Viikon dokumentti: Grace Jonesin kauneudessa on eläimellistä voimaa. Mallina, näyttelijänä ja laulajana tunnetun naisen alastomuus on luontevaa ja energia alati läsnä. Bloodlight and Bami -dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa.

Hanna Telakoski

”I won’t give in and I won’t feel guilty”
(Nipple to the Bottle)

Sophia Fiennesin dokumentissa Grace Jones: Bloodlight and Bami päästään kevyellä ja vapaan soljuvalla tavalla lähelle ikonista Grace Jonesia. Dokumentin nimen oivaltava terminologia viittaa punaiseen studiovaloon ja jamaikalaiseen bami-leipään. Näiden kahden elementin voi nähdä kohtaavan elokuvassa eri tavoin.

* *

Varsinkin Slavoj Žižekin kanssa tehdyistä dokumenteistaan The Pervert’s Guide to Cinema (2006) ja The Pervert’s Guide to Ideology (2012) tunnettu Fiennes on kuvannut Jonesia lähes vuosikymmenen 2000-luvun puolivälistä alkaen. –okumentti julkaistiin lopulta syksyllä 2017.

Toukokuussa 2020 Jones täyttää 72 vuotta. Isoäiti hänestä tuli jo kymmenisen vuotta sitten.

Sinänsä ikä ei määritä käsillä olevaa kokonaisuutta millään tavalla. Dokumentista ei edes käy ilmi milloin se on kuvattu, koska se on toisarvoista. Se itsessään läpäisee, jopa hävittää ajan ja samalla näyttää iän laskemisen tarpeettomuuden.

Fiennesillä oli vaikeuksia saada rahoitusta elokuva-hankkeelleen. Hän aloittikin kuvaamisen ilman varsinaista tukea ja työsti dokumenttia pitkään.

Jonesin muistelmia työstänyt toimittaja Paul Morley on todennut, että Jonesista on tekemällä tehty pelottavaa diivaa.

Hänen alati muuntuva toiseutensa on varmasti pelottanut musiikki- ja elokuvateollisuuden toimijoita. Hänet on koettu uhkaavaksi ennakoimattomuudessaan, vaikka hän nimenomaan on loistanut uusiutuessaan esiintyjänä.

VIDEO: Ote kauhukomediasta Vamp (1986). Jones vampyyrikuningatar Katrinana ikonisessa vartalomaalauksessaan, joka oli taitelija Keith Haringin käsialaa.

* *

”Sometimes you have to be a high-flying bitch…”

Kokonaisuus dokumentoi, mutta on ensisijaisesti elokuvamainen. Se ei kerro, luettele, korosta tai arvota tapahtumiaan vaan luo tunnelmia yhdistämällä oivaltavasti kuvaa ja ääntä.

Fiennes on sanonut kokeneensa hengenheimolaisuutta Jonesin kanssa dokumenttia tehdessään. He molemmat ovat taiteilijoita ja naisia ja navigoineet ajoittain armottoman patriarkaalisen teollisuuden ristiaallokossa.

Musiikki kantaa dokumenttia eri paikkojen ja teemojen lomassa. Keskiössä on karismaattinen henkilö, joka ei varsinaisesti esittelyjä kaipaa.

Dokumentti mahdollistaa kuitenkin hänen elämänsä näkemisen toisin. Sen, mitä on estradin valojen ulottumattomissa. Nämä seikat näkyvät myös lavalla, ehkä jopa korostuvat, kun vain katsoo tarpeeksi kauan.

Vaikka elokuva luo hienoja tunnelmia ja tarjoaa upeita teoksellisia kuvia, näyttää se samalla myös sen mitä juuri milläkin hetkellä tapahtuu. Nämä hetket Fiennes kutoo yhteen rytmiltään miellyttäväksi ja viipyileväksi kokonaisuudeksi, siloittelematta.

* *

Jones jakaa nimikirjoituksia pimeällä takaovella. Fani kertoo, että on odottanut hetkeä 25 vuotta. Minä 30, sanoo toinen. – Yksi jokaiselle, älkää puskeko, Jones toppuuttelee.

