Miehiä ja poikia näyttää tunteet ja menee niihin – Joonas Berghällin elokuva Yle Areenassa

Kuvat: Oktober

Miehiä ja poikia -elokuvaa (2019) voidaan pitää kolmantena osana Joonas Berghällin rakkaustrilogiaksi nimetyssä elokuvien sarjassa. Sen keskimmäinen osa Äidin toive tuli ensi-iltaan vuonna 2015. Miehiä ja poikia on mitä ilmeisimmin myös eräänlainen jatko-osa Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro -elokuvalle (2010).

Ohjaaja-käsikirjoittaja Berghäll on yksi elokuvan miehistä, häntä voisi tituleerata jopa päähenkilöksi. Hänen äitinsä kuoleman vaikutukset, rankka työtahti, terveyshuolet, yksinäisyys sekä kumppanin ja perheen kaipuu lomittuvat elokuvan muihin elementteihin. Berghällin kertoma myös kuroo elokuvan eri osia yhteen ja toimii kokonaisuudessa eräänlaisena kehikkona.

Hänen lisäkseen kuusi suomalaista miestä puhuu elämänsä kipukohdista kameralle. Jotkut eivät ole puhuneet näistä asioista koskaan. He tekevät sen hämmästyttävän luontevasti ja peittelemättä, mitä voidaan pitää myös luottamuksen osoituksena. Ehkä Berghällin oma avoimuus saa myös nämä miehet auki. Kokemukset, elämäntilanteet ja historiat ovat rankkoja, mutta läsnä on myös toivo.

Elokuvan keskeisenä viestinä on puhumisen tärkeys. Sitä luonnehditaan myös seitsemäksi kertomukseksi rakkaudesta.

* *

Seitsemän miehen elämäntilanteiden ja kokemusten esiin tuominen on määränä haastava jo elokuvan kokonaiskesto huomioon ottaen. Lopputulos on kuitenkin yllättävän ehyt. Tarinat nivoutuvat toisiinsa luoden moninaisen kuvan miehisyydestä ja tunteista sekä niiden näyttämisen ja käsittelemisen vaikeudesta.

Vaikka dokumentti ei termiä mainitse, on osaltaan kyse toksisen maskuliinisuuden vaikutuksista miesten elämään.

Miehiä ja poikia ei lähde sukupuolten väliseen vastakkainasetteluun tai vertailuun. Se osoittaa omalla hiljaisella tavallaan näiden miesten elämien huolet ja ongelmat. Elokuvaa voi hyvin kutsua myös feministiseksi, koska se puhuu miesten ja poikien tasa-arvon puolesta.

Elokuva esittää myös mitattua tietoa siitä kuinka miehet usein tekevät paljon ja liikaa töitä. Myös Berghäll itse toimii esimerkkinä tästä. Elinkeinoelämän keskusliiton mukaan miehet tekevät vuodessa ylityöt mukaan laskien keskimäärin 13 kuukautta töitä naisten 11 kuukautta vastaan.

Tässä valistuneen katsojan mieli vaeltaa ajattelemaan, että tilanne tasoittunee keskimäärin siinä, kun huomioon otetaan naisten perinteisesti ja vielä tänäkin päivänä suurempi osuus kotitöistä. – Tämä seikka ei kuitenkaan poista perinteisen koville arvoille ja kilpailulle pohjaavan miehisen työkulttuurin vahingollisia vaikutuksia.

* *

Elokuva on rakennettu kerrokselliseksi siten, että se kasvattaa herättelemäänsä kokemista ja tuo siihen syvyyttä kauneuden kautta. Tässä luonto ja eri vuodenajat toimivat yhtenä elementtinä. Ihmisten elämäntarinat ja kohtalot ommellaan yhteen näillä tunnelmilla.

Tämä synnyttää voimakkaan yhtenäisyyden tunteen. Me ihmiset tässä maailmassa näine eläminemme, suruinemme ja ongelminemme. Keskiössä on ihminen tuntevana, haavoittuvana, uniikkina. Vaikka teemat vaihtelevat, niiden eetoksessa on tiettyä samuutta.

Hämmentävän kauniilla kuvilla ja ohikiitävillä hetkillä sekä musiikin ja kuvaston yhdistämisellä tavoitetaan jotain sanojen tuolla puolen. Arkiset tapahtumat ja paikat muuntuvat teoksellisiksi ja nostavat esiin kätkettyä kauneutta. – Autio sairaalan käytävä, jossa kaikki on viiltävällä tavalla oikein, pysähtyneenä, valona ja varjona. Yöllinen työmaa ja metallivalimon kuuma hehku. Voimakkaat metaforat tekevät kokonaisuudesta yhtenäisen.

Luontokuvien vastapainona kuvataankin vauhtia, teollisuustyötä ja liikenteen ja ihmisten loputonta virtaa. Ilmassa on surumielistä kauneutta. Elokuva hengittää näissä tunnelmaa ja syvyyttä rakentavissa hetkissä.

Drifting-auto polttaa kumia hidastetussa kohtauksessa. Tunnelma on vangitseva, hämmentävän kaunis, kuin astuisi toiseen ulottuvuuteen. Katsoja pääsee sisään miehisiksi koettujen ja nähtyjen ilmiöiden eteeriseen ytimeen, jonne pinnan häly ei yllä.

Toisaalla lapsiaan kaipaava isä kalassa Norjassa. Pieni vene keskellä jylhää maisemaa. Kuvakieli korostaa yksinäisyyden ja voimattomuuden tunteita kauniilla ja oivaltavalla tavalla. Isän rooli ja mahdollisuudet suhteessa lapsiinsa, ikävä ja suru, kaipuu lähelle lapsia.

* *

Elokuvassa elämisen kulku piirtyy oivaltavasti, ote on rankoistakin teemoista huolimatta kevyt. Ollaan totisia, mutta pehmeällä, kauniilla tavalla, ei piehtaroida. Tunnelmat syntyvät helpon oloisesti kuin itsestään, vaikka niiden rakentamiseen ja jalostamiseen on mitä ilmeisimmin tarkoin paneuduttu.

Katsoja hiljenee näiden miesten elämien, avoimuuden ja rohkeuden edessä. Myötäeläminen pyyhkäisee yli lämpimän kuristavana vaippana. Jotain heidän kivustaan, hädästään ja surustaan voi tavoittaa. Tämä osoittaa jopa hämmentävällä tavalla sen samankaltaisuuden logiikan, mikä lukuisista eroistamme ja ainutkertaisuudestamme huolimatta meissä asuu.

Toisen kivun kohdatessamme haemme jollain tiedostamattomalla tavalla myös aina uudelleen esiin omat haavoittuvuutemme. Toisen surun ja tuskan voi hetkellisesti kokea fyysisenä tunteena, kehollisena vihlovana puristavana aaltona, johon sekoittuvat oman olemisemme uhkat, rajallisuutemme ja siitä kumpuava problematiikka, kaikkinensa.

Miesten kertomuksissa esiin nousevat lapsen kaipuu, vakava sairastuminen ja kuolemanpelko, lapsen kuolema, sukupolvia kestänyt alkoholismin kierre, umpikuja työelämässä ja loppuun palaminen. Liian suuret paineet, sairastuminen, joka ei sitten helpotakaan. Sen ymmärtäminen, että ei ole voittamaton ja väsymätön.

Elokuva kultivoi arkisesta ainutkertaista. Se näyttää hädän, surut, pelon ja rakkauden merkityksen. Samalla mukana on toivo ja ilo, jotka nousevat kärsimyksen lomasta. – Tätä toivoa henkii muun muassa kohtaus, jossa raitistunut alkoholisti-isä laulaa illan hämärtyessä pienelle pojalleen.

* *

Vaikka elokuvaan on mahdutettu lukumääräisesti monta tarinaa, suvanteita ei ole. Tiettyä epäsuhtaa kertomusten painottamisessa on, mutta jokainen kertomus tuo oman lisänsä kokonaisuuteen, johon ei väsy. Yksittäiset visuaalisesti voimalliset kohtaukset saavat keskittymään, mutta samalla myös odottamaan jatkoa. Ne laajentavat kokemusta ja tuovat sille tilaa.

Elokuva näyttää, että ihmisen tulee saada olla kokonainen, heikkouksineen ja pelkoineen. Tunteidensa ja heikkoutensa näyttäminen vaatii rohkeutta kovia arvoja ihannoivassa yhteiskunnassa sukupuolesta riippumatta.

Erityisen vaikeaa se voi olla, jos perinteiset, kapeat sukupuoliroolit ja mallit johtavat häpeän värittämään ylisukupolvisen tukahdutuksen ketjuun. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa myös miehet ovat patriarkaatin uhreja.

Huomaan hieman yllättyväni tajutessani, että tällaiselle miehen kuvalle ja kuvaukselle on yhä edelleen huutava tarve. Perinteinen miehen malli kaiken kestävänä, tunteensa kätkevänä ja työllä läpi harmaan kiven menevänä toimijana on lujassa.

Miehet voivat olla ja ovat yhä helposti hierarkkisen, kovan arvomaailman otteessa, vaikka samalla tuntevia ja rakastavia siinä missä sukupuolensa muulla tavoin identifioivat. Puhumattomuus ruokkii asetelman myrkyllisiä vaikutuksia. Vaikka kehitystä tällä saralla on varmasti tapahtunut, muutos tarvitsee aktiivisia toimia ja tämä elokuva on osa tätä aktivismia.

Hanna Telakoski

Miehiä ja poikia (2019) on katsottavissa Yle Areenassa marraskuuhun 2020 asti. Elokuva televisioidaan sunnuntaina 16.8.2020 kello 10 Yle TV1 -kanavalla.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua