhteistyötä ja hyviä henkilösuhteita Suomen Rooman-instituutin, Tampereen yliopiston ja Ostian arkeologisten kaivausten italialaisen johdon välillä. Osa Vapriikkiin saaduista esineistä on ensi kertaa esillä ja Italian ulkopuolella.
Miten sitten näyttelyä pitäisi katsoa? Historian kerrosten alta erottuu pieni hauras ihminen haluineen, tarpeineen, surun ja ilon aiheineen. Elämä oli epävarmaa – keski-ikä jäi alle 40:n – ja sekin täynnä monenlaista kiusaa, huolta ja arkipäiväistä raadantaa. Se siivitti roomalaisia tarttumaan vimmaisesti jokaiseen ilon ja riemun aiheeseen sekä erilaisten uskontojen ja uskomusten tuomiin toivon kipinöihin.
Rooma oli historian ensimmäinen megaluokan metropoli, jossa enimmillään asui miljoona ihmistä. Satama toimi kuin valtimo, joka syötti imperiumin sydäntä lähes tuhannen vuoden ajan, sillä tunnetusti roomalaiset pidettiin tyytyväisenä leivällä ja sirkushuveilla – panem et circenses. Ostia olikin leimallisesti työläiskaupunki, joten näyttely on kotonaan juuri Tampereella. Kari Pitkänen
Out of Office
Tapani Kokko: Pöytä kahdelle, 2016–19. Kuva: Jussi Koivunen
Sara Hildénin taidemuseon 40-vuotisjuhlanäyttely pohti vapautta. Länsimaisilla ihmisillä on mahdollisuus rakentaa identiteettiään kulutuksen ja koulutuksen avulla. Näyttelyn teokset kuitenkin osoittivat, että hyvinvoivien identiteettityö on vankila luonnolle ja halpatyöntekijöille.
Out of Office -teemaa pohdittiin niin vapaalle päästämisen kuin vapauden hinnan kautta. Näyttelyssä oli raukeita parvekeposeerauksia, mutta myös tyhjää yksinäisyyttä ja toisten mielihyvän vuoksi raatavia työn orjia.
Mieleeni jäivät Stiina Saariston groteskit lyijykynäpiirrokset, Wilhelm Sasnalin koleat öljyvärityöt, Minna Jatkolan kulutuskriittiset maalaukset ja Tapani Kokon puutyöt. Kokon karkkivärein maalatuissa installaatioissa pitopöydät notkuvat herkkuja, joita kukaan ei jaksa syödä. Makuja on kuitenkin oltava joka lähtöön, koska haluamme vaihtoehtoja ja nautiskelua.
Out of Office oli runsaudensarvi, joka keskittyi rohkeasti nykytaiteeseen. Esillä oli myös Picassoa ja Schjerfbeckiä, mutta taidemuseo osoitti, että se on ajassamme kiinni. Kuin Sara Hildén itse. Janica Brander
Nastja Säde Rönkkö: Altered Breaths, Future Feelings
Pysäytyskuva videoteoksesta 6 Months Without, 2018–2019. Kuva: Magda Fabianczyk
Vuoden nuoren taiteilijan näyttely Tampereen taidemuseossa pureutui ilmastokriisin ja internetin läpitunkemaan aikaamme. Performanssitaiteen ja yhteisötaiteen keinoja käyttävien kokonaisvaltaisten taideprojektien tuotokset oli tuotu näyttelyyn mediataiteen ja installaatioiden muodossa.
Teos 6 Months Without näyttää palasia ajanjaksolta, jonka Nastja Säde Rönkkö eli ilman nettiä. Videoissa kuvataan arjen tilanteiden mutkistumista, mutta vastapainona näytetään myös se, mitä netittä eläminen antoi: luettuja kirjapinoja ja vitriinin täydeltä perinteistä kirjepostia.
Monet näyttelyn videoinstallaatioista käsittelivät ilmastonmuutosta. Rönkkö osaa välttää aiheeseen usein liittyvän osoittelevuuden, paljolti sen ansiosta, että hänen videoihinsa kirjoittamat tekstit ovat monisävyistä ja loisteliasta sanataidetta.
Vielä täytyy mainita monikanavainen videoteos How to Dance Alone, jossa taiteilija tanssii suljettujen keikkapaikkojen edustalla. Tästä teoksesta tarttui näyttelykävijäänkin hetkeen heittäytymisen pelkäämätöntä iloa. Anna Elina Isoaro
Maailmalta löysin itseni – Helene Schjerfbeck
Moderni maailma -sali Helene Schjerfbeckin näyttelyssä. Kuva: Sirpa Pääkkönen
Jos suomalaisilta kysyttäisiin lempitaiteilijaa kautta vuosisatojen, Helene Schjerfbeck olisi varmasti kärkikahinoissa. Hänen taiteessaan tiivistyy taitava tekninen osaaminen, puhuttelevat aiheet ja muutos kohti modernismia, joka Schjerfbeckin jälkeen on ollut niin kovin tunnusomaista suomalaiselle kuvataiteelle, arkkitehtuurille ja muotoilulle.
Schjerfbeck oli tuottelias taiteilija ja hänen teoksiinsa törmää usein erilaisissa ryhmänäyttelyissä. Hänen teoksistaan kootaan myös taiteilijan omaan työhön keskittyviä näyttelyitä, jotka saavat ilmeensä kuraattorin ja näyttelyarkkitehdin valintojen mukaan.
Ateneumin Maailmalta löysin itseni – Helene Schjerfbeck heijastaa hyvin hänen matkaansa taiteilijaksi. Näyttely alkaa hänen nuoruutensa esittävästä kaudesta ja etenee kohti pelkistystä ja omien kuvien sarjaa. Schjerfbeck kuvasi mielellään ihmisiä, joihin hän kaipasi mallia. Hän matkusti paljon ja tallensi teoksiinsa paljon oman aikansa maisemia Euroopasta. Sirpa Pääkkönen
Kiki Smith: Procession
Born, 2002.
Newyorkilaisen kuvanveistäjän ja taidegraafikon Kiki Smithin (s. 1954) työt palauttivat mieleen, miksi nykytaiteen maailma tuntui sytyttelevän päässäni toisenlaisia mahdollisuuksien tasoja ja tiloja joskus 1980-luvulla.
Läpikuultavalle käsintehdylle paperille piirretty Pietà (1999) kuvaa tuolilla istuvaa naista ja tämän sylissä istuvaa kissaa, joka on kuollut. Tämän todetakseen teosta pitää tarkkailla ja tutkia tosissaan, sillä materiaali on niin haurasta. Hennoin ääriviivoin ihmisen ja eläimen olemukset kietoutuvat ja samastuvat toisiinsa, kummatkin kuuluvat katoavaisuuden piiriin, eivätkä omistajan ja lemmikin roolit tunnu viime kädessä merkityksellisiltä.
Ihmisen anatomiasta alun perin kiinnostunut ja sittemmin sosiaalisista rajoitteista riisuttua ihmisruumista osana luontoa kuvannut Smith ei ole näillä saroilla provosoija tai polemisoija vaan viileä tarkkailija ja analyytikko. Procession oli hänen ensimmäinen näyttelynsä Euroopassa.
Smithin kaltainen nykytaide kaipaa ympärilleen avaraa tilaa ja tuntuvaa etäisyyttä, sanalla sanoen ilmaa ja ikkunoita, joten ikävä tulee Näsijärven aaltoja ja horisonttia. Jukka Sammalisto
Osamu Tezuka – Mangan jumala
Osamu Tezuka. Kuva: Tezuka Productions
Osamu Tezuka (1928–1989) etsi vaikutteita Walt Disneyn elokuvista ja loi nykyaikaisen manga-piirrostyylin isosilmäisine hahmoineen. Hän toi myös elokuvamaisen, toiminnallisen kerronnan mangaan. Tezukan vaikutus anime-elokuvien puolella on vähintään yhtä merkittävä kuin mangassa.
Tezukalla oli palava intohimo piirtämiseen ja tarinoiden kertomiseen. Uransa aikana hän piirsi ällistyttävällä tahdilla useita sarjoja yhtä aikaa, arviolta noin 170 000 sivua sarjakuvia ja piirroksia, sekä noin 200 000 sivua anime-elokuvien storyboardeja ja käsikirjoituksia.
Tampereen taidemuseon retrospektiivissä on mahdollisuus nähdä lahjakkaan tekijän töitä kaikkine korjauksineen. Joillain sivuilla korjauksia on jopa enemmän kuin piirroksia, ja joskus taas lopulliset piirrokset on saksittu erilliseltä paperilta ja liimattu ruutuihin.
Tezukan merkittävimpiä manga- ja animetöitä ovat Astro Boy, Kimba the White Lion, Phoenix, Black Jack, Buddha ja Adolf. Näyttely on avoinna 5.1.2020 saakka. Petri Hänninen
Ellen Thesleff – Minä maalaan kuin jumala
Lehtimaja, 1908. Kuva: Hanna Kukorelli / HAM
Tänä vuonna juhlittiin taidemaalari Ellen Thesleffiä (1869–1954), jonka syntymästä tuli lokakuussa kuluneeksi 150 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Helsingin taidemuseo HAM kokosi näyttelyn Ellen Thesleff – Minä maalaan kuin jumala.
Näyttelyn nimessä on jotain hyvin osuvaa. Seitsemänkymmentä maalausta esittelee herkän, syvällisen ja monipuolisen naismaalarin, joka ei koskaan pysähtynyt paikalleen, vaan etsi uusia tapoja ilmaista itseään.
Näyttely kertoo rohkeasta ihmisestä, joka eli taiteelleen. Thesleff uskalsi rikkoa normeja ja sääntöjä aikana, jolloin naistaiteilijoita ei arvostettu. Hän ei jäänyt kotiin, vaan matkusti ja maalasi ja oli edelläkävijä suomalaisessa taiteessa Helene Schjerfbeckin tavoin.
HAMin näyttelyssä voi pysähtyä melkein minkä tahansa maalauksen eteen ja viipyillä sen tunnelmissa. Thesleffin muotokuvissa ihmiset ovat keskittyneitä puuhiinsa välittämättä ympäristöstä, mutta samalla kiehtovalla tavalla läsnä. Maalauksista henkii mennyt aika ja, rauha, jonka perään nykyihmiset haikailevat. Näyttely on avoinna 26.1.2020 asti. Sirpa Pääkkönen
Tommi Toija: Omia kuvia
Eksynyt, 2018. Kuva: Kaarina Lehtisalo
Tommi Toijan karheanrosoiset veistokset ovat sykähdyttäviä tutkielmia ihmisenä olemisesta. Ne kuvaavat luonteenpiirteitä, tunnelmia, psyykkisten esteiden kokemuksia ja inhimillisen elämän meille syöttämiä erilaisia rooleja.
Toijan veistostyylille on ominaista tietty luonnosmaisuus ja ekspressiivisyys. Veistosten lisäksi Hämeenlinnan taidemuseossa nähdään Toijan croquis-piirroksia, joissa taiteilija osoittautuu mestarilliseksi asennon, aseman ja asenteen kuvaajaksi.
Veistossarja Fragmentteja (2014) ottaa askeleen naamioiden suuntaan. Loputon ilmeiden ja asentojen kirjo on vastassa myös kokonaisen näyttelyhuoneen täyttävässä sarjassa Muukalaiset (2011–15). Tässä huoneessa voi jo melkein alkaa kuulla näiden pienten, luonteikkaiden olentojen puhuvan, huokailevan ja ääntelevän.
Näyttelyn nimi on Omia kuvia. Tunnustuksellisuuden ohella teokset kasvavat yleisinhimilliseen koskettavuuteen. Näyttelyn on kuratoinut Veikko Halmetoja. Hämeenlinnassa se on nähtävillä 12.1.2020 asti, minkä jälkeen se siirtyy Salon taidemuseon Veturitalliin. Katri Kovasiipi
Andy Warhol (1928–1987) Posters
Kuvat: The Andy Warhol Foundation for the Visual Arts, Inc.
Olen nähnyt Andy Warholin töitä ensimmäisen kerran vuonna 1989 Lontoossa. Retrospektiivinen näyttely teki silloin vaikutuksen nuoreen naiseen. Hayward Galleryn tilat oli täytetty Warholin töillä. Oli huikeaa nähdä luonnossa töitä, joista oli vain lukenut ja nähnyt kuvia.
Myös Tampere-talon Posters-näyttely teki vaikutuksen. Sen kiertämisestä ei kertynyt tuhansia askelia, mutta silti se oli omalla tavallaan suuri. On aina uskomatonta, kun Tampereelle saadaan kansainvälisesti kuuluisia teoksia esille. Kaikilla ei ole varaa matkustaa New Yorkiin katsomaan aitoja warholeja. Alkuperäinen työ on kuitenkin aina paljon enemmän kuin kuva.
Näyttely esitti ansiokkaasti, miten voimakkaasti Warholin poptaide on vaikuttanut myös myöhempään kuvastoon. Warholin teosten toisinnot ja niiden luoma muotokieli tulevat vastaan vieläkin esimerkiksi mainoskuvissa tai elokuvissa.
Warhol loi tyylin, jota haluttiin ja halutaan jäljitellä. Tuo tyyli on kuitenkin niin voimakas, että sen tunnistaa, vaikka kyse olisi vain tyyliä jäljittelevästä ja monistavasta tavasta kuvata maailmaa. Marja Aaltio