Seuraavassa hetkessä Jones jo saapuukin kotimaahansa Jamaikalle ja halaa äitiään. Jonesin juuret ovat syvällä Jamaikan maaperässä.

Tyhjän keittiön oviverhot liehuvat tuulessa Jamaikan Spanish Townissa. Dokumentti näyttää rosoista jamaikalaista arkea ja kaunista luontoa. Lämmön ja ilmassa leijuvat tuoksut voi melkein tuntea.

Juuri tällaisten yksityiskohtien ansiosta dokumenttiin pääsee mukaan yrittämättä. Siinä ei säädetä turhia tai pidätellä. Ilmaisu on kuitenkin kerroksellisella tavalla haastavaa. Siinä ollaan eri hetkissä, kommentoimatta. – Tietopakettia Grace Jones -nimisestä artistista odottava jää nuolemaan näppejään.

* *

Elokuvassa maisemat ja ihmiset ovat sellaisenaan, asettelematta. Yksittäiset kuvat ja äänet, sekä äänimaailmat kohtaavat. Konsertin ääniä jamaikalaisten luontokuvien taustalla. Kuvien ja ääntenkohtaamisella rakennetaan jännite lavalla tapahtuvan ja arkipäiväisen ohimenevän hetken välille.

Jonesin esiintymiset elokuvassa lavastettiin erikseen teatterin lavalle, jotta ylimääräinen saatiin kuvista pois. Täysin överit asut ja meikit tuovat Jonesin vielä enemmän esiin. Hän on niissä jopa paljaampi kuin ilman niitä.

Dokumentissa siirrytään paikasta ja tunnelmasta toiseen sujuvasti viipyillen, mutta kuitenkin sopivan yllätyksellisesti. Siirtymät ovat luontevia ja niissä rakennetaan luovalla tavalla kokemuksellista kuvaa henkilöstä, josta olemme tottuneet näkemään vain pinnan.

Jonesia kuvataan hotellihuoneissa, meikkaamassa, Jamaikalla perheensä kanssa ja tietysti estradilla.

Siellä hän muuntuu toiseksi, ylvään eteeriseksi, jopa sukupuolettomaksi, vahvaksi ja varmaksi ikoniseksi popkulttuurin hahmoksi. Hänen moninainen täydellisyytensä synnyttää outoa lumovoimaa tihkuvan kokonaistaideteoksen, mutta samalla hän on nimenomaan ihminen.

Myös se, että Ms. Jones pitää ostereista, selviää dokumentin katsojalle. Hän kamppailee studiolla vääntäessään osteria auki ja samalla ähisee, että kunpa värkkinikin olisi näin tiukka!

* *

Grace vietti lapsuutensa Jamaikalla. Siellä hän sisaruksineen kasvoi isoäitinsä ja tämän puolison Mas P:n (Master Peart), kanssa. Kotona vallitsi voimakas uskonnollinen henki, jonka varjolla lapsia kuritettiin jatkuvasti.

Grace kertoo lapsuudestaan. Rankaisemisen kulttuuri oli olennaisesti läsnä, tv ja radio olivat kiellettyjä. Isä piiskasi lapsia, koska halusi noudattaa uskoaan. Rankaiseminen oli rakkautta. Lasten tuli lukea Raamattua, kun heitä piiskattiin.

Kuva: Wiki Commons

Lapsena ei saanut näyttää tunteitaan, kun kaipasi Amerikkaan muuttaneita vanhempiaan. Isoäidin puoliso Mas P oli pelottava ja dominoiva hahmo, joka nimesi hihnat, joilla lapsia piiskasi.

Gracen sisälle kasaantui paljon raivoa. Tämä alkoi purkautua voimallisesti, jopa pelottavalla tavalla, kun hän aloitti teatteriopintonsa. Vieläkin hän sanoo muuntuvansa välillä nimenomaan Mas P:ksi.

