Kulttuuritoimituksen kymmenosaisessa sarjassa esitellään kuluneen vuoden erinomaisia asioita. Viimeisenä vuorossa on ”kaatoluokka”: kaikki yhdeksän edelliseen koosteen ulkopuolelle jääneet asiat nuorten ilmastoaktivismista kirjastojen nousuun ja Romu & Random -kansankioskiin.

Kulttuuritoimitus

Seuraavassa Kulttuuritoimituksen tekijät esittelevät 20 viime vuoden erinomaista asiaa maan ja taivaan välillä. Mukana on kaikkea mahdollista stand upista, journalismiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin – kaikkea sellaista, mikä ei yhdeksään aiemmin julkaistuun koosteeseemme mahtunut tai muuten vain sopinut.

Jokainen esitellyistä asioista on ansainnut paikkansa listalla olemalla erinomainen – ainakin tekstin kirjoittajan mielestä. Antoisia lukuhetkiä ja erinomaista sekalaisten asioiden vuotta 2020!

Lisää vuoden 2019 erinomaisia asioita löydät täältä!

* *

Veijo Baltzarin kultin paljastuminen

Tapahtuuko tällaista Suomessa? Kun Helsingin Sanomat paljasti kulttuurineuvos Veijo Baltzarin pyörittämän kultin, todellisuus alkoi muistuttaa synkkää nordic noir -sarjaa. Tosin, jos kirjailija tarjoaisi tällaista käsikirjoitusta kustantajalle, tarina tyrmättäisiin epäuskottavana.

Baltzarin toiminnassa on asiantuntijoiden mukaan vakavia manipulatiivisia piirteitä. Tapaus on jälleen kerran muistutus siitä, että hirvittävyyksiä tekeviä ihmisiä on keskellämme, oikeassa elämässä. Taidemaailma mielletään usein humanismin saarekkeeksi, jossa kaikki kukat saavat kukkia, ja ihmisten toimintaa ohjaavat ylevät perusteet. Baltzarin ja Harvey Weinsteinin toiminta lienee ollut mahdollista osittain tämän naiivin ajatuksen vuoksi. Suurten persoonien toimintatapoja pitää viimeistään nyt uskaltaa kritisoida.

Tapahtumat kertovat karua kieltään myös vaikenemisen kulttuurista. Baltzar puhui puolelleen huippupoliitikot, eikä häntä uskallettu kyseenalaistaa. Yhdeksi uhriksi paljastunut artisti Mercedes Bentso eli Linda-Maria Roine arveli Helsingin Sanomissa hyssyttelyn johtuneen osittain siitä, että Baltzar on romani ja sorretun vähemmistön puolella. Jalon tarkoituksen annettiin pyhittää järkyttävä toiminta vuosikymmenien ajan.

Tapahtumissa ei ole mitään hyvää, mutta on erinomaista, että kulttuuripiirien synkät komerot raivataan nyt perin pohjin. Janica Brander

BIOS-tutkimusyksikön journalismi

Tieteen popularisoiminen on vaikea, mutta tavattoman tärkeä laji. Koneen säätiön rahoittama, sosio-ekologisia muutoksia tutkiva BIOS-tutkijaryhmä on onnistunut siinä erinomaisesti kuluneena vuonna.

Yksikkö mainitsee tärkeäksi osaksi työtään tieteellisen tiedon ymmärrettäväksi tekemisen, ja se näkyy heidän blogissaan, josta pääsee lukemaan positiivisella tavalla kansantajuisia kirjoituksia muun muassa ruoantuotanto-keskustelun ongelmista, Suomen ympäristöturvallisuudesta ja ilmastontutkijoiden vastuusta.

BIOS-yksikön tutkijat tekevät aikamme suurista kysymyksistä ymmärrettäviä käyttämällä kovan tieteen apuvälineinä filosofian ja kulttuurin työkaluja. Yksikön kirjoitusten soisi kuuluvan jokaisen päättäjän lukulistalle – ja toki kaikkien muidenkin, joita ympäristökysymykset ja ihmiskunnan tulevaisuus kiinnostavat. Ville Aalto

Elokapina

Syyskuussa yhdeksän Elokapinan aktivistia piiritti kajakeilla luksusristeilijän Helsingin satamassa. Elokapina eli Extinction Rebellion on tutkijoiden ja aktivistien perustama kansainvälinen liike, joka pyrkii saamaan hallitukset toimimaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi muun muassa kansalaistottelemattomuudella.

Suomessa Elokapina on kutsunut myös kulttuurin tekijät julistamaan ilmastohätätilan ja sekoittanut performanssia ja aktivismia leikkimällä kuollutta Eduskuntatalon portailla ja punaisiin kaapuihin pukeutuneen Veriprikaatin hiljaisessa kulkueessa Kampin kauppakeskuksessa.

Elokapina haastaa kysymään, mitä tapahtuu, kun poliittisesta aktivismista tulee taidetta ja taiteesta aktivismia.

Yhteiskuntatutkijat, kuten Bruno Latour, ovat jo kauan kaivanneet kulttuurin, politiikan ja tieteen välisten raja-aitojen häivyttämistä. Latourin mukaan modernin elämäntavan synnyttämiä ongelmia, kuten ilmastonmuutosta, ei voi enää pitää vain luonnontieteen, politiikan tai talouden ongelmana. Olemme luoneet hallitsemattoman muutoksen, joka uhkaa romahduttaa paitsi luonnon elämää ylläpitävät prosessit myös käsityksemme maailmasta.

Modernille ihmiselle kulttuuri sanan laajassa merkityksessä on kaikkea sitä, mikä ei ole luontoa, ja luonto sitä, mikä ei ole ihmistä. Silti olemme osa luontoa ja riippuvaisia sen antamista mahdollisuuksista.

Latinankielisen juurensa mukaan kulttuuri on viljelyä tai varjelua. Mitä jos kulttuuri tarkoittaisikin kulttuuria, joka vaalii elämää? Samuli Huttunen

G Livelabin tulo Tampereelle

Maailman parhaalla äänentoistolla varustettu ja hyvin äänieristetty musiikkiklubi G Livelab on musiikin ehdoilla toimiva tila, jonka taustalla on Muusikkojen liitto. Helsingissä se on toiminut vuodesta 2016. Loppukesällä 2019 G Livelab avasi ovensa Tampereella, Koskipuiston historiallisessa Frenckellin pannuhuoneessa.

Mikä takaa G Livelabin toiminnan onnistumisen? Ensinnäkin ohjelmaa on jokseenkin joka päivä, ja musiikin koko kirjo pääsee estradille. Lavalle pääsevät niin pienikokoiset, herkät jousiyhtyeet kuin rämäpäiset rokkibändit ja isommat kokoonpanot. Toisekseen G Livelabin äänentoisto on huippuluokkaa; sinne on asennettu Genelec-äänentoistojärjestelmä, mistä juontaa juurensa G-etuliite.

Tampereen tilassa on peräti 80 erikokoista kaiutinta. Kuuluvuus on taattu. Kun vielä ravintolapuoli on kunnossa, menestys on taattu. Voiko musiikin harrastaja ja konserteissa kävijä toivoa parempaa?

G Livelab tarjoaa herkkäkorvaiselle juuri sitä, mitä hän hakee konserttikokemukselta: musiikki kuuluu joka kolkkaan. Huonoa istumapaikkaa ei ole. Marita Nyrhinen

Hannah Gadsbyn Douglas-show Helsingin Kulttuuritalolla

Hannah Gadsby onnistui edellisellä Nanette-nimisellä show’llaan muuttamaan käsitykseni stand upista. Se ei ollut pelkästään kavalkadi onnistuneita ja vähemmän onnistuneita vitsejä, vaan taitavasti rakennettu tarinallinen kokonaisuus, joka nauratti alkuun ja iski ilmat pihalle lopussa. Gadsby laittoi kaiken peliin ja suunnitteli lopettavansa uransa Nanetteen. Onneksi Nanettesta tuli ilmiö, ja Gadsby muutti suosion myötä mielensä.

Nanetten seuraaja, Gadsbyn koiran mukaan nimetty Douglas saatiin Suomeenkin asti. Helsingin Kulttuuritalon varsin nopeasti loppuunmyyty esitys ei pettänyt. Siinä missä Nanetten teho perustui pitkälti yllättävään loppuun, jota kohti harkiten edetään, Gadsby aloittaa Douglasin prologilla, jossa hän selostaa tarkalleen mitä esityksessä tulee tapahtumaan, ja missä kohdin nauramme.

Hän on tietenkin oikeassa. Douglas naurattaa huomattavasti enemmän kuin Nanette, mutta ei unohda myöskään painella katsojan tunnenappuloita. Show käsittelee monenlaisia asioita koirapuistokeskusteluista taidehistoriaan ja autismidiagnoosiin, ja jossain vaiheessa huomaan erään aiheen liippaavan niin läheltä, että en tiedä enää itsekään nauranko vai itkenkö. Riikka Oksanen

Gravity & Other Mythsin sirkusesitys Backbone

Australia on kasvattanut maailman sirkuskentälle muutamia huikeita akrobatiaan keskittyviä sirkusryhmiä. Gravity & Other Myths vieraili toukokuussa Helsingissä Uuden sirkuksen keskuksen Cirkon tuottamana. Itse näin ryhmän Edinburghissa Fringe-festivaalilla.

Backbone-esityksen akrobatia pyörii leikillisyyden, pelien ja kilpailun maastossa. Tarkkuutta vaativat akrobaattiset temput saavat rentouttavaa vastavoimaa teokseen limittyvästä huumorista. Backbone on sirkusta parhaimmillaan, kun katsojana yhtenä hetkenä jännität kädet hikoillen ja toisena naurat yllättäville ja hupaisille oivalluksille.

Äärimmäisen taitavia sirkustaiteilijoita tukee kaksi muusikkoa luomalla teokseen yksilöllisen ja iskulleen temppuihin soveltuvan äänimaailman. Ja jos haluaa ja malttaa kurottaa kaiken fyysisen taidon taakse, esityksestä löytää myös syvempiä tulkinnallisia yhteyksiä yksilöihin ja yhteisöihin, toisen voittamiseen ja tukemiseen.

Backbone nappaa ja napsahtaa kuin kuminauha sirkustaiteilijan paljaaseen teräksiseen vatsaan! Merja Koskiniemi

Huuhkajia eli Suomen jalkapallomaajoukkuetta ylistävät laulut

Teemu Pukki Baby! Uskon Huuhkajiin! Pukki Party! Tänä vuonna Huuhkajien ja Teemu Pukin menestystä säestämään yltyi melkoinen joukko musiikintekijöitä. Unelman täyttymistä enteileviä tai juhlistavia lauluja julkaistiin lähes yhtä tiheästi kuin ennen vanhaan läheteltiin toivotaan-toivotaan-chippejä vastustajan rangaistusalueen rajalle.

Lauluista huokuu sama hyväntuulisuus ja optimismi kuin voittoisasta maajoukkueestamme. Uskon, että ensi vuonna hurmos vain yltyy ja saamme kokea kaikkien taiteenlajien ja kulttuurin muotojen yhtyvän juhliin.

Oletan, että Timo Koivusalo teroittelee kynäänsä Markku Kanerva -elämäkertaelokuvaa varten, Lukas Hradeckyä kosiskellaan television viihdeohjelmien isännäksi ja leegio kuvanveistäjiä mehustelee ajatuksella valmistaa uudelleenavattavalle olympiastadionille 11-osainen Toteutunut unelma -muistomerkki.

Ennen kaikkea kuitenkin toivon, että Glen Kamara, maajoukkueen tärkein pelaaja, huomioidaan aistikkaalla ja nyanssientäyteisellä modernilla sävelteoksella. Arttu Haapalainen

Noora Kauppilan Itku äidin haudalla -esitys

Kuva: Ari-Pekka Auvinen

Noora Kauppila vei Itku äidin haudalla -esityksiään tänä kesänä uhatuille soille Forssassa, Parkanossa, Vetelissä ja Seinäjoella. Itkulauluperinteestä ammentava intensiivinen esitys tarjosi mahdollisuuden kollektiivisen ympäristösurun purkamiseen. Erityisen kokemuksesta teki myös se, että yleisö seurasi taiteilijan perässä pitkin suota.

Kauppila esitti karjalankielisiä itkulauluja ja säesti itseään kanteleella laulaessaan modernimpaa suomenkielistä musiikkiaan. Esitys on kylmä sana kuvaamaan Kauppilan eläytymistä. Hänen läsnäolonsa ja olemuksensa saivat katselijat nauliutumaan hetkeen. Erään laulun päätteeksi taiteilija laski soittimen kädestään, nousi ja antoi luonnon täyttää itsensä. Hän murahteli, pyrähteli, juoksi ja ulvoi kuin susi.

Kurkiaura lensi yli ilta-auringossa kylpevän suon. Jossain kaukana koirat vastasivat ulvontaan. Surivatko nekin? Kirsi Haapamatti

KEHÄ-konsepti Tampereen Olympia-korttelissa

Tampereen Olympia-korttelissa järjestettävä KEHÄ-konsepti on Topi Sahan kuratoima intiimi ja herkkä laulaja-lauluntekijöiden ilta. ”Folk circle” -perinteen mukaisesti artistit ja yleisö istuvat samassa piirissä ja edellinen laulu inspiroi aina seuraavaa esittäjää.

Ensimmäisessä kahdessa KEHÄ-illassa 31.10. ja 12.12.2019 esiintyivät Eva Louhivuori, Antero Lindgren, Ylva Haru, Eetu Henrik Iivari (The Holy), Kielo Kärkkäinen, Teemu Markkula, Laura Moisio, Mikko Joensuu, Antti Autio, Pekko Käppi, Jarno Takkumäki, Viitasen Piia, Petra Poutanen sekä itse kuraattori Saha eli todella kova kattaus suomalaisia lauluntekijöitä.

Laulujen välissä keskusteltiin lauluntekemisestä ja musiikista laajemminkin ja avattiin kappaleiden taustoja. Tila on sisustettu viihtyisäksi, musiikki on äärimmäisen mielenkiintoista ja herkkää, yleisö tarkkaavaista ja osallistuvaa ja artistit silminnähden vapautuneita. Vahvistamattoman tiedon mukaan konsepti saa jatkoa syksyllä 2020, jolloin kannattaa olla lippujen kanssa tarkkana! Lari Aaltonen

Kulttuuritoimitus

Mitä syntyy, kun sekoitetaan reipas määrä hulluutta ja rehvakasta itseluottamusta, monipuolista osaamista, vielä enemmän intoa? Tietysti Kulttuuritoimitus!

Ilman minkäänlaista alkupääomaa syntyneen Kulttuuritoimituksen kirjattuna tavoitteena on ollut pelastaa suomalainen kulttuurijournalismi, säilyttää moniäänisyys sekä löytää keinoja kulttuurin tekijöiden ja kulttuurin kuluttajien kohtaamiseen. Melko vaatimattomia tavoitteita tilanteessa, joissa uutiset kulttuurijournalismin tilasta ovat pääosin olleet synkkiä.

Onko kultuurijournalismi pelastettu? Ainakin moniäänisyyttä ja kohtaamisia on synnytetty oikein urakalla: reilun puolen vuoden olemassaolon aikana on syntynyt tämä artikkeli mukaan lukien 888 laajasti kulttuurin eri osa-alueita käsittelevää juttua. Sivustolla on kuukausittain yli 40 000 eri lukijaa.

Voiko joku siis väittää, etteikö kulttuuri kiinnostaisi? Energinen ydintiimi ja kaikki muutkin yli 100 mukana ollutta – Suomen suurin kulttuuritoimitus – ovat nyt jo kiitoksensa ansainneet! On ollut hienoa olla osana tätä upeaa joukkoa. Ja kuten Juti aikanaan totesi, mennään eteenpäin. Mikko Manka

Jyrki Lehtola

Kolumnisti ja kirjailija Jyrki Lehtolan tapainen pilkkakirves on Suomelle ehdottoman välttämätön. Iltapäivälehdissä kolumnipalstaa pitänyt Lehtola on jalostanut ilkeilynsä pelkästä riekkumisesta tasolle, jolla sitä ei voi enää ohittaa pelkkänä haistatteluna. Hänen tämän vuoden kolumneistaan käy ilmi, että henkilöihin käymisen sijaan Lehtolan maalitauluja ovat yhä useammin ilmiöt ja itseään esikuvallisina pitävien ihmisten tekopyhyys ja kulttuuriväen sokeus omalle hyväosaisuudelleen.

Yhden vuoden parhaista kolumneistaan Lehtola kirjoitti Image-lehdelle Helsingin uudesta kirjastosta otsikolla Oodi avautuu. Siinä Lehtola tiivistää kulttuuriväen tyhjäpäisyyden selfien ottamiseen uudessa kulttuurilaitoksessa: ”Onko otettu suomalaisesta sivistyksestä se kuva, jossa Oodissa näkyvät vain omat, paisuneet kasvot?”

Lehtolan ilkeilykin on elämäntehtäväksi nostettua halua nostaa peili sen väestönosan eteen, joka yrittää käydä paremmasta kuin on. Suomi ansaitsee Lehtolan. Antti Selkokari

Loud Silents -festivaalin jättämät muistot

Ammoisina aikoina ennen kuin filmille saatiin mukaan toimiva ääniraita, oli elokuvaesityksiä tapana elävöittää näytännöissä esiintyvien muusikoiden reaaliaikaisen soitannan voimin. Nykyään, äänielokuvan alkaessa lähestyä sadan vuoden ikää, tätä perinnettä pidetään yllä lähinnä elokuvajuhlilla ja yksittäisissä erikoisesityksissä.

Tampereella on ollut oma pelkästään elävällä musiikilla säestettyyn mykkäelokuvaan keskittynyt vuosittainen tapahtumansa, Loud Silents. Vuonna 2019 se järjestettiin kaupungissa viimeisen kerran. Tämän poikkeuksellisen hienon festivaalin menettäminen Helsinkiin on kulttuuripääkaupungiksi pyrkivälle Tampereelle suuri menetys.

Joka tapauksessa Tampereen viimeinen Loud Silents tarjosi mitä monipuolisimman kavalkadin hienoa mykkäelokuvaa elävällä musiikilla säestettynä. Ohjelmistossa oli seitsemän elokuvaa. Tarjolla oli esimerkiksi Laulu tulipunaisesta kukasta (Mauritz Stiller, 1919) Tampere Filharmonian, Aelita (Jakov Protazanov, 1924) Virta-yhtyeen, Shiraz: A Romance of India (Franz Osten, 1928) Shankara-ryhmän ja Usherin talon häviö (Jean Epstein, 1928) The Hearingin säestämänä. Eros Gomorralainen

Lähes sata vuotta kahden eri taideteoksen välillä hävisi aika-avaruuden eetteriin, kun ruotsalainen mykkäelokuvaklassikko Häxan (1922) yhdistyi festivaalilla tamperelaisen Mara Balls -yhtyeen musiikkiin. Kitaristi Maria Mattila, basisti Aapo Palonen, rumpali Antti Palmu ja perkussionisti Timi Härkönen olivat luoneet Benjamin Christensenin elokuvaa syvällisesti ymmärtävän sävellyksen, ja vahvasti latautunut esitys veti katsojan mukaan noitavainojen syövereihin. Kaarina Lehtisalo

Nuorten ilmastoaktivismi

Kun aikuiset ahdistuvat nuorten ilmastoahdistuksesta, lienee taustalla osin se, kuinka pitkään kuluttamista on pidetty itsensä toteuttamisen muotona, kierona versiona Maslowin tarvehierarkiasta. Ja se, kuinka tehokkaasti ihmiset, joiden identiteetti on suuremmassa muutoksen tilassa, saavat aikuiset kysymään itseltään epämukavia kysymyksiä kuten ”kuka minä olen”.

Nuoret eivät myöskään tunnu kaipaavan heitä ymmärtävien aikuisten sentimentaalisuutta ja ihastelua. Hätätilanne on aito ja voisi helposti johtaa meidät kollektiiviseen masennukseen. Mutta Tampereen Keskustorillakin nähdyissä mielenosoituksissa korostui yhteisöllisyys, jolla ei ehkä pysäytetä muutoksia, mutta joka auttaa niiden kestämisessä.

Kyyninen jupina ruutujen takana on tehty käyttöliittymältään helpommaksi kuin ihmisten aito kohtaaminen. Onneksi nuoret valitsivat jälkimmäisen. Gaius Turunen

Oodi ja kirjastojen nousu

Joulukuussa 2018 avattu Helsingin keskustakirjasto Oodi nousi ilmiöksi heti avauksessa. Kaksipäiväiset avajaiset kokosivat 55 000 kävijää ja vierasvirta jatkui vilkkaana koko vuoden. Tämän vuoden marraskuussa Helsingin kaupunki uutisoi, että sekä kirjastokäynnit että lainaukset ovat kasvaneet Helsingin kaupunginkirjastoissa viime vuodesta.

Kasvua vauhditti Oodi, mutta myös muissa kirjastoissa kävijät ja lainaukset kasvoivat.

Oodi on ihana, mutta ihania ovat myös Tampereen kirjastot. Tampereen tämän vuoden lukuja ei ole vielä käytössä, mutta vuonna 2018 Tampereen kaupunginkirjaston laina- ja kävijämäärät kasvoivat selvästi. Kasvua oli 4,8 prosenttia edellisvuodesta.

Suuntaus jatkuu. Tämän totesi myös Suomen kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja, kustantaja Anna-Riikka Carlson Finlandia-palkintojen jakotilaisuuden avajaispuheessaan.

Mikäs on käydessä, kun on niin upeita kirjastoja käytävänä. Tampereen pari vuotta sitten remontoidussa Metsossa on aina ilo vierailla. Oma kotikirjastoni Lielahdessa on kotoisa ja moderni yhtä aikaa. Sinne on helppo livahtaa hetkeksi kauppareissulla. Marja Aaltio

Perttu Häkkisen Säätiön gaala

Tietyn haikeuden läsnäolosta huolimatta, oli ilo olla läsnä Perttu Häkkisen Säätiön ensimmäisessä gaalassa. Perttu Häkkinen (1979–2018), poikkeuksellisella laajanäköisyydellä ja vilpittömyydellä kulttuurin erilaisiin ilmentymiin suhtautunut toimittaja ja muusikko, jätti tässä muodossa kenties hieman yllättäenkin juuri sopivanlaisen perinnön. Niin sanotun marginaalipaskan (säätiön hyväksymä termi) monenlaisten muotojen juhliminen ei ole päässyt suomalaisessa kulttuurimaisemassa liiaksi yleistymään.

Visuaalisesti näyttävä, monenkirjavalla ohjelmistollaan innostanut gaala oli ennen kaikkea kuin alkusysäys jollekin uudelle, minkä äärellä Perttu Häkkisen Säätiö pystynee jatkossa luomaan entistä lempeämmin erilaisuuteen suhtautuvaa kulttuuria jo itsessään – onhan tosi, että monet arvostetuimmista tekijöistä ja tieteilijöistämme ovat nimenomaan itsenäisiä oman tien kulkijoita. Siksi lämmitti mieltä erityisen paljon olla paikassa, jossa valokeila osui ulkopuolisiin. Aleksi Leskinen

Kansankioski Romu & Random

”Eilen näin kansantalon kulmalla mittamiehen, se sanoi: Tähän pitäisi laittaa tilalle tie”, Jukka Nousiainen laulaa Köyhät kyykkyyn -kappaleessa.

Joulukuussa 2016 Tampereen kaupunki päätti purkaa huonokuntoisena vapaan kulttuurin tila Keltaisen talon, jonka oli palkinnut vuoden kulttuuritekona 2014. Keltaisen talon puuhahenkilö ja monitaiteilija Maria Mattila kertoo Helsingin Sanomissa, että odoteltuaan pari vuotta kaupungin lupaamia korvaavia tiloja, hän vuokrasi Tampereen Satamakadulta paikan kansankioski Romu & Randomille.

Vuoden aikana Romu & Randomista on kasvanut yhteisöllinen omaehtoisen ja kulttuurin tila, jossa järjestetään keikkoja, näyttelyitä ja työpajoja, ja johon voi vain tulla. Jokainen, joka on viettänyt aikaa kaupungissa rahattomana tietää, että tilat, joissa ihminen kohdataan muutenkin kuin kuluttajana, ovat harvassa.

Kaupunkisuunnittelussa on usein se ongelma, että kaupunkikulttuuria yritetään luoda ylhäältä päin elävöittämällä samalla, kun olemassa oleva omaehtoinen kulttuuri tarvitsisi tilaa, jossa tehdä.

Monet ruohonjuuritason toimijat elävät jatkuvassa epävarmuudessa tilojen kanssa, kuten toistuvasti myyntiuhan alla ollut Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo. Samaan aikaan kaupunki on pitänyt esimerkiksi Onkiniemessä entisen Suomen trikoon tehtaan tiloja tyhjillään.

Onneksi löytyy kulttuurintekijöitä, jotka eivät jää odottamaan jäykkien rakenteiden liikahtamista vaan tekevät itse – kuten Romu & Random. Samuli Huttunen

Sebastião Salgadon GOLD Tukholman Fotografiskassa

Lokakuun alussa risteilin Tukholman Filmhusetiin katsomaan Robert Altmanin harvinaista elokuvaa Quintet (1979). Satamaan päästyäni vastaan tuli pian valokuvataiteelle omistettu Fotografiska, jolloin silmiini pisti mustavalkoinen juliste museon kyljessä. Se vei minut hetkessä 29 vuoden taakse Lontooseen, Vinyl Experience -putiikkiin. Juliste oli melkeinpä sama kuin levynkansi, joka H-laaria 12-vuotiaan hingulla plaratessani oli tullut vastaan.

Silloin keräilemäni Talking Headsin kitaristi-kosketinsoittajan Jerry Harrisonin toisen soololevyn Casual Gods (1988) kannessa oli hätkähdyttävän syvänharmaa kuva kultakaivoksesta, jossa miehet kapuavat vaarallisen näköistä seinämää pitkin säkit selässään vähän kuin muurahaiset raataisivat keossaan.

Brasilialainen Sebastião Salgadon oli ottanut valokuvan syksyllä 1986 Serra Peladassa, jonne oli syntynyt kultaryntäys seitsemää vuotta aiemmin. Fotografiskassa oli nähtävillä Salgadon GOLD-näyttely kokonaisuudessaan.

Kuvissa, joissa rutiköyhät miehet raatavat epäinhimillisissä ja kaoottisissa oloissa toivoen löytävänsä kultaa ja sen kautta parempaa elämää, oli jotain koruttoman vanhatestamentillista. Mieleen tulivat myös mykkäelokuvien spektaakkelien näynomaiset joukkokohtaukset. Samalla myös mietin, miten taiteenlaji voi joskus kuljettaa kohti toista taiteenlajia, vuosienkin jälkeen. Jukka Sammalisto

50-vuotias Salhojankadun Pub

Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva brittipubi Salhojankadun Pub vietti marraskuun lopulla 50-vuotisjuhliaan. Tamperelaisravintolan juhla herätti monenlaisia ajatuksia. Tampereen olutkulttuurin veturin asettuminen aikoinaan työläiskaupunkiin oli melkoinen haaste. Olihan tehtaiden kaupunki pahamaineisen, halvan mutta väkevän Tikkuviinan eli Pöytäviinan myynnissä ja juonnissa maan kärkeä.

Sivistyneen brittiläisen juomakulttuurin tuominen tällaiseen ympäristöön edellytti kokonaan uutta ajattelua. Siinä auttoi Yhteiskunnallisen Korkeakoulun muutto Tampereelle. Kun Salhojan pubi avattiin viitisenkymmentä vuotta sitten, korkeakoulu oli muuttunut jo Tampereen yliopistoksi.

Joka tapauksessa yliopistoväki oli valmis innostumaan ennakkoluulottomasta ravintolasta. Monen professorin, dosentin, lehtorin ja opiskelijan askelten suunta oli Salhoja, jossa uhmattiin vanhaa, kovin säädeltyä ravintolakulttuuria. Yksi keskeisin houkutin oli mahdollisuus kulkea paikasta toiseen oman tuopin tai lasin kanssa ilman henkilökunnan lupaa. Voi myös sanoa, että Salhojankadun Pub on ollut yksi tärkeä tekijä kaupunkikulttuurin kehittämisessä. Matti Wacklin

SWOFHM eli Synth Wave of Finnish Heavy Metal

Ektro Records -sidonnainen musiikki- ja taideilmiö SWOFHM eli Synth Wave of Finnish Heavy Metal on luonnollista jatketta aiemmalle Ektro Records -sidonnaiselle musiikki- ja taideilmiölle NWOFHM:lle eli New Wave of Finnish Heavy Metalille.

Käytännössä tämä tarkoittaa joukkoa bändejä, joista jokaisessa on mukana levy-yhtiöpomo Jussi Lehtisalo ja jotka ovat viime aikoina tuottaneet ”konepohjaista” musiikkia.

Auttamattoman myöhäisherännäisen syntetisaattori-innostuksen vallassa tehtyä materiaalia on ilmestynyt ainakin nimillä Dekathlon, Lazer Angel, Jussi Lehtisalo, Pakasteet, Pharaoh Overlord, Televisio, Spektator, Neonderthal Death ja Steel Mammoth.

Aina kannattaa perustaa mieluummin kokonainen skene kuin yksittäinen bändi. Nautinnollisen konseptin lisäksi genre on tuottanut monta vuoden parasta kappaletta kuten Dekathlonin Be Safe. Ville Pirinen

Uusi Tampere jatkaa Kuivaamolla

Henrik! oli yksi kesän 2019 Uusi Tampere -festivaalin esiintyjistä. Kuva: Ilkka Valpasvuo

Uusi Tampere peri aseman uuden modernin popmusiikin esittelijänä tamperelaisille Monsters of Pop -festivaalilta, jota järjestettiin kymmenen vuoden ajan ennen kuin se vuonna 2016 tuli tiensä päähän.

Uusi Tampere löysi kotipesänsä Lielahden Hiedanrannasta, vanhan sellutehtaan tiloihin perustetulta Kuivaamolta. Kun festivaali ensimmäisen kerran kesällä 2017 järjestettiin, tuntui Kuivaamo rosoisuudessaan jännittävältä, edgyltä – joku voisi jopa sanoa, että ”Berliiniltä”, vaikka ei tietenkään saisi.

Kuivaamoon tottui pian, eikä sillä sen jälkeen halunnut edes kuvitella vaihtoehtoa. Suomesta – ja varsinkaan Tampereelta – ei vastaavaa areenaa tapahtumien järjestämiseen löydy.

Kuivaamon – ja sitä myöten Uuden Tampereen ja muiden Hiedanrannassa järjestettävien tapahtumien – tulevaisuus on raitiotien rakentamisen myötä epävarmaa. Vielä pari viikkoa sitten ei ollut tietoa, voidaanko heinäkuun 2020 Uusi Tampere -festivaali siellä järjestää.

Nyt tiedetään, että voidaan! Joulukuun alussa Uusi Tampere tiedotti, että Kuivaamolle kokoonnutaan vielä ainakin yhden kerran. Samalla festivaali julkisti ensimmäiset varmistuneet esiintyjänsä: Litku Klemetin, Antti Aution ja Plutonium 74:n. Kelpaa! Antti Lähde