VIIKON DOKUMENTTI | Sota sisälläni kertoo muutoksesta sotavalokuvaaja Jan Grarupin elämässä, kun hänen lastensa äiti sairastuu ja lopulta kuolee aivosyöpään. Yle Areenassa nähtävä dokumentti kuvaa Grarupin työtä ja perheen arkipäivää kuoleman ja menetyksen äärellä.
Hanna Telakoski
Jan Grarup matkustaa kriisialueilla ja kuvaa sodan kauhuja. Hän on aina ajatellut, että jos jotain sattuisi, lapsilla olisi äitinsä. Kohta niin ei enää ole.
Elokuva kuvaa isän ja lapsien välistä suhdetta ja äidin menettämistä. Samalla se tuo sodan olohuoneisiimme.
Kun näkökulma on kuvaajan, muuttuvat sotakuvat järkyttävimmiksi, kuin ne muutoin olisivat olleet. Ne ovat yhtäkkiä todempia. – Yhtä tosi on tilanne kotioloissa.
* *
Elokuvan kriisialueiden kuvaus on ansiokasta sen tavoittamassa sodan arkipäiväisyydessä.
Raunioituneessa kaupungissa tarkka-ampujia väistelevät kuvaajat juoksevat yksitellen paikasta toiseen. Olo on kuin tietokonepelissä, mutta samalla tuntuu kuin itse olisi paikan päällä. Vatsaan sattuu ja hengitys ei kulje.
Selvää on, että tämä on Janin kutsumus. Tätä hän nimenomaan haluaa tehdä. Hän tekee työtään tottuneesti ja vaikuttaa nauttivan siitä. Sanoisin, että hän tarvitsee adrenaliiniryöppynsä ja kaipaa jännitystä.
Kuvat on käsittämättömän kauniita. Ne tavoittavat hetkiä sodan keskeltä. Lapsen ilmeen, savupilvet taivaalla, kuoleman lopullisuuden ja sodan järjettömyyden.
Jan vaikuttaa olevan kentällä välillä jopa enemmän kotonaan kuin kotonaan tai ainakin tämä on sen toinen puoli, jonka hän tarvitsee.
Kun perheen äidin vakava sairaus ja kuolema kohtaa perhettä, kriisialue onkin yhtäkkiä kotisatamassa.
* *
Ilmassa on kysymys siitä mitä kuolema on ja tuleeko meidän yrittää edes ymmärtää sitä. Sota näyttäytyy ihmisen masinoimana järjettömänä leikkinä, jonka valuuttana on menetys, kuolema ja kauhu.
Kotona ex-vaimon ja lasten äidin kuolema on sitä samaa kuolemaa, joka eskaloituu kielletyllä alueella kuvatuissa kadulle kuolleissa lapsissa tai tarkka-ampujan luotiin kuolleessa vanhuksessa, joka vaikuttaa vain nojaavan seinään. – Elämä on päättynyt.
Kuolema tulee pyytämättä ja rikkoo jotain peruuttamattomasti.
Kotielämän kuvaus ei yritä liikaa ja seuraa arkisia tilanteita. Jan kuvaa poikaansa, lajittelee mainoksia ja täyttää astianpesukonetta. Hän käy kaupassa ennen työmatkaa, kysyy riittävätkö lasten rahat, kun hän on poissa? – Ja juhlia ei sitten saa pitää!
Vanhempi filmimateriaali hetkistä, kun lapset ovat olleet pieniä, tuo elokuvaan konkreettisen muutoksen tunnun. Kaikki muuttuu koko ajan, nytkin, ja me olemme olennainen osa tätä muutosta. – Muutos muovaa meitä, me olemme muutoksessa ja muutos meissä.
* *
Kuolemaa ei voi poistaa. Se on välttämättömyys ja elimellinen, olennainen osa muutosta ympärillämme.
Rajallisuus itsessään synnyttää kauneuden kokemuksen. Valokuvassa voi parhaimmillaan vangita jotain ylimaallista, joka sykähdyttää joka katsomisella, yhä uudestaan. Sen kautta voi lähentyä rajallisen ja rajattoman rajaa.
Kuvat näyttävät sodankin irvokkaan kauneuden, meidän kauneutemme, jota edes sota ei pysty poistamaan.
Jan Grarup on palkittu työstään kriisialueiden kuvaajana. Tämä tyttö toipui kuin ihmeen kaupalla pienessä sairaalassa Hilaweynin pakolaisleirillä Etiopiassa vuonna 2012. Kuva: Jan Grarup
Elokuva kuvaa osaltaan myös juuri valokuvan ”ihmettä”. Ohikiitävän hetken tavoittamista ja pysäyttämistä. Jotain sellaista, jota muutoin ei koskaan olisi huomannut, ehkä kukaan.
Irrotetussa hetkessä kaikki voi olla täydellistä ja paikoillaan. Sitä epäoikeudenmukaisuus, raakuus ja loputon köyhyys ei raatele. Siinä valo ja varjo luovat jotain, joka tuntuu ylävatsan alueella, lamauttaa keuhkot ja saa unohtamaan kaiken muun.
Samalla nuo kuvat kertovat siitä todellisuudesta, joka muuten jäisi piiloon. Ihmiskohtaloista ja maailmanpolitiikan päätösten vaikutuksista yksilön tason kauhugalleriassa. Se on tehtävä nähtäväksi. Viattomien uhrien ääni kuuluu niissä tavalla, joka tekstin tasolla jäisi taustalle.
* *
Kurkkua kuristaa, kun kranaatti-iskussa pahoin loukkaantunut lapsi kannetaan ambulanssiin. Jan ottaa kuvia.
Mustavalkoisissa kuvissa on hätää, kauhua, sekasortoa ja kauhua. Ne ovat kauniita.
”Ihmisillä on uskomaton kyky suojella toisiaan. Rakkautta on kaikkialla.”
Näin Jan kertoo sotakuvistaan yleisölle.
Ristiriita ja tietty sisäinen kamppailu, aavistus syyllisyyttä. Ne välittyvät hiljaisista tilanteista, joissa Jan on hotellihuoneessa, valmistautuu kentälle. Lapset ovat mielessä ja sitten taas eivät voi olla.
Työ on vaativaa ja luonteeltaan ehdotonta. Hänelle ei saa sattua mitään ja samalla on selvää, että riskit ovat suuret turvajärjestelyistä huolimatta.
* *
Kriisialueella muutaman reportterin oppaana toimiva mies toteaa: ”Menemme töihin, emme kuolemaan”. Kuolemanvaara on näissä olosuhteissa aina jollain tapaa läsnä. – Se voi varmasti olla oudolla tavalla addiktoivaakin.
He tekevät jotain, mikä ei millään asteikolla ole järkevää tai suositeltavaa. Autossa soi Bad to the Bone.
Perillä Jan pukee suojaliiviä. Ampumisen äänet kaikuvat rakennuksen rakenteissa, jonka suojissa reportterit piileksivät. – ”Joku on kuollut täällä, sen voi haistaa.”
Sodan hätää ja kaaosta. Kuva: Jan Grarup
Jan juoksee kaupungin raunioissa ja hakee kuvauspaikkaa. Yksi toimittajista saa osuman. Ilma on sakeana adrenaliinista.
Kuvat kaupunkisodankäynnistä ovat jälleen häkellyttävän kauniita.
* *
Jan veneessä ja tuulivoimalat taustalla. Asetelma tavoittaa ihmisen aseman elämän myllerryksissä ja ajan aallokossa. Pienenä osasena ja kuitenkin oman olemisensa keskipisteenä. Potentiana niin itselleen kuin muille.
Hän kuvaa Afrikassa nuoria vakavia ylväitä miehiä viidakkoveitsien kanssa. Kylpee kotona kynttilän valossa. – Juo kahvia aina ja kaikkialla.
”Olen aina ollut hölmö, joka matkustaa vaarallisiin paikkoihin”, hän sanoo.
Elokuva puhuu kuvien kautta. Siinä ei mennä taustoihin tai täytetä tilaa puheella. – Tunnelmat ja arjen tilanteet puhuvat puolestaan.
* *
Jan on isä ja nyt ainoa vanhempi. Lapset tarvitsevat häntä. Ovat aina tarvinneet. Hänen sisäisessä kamppailussaan on vastuun muuntumisen logiikka.
Tämä sama vastuu on ollut olemassa ennenkin, kuolema vain tuo sen esiin. Kun toinen vanhemmista kuolee, hän jää jäljelle. – Toisaalta niin hänkin on ollut poissa, jatkuvasti kuolemaa uhmaten lasten ollessa pieniä.
Ihmisen tulee toteuttaa itseään ja seurata kutsumustaan, mutta arjessamme vaikuttavat voimat vetävät moneen suuntaan. Ei ole yhtä oikeaa tapaa toimia.
Kuolema on ollut lähellä Jania sotatantereilla, mutta nyt se saa henkilökohtaisemman muodon ja tulee todemmaksi.
Jan kuvailee sitä muutosta, joka lasten äidin sairastuminen ja menetys on saanut aikaan. Tilanne on hänelle uusi.
* *
Kun lasten äiti kuolee, Jan kertoo surreensa lasten kanssa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tavalla tai toisella hän etäännyttää itsensä tapahtuneesta. Ehkä se on defenssi, jonka turvin hän kannattelee koko tilannetta.
Hänen on myös ollut pakko totuttautua ajatukseen. Kuolema ei ole yllätys. Lasten tuskan hän ottaisi pois, jos vain voisi. Tekisi mitä vaan. Mutta se on mahdotonta.
Hän lukee kotona lainauksen lapsilleen: ”Maailmankaikkeuden perimä kertoo, miten kauan kukin meistä täällä on…”
Janin mielestä on tavallaan kaunis ajatus, että kaikki olisi ennalta määrättyä. – Lapset eivät ole asiasta niinkään varmoja.
* *
Kentällä luodit jälleen viuhuvat korvissa, kun tarkka-ampuja ottaa reportterit kohteekseen. Kujalla makaa kuolleita lapsia auringonpaisteessa.
Hotellilla Jan peseytyy ja pakkaa luotiliiviä. Palaa kotiin. On kevät ja tyttären penkkarit.
Sota sisälläni (Photographer of War, 2017) katsottavissa Yle Areenassa.