Grace on todennut, että parasta mitä hän on elämässään tehnyt, on pelosta irti päästäminen. Hänet kasvatettiin pelossa – mutta hän päästi siitä irti.

Sisarukset muuttivat vanhempiensa luo Yhdysvaltoihin Gracen ollessa 13-vuotias. Hänen isänsä toimi saarnaajana, mutta nuori Grace alkoi kapinoida uskonnollisuutta vastaan ja kävi veljensä kanssa paikallisilla gay-klubeilla.

* *

Tapaaminen Jamaikalla nyt jo ikääntyneen naapurin Miss Myrtlen kanssa käärii aikaa kokoon. Vaatimattomassa pienessä asunnossa on pimeää. Grace juo viiniä. Lapsuuden leikkien nopat ovat neidillä tallessa. Hän tiesi jo varhain, että Gracesta tulee tähti.

Grace muistaa neidin näyttävän kävelytyylin. Hän matkii tätä pienessä huoneessa. Kävelyssä oli vapautta.

Vahvuus ja varmuus, jota Jones taiteilijuudessaan edustaa, vaikuttaa kumpuavan nimenomaan hänen lapsuudestaan.

Kaltoin kohtelu olisi voinut suistaa hänet raiteiltaan, ehkä se on niin tavallaan tehnytkin, mutta taiteen ja itseilmaisun kautta hän on saanut jalostettua lapsuuden kokemuksensakäyttöönsä. On ilmeistä, että perheyhteisö on koetuista vaikeuksista huolimatta vahva.

* *

Jonesin sanotaan pitäneen itseään alun perin huonona laulajana. On vaikea kuvitella Jonesia 1970-luvun puolivälissä nuorena ujona laulajana, jonka sanotaan suostuneen laulamaan ainoastaan pöydän alta.

Jonesin malliystävä Pat Cleveland ja kämppäkaveri Jerry Hall näkivät huippumallina loistaneen Jonesin varsinaisen vahvuuden nimenomaan musiikissa.

Dokumentti sukeltaa välillä Jonesin esitysten syövereihin, joissa mystinen, voimakkaan soiva matala ääni yhdistyy atleettiseen kaikupohjaansa.

Androgyyni estetiikka ja voimallisella tavalla viehko ääni räjäyttää tajunnan. Ääni on pehmeä, mutta samalla kuitenkin rosoinen. Sen haluaisi syödä.

* *

Jones on läsnä voimalla. Asenne ja ilmeet, karisma. Leikkaukset, jotka pallottelevat konserttikuvien ja perheen kohtaamisen välillä, ovat oivaltavan taitavia, kertovia ja toisiaan täydentäviä.

Jonesin kauneus nousee nimenomaan hänen androgyynisyydestään. Hän on epäselvyydessään kiehtova. Nainen, joka tietää arvonsa. Hänen ylitseen ei kävellä.

VIDEO: Haastattelu The Russell Harty Show’sta vuodelta 1980. – Jones polttaa päreensä.

* *

Dokumentin osuvan hykerryttävää antia on kohtaus, jossa Jones esiintyy ranskalaisessa tv-show’ssa levyään markkinoidakseen. Harjoituksissa hänet heitetään keskelle valkoisiin alusvaatteisiin pukeutuneiden nuorten naistanssijoiden joukkoa.

Ristiriita karismaattiseen Jonesiin on huutava, ja tämän myös studio-ohjaaja saa kuulla: ”Give me a fucking break!”

Jones ei todellakaan halua näyttäytyä bordellin emäntänä, mutta samassa hetkessä hän on jo pahoillaan tanssijoiden puolesta. Mauttomuus ei tälle tähdelle käy.

* *

Jones kustantaa levynsä itse, jotta säilyttäisi täydellisen taiteellisen vapauden. Siksi hän turhautuu, kun studiolle ei saavuta sovitun mukaisesti.

Kun basisti Robbie Shakespeare on myöhässä, hän saa  kuulla kunniansa. Shakespearen lisäksi dokumentissa nähdään hänen työparinsa rumpali Sly Dunbar.

Ääntä ja kuvaa studiolta yhdistetään perheen tapaamisen hetkiin. Siellä matkataan bussissa, on kuumaa ja hälyisää. Kauniita maisemia, tropiikin tuntua.

Grace ui Jamaikalla ja puhaltaa veteen tummassa illassa. Ääniraita liukuu rauhallisen kuvaston päälle… ”Too much shit in my head”… ”Behave, be an example, shut up…”

Grace meikkaa. Tästä tulee sotamaalaus! Dokumentissa tavallisuus muuntuu spektaakkeliksi ja takaisin, ne ovat läsnä toisissaan erillään ja yhtä aikaa äänissä kuvissa ja tunnelmissa. Rakentuvat toisistaan.

Taianomaisten tulkintojen takana oleva artisti ja ihminen näkyy pelkistettynä eri hetkissä.

Dokumentti ei sinänsä paljasta mitään, vaan paremminkin kysyy. Mikä synnyttää ikonisen hahmon ja tähden? Miksi juuri hän viehättää muuntuvassa energisyydessään? Miten hän päätyi tähän? Miksi me nautimme tästä?

Jonesia esiintymistä kuvataan lavan takaosasta yläviistoon, kohti yleisöä. Pitkät jalat ja urheilijan selkä korostuvat. Hän ottaa tilan haltuun kaikkinensa. Hän on keskipiste, alkulähde ja tilanteen merkityssisältö.

* *

Studio 54 -ajoista Jones mainitsee, että silloin vedettiin hallusinogeenejä ja haluttiin tanssia. ”Ihan kuin kävisi kirkossa.”

Jones on kertonut huumeiden käytöstään ja maininnut, että LSD:n maailmaan hän tutustui Timothy Learyn kautta.

Minulle on tärkeää kuolla onnellisena, hän sanoo ja nauraa. Ehkä hieman happoa tai ekstaasia ja lempihaamuni. Ehkä Timothy Leary voi pitää minua kädestä kun kuolen? Sade ropisee auton kattoon pimeässä illassa.

Elokuvassa Grace myös bilettää klubilla. Ääniraitana tässä on vain huminaa ja yksinkertainen pelkistetty rytmi. Kombinaatio on voimallinen. Se saa keskittymään. Aika ja paikka muuntuu, jopa mystisellä tavalla.

Vanhempi mies soittaa yksinkertaisia rytmisoittimia studiossa. Grace bailaa kuin viimeistä päivää. Kohtaus on oudolla tavalla herkkä, jopa surumielinen.

Perhe matkaa minibussilla Jamaikalla kohti kirkkoa. Jonesin veli, piispa Noel Jones puhuu. Grace hörppää vielä autossa valkoviiniä pullon suusta, ennen kirkkoon astumista.

Kirkossa äiti laulaa kovaa ja korkealta. Grace itkee.

* *

Jones seisoo ranskalaisen parvekkeen avointen ovien suussa. Ulkona levittäytyy pariisilaismaisema. Hän koittaa luonnostella näkemäänsä maisemaa, mutta sanoo, että tarvitsisi isomman paperin.

Maisema on laajempi. – Sanoisin, että hänen maisemansa eivät papereille mahdu. Visionääri ei tiivistä.

Kuva: Wiki Commons

Sitten saapuukin samppanja-aamiainen. Niitä hän rakastaa. Niiden päälle voi aina nukkua vielä muutaman tunnin.

Jonesin mukaan esiintyjä ottaa riskin. Vaikka valot sammuisivat ja sähköt menisivät, voi esiintyjä yksinkin pitää yleisön otteessaan, pimeässä ilman mitään laitteita.

Lava on yksinäinen, mutta kiehtova paikka. On pystyttävä improvisoimaan!

* *

Grace on asunut paljon Pariisissa. Pariisilainen on myös Gracen pojan Paolon isä, valokuvaaja Jean-Paul Goude.

Hänellä ja Jonesilla oli suhde ja he tekivät myös paljon ammatillista yhteistyötä. Hulluja kuvia, levynkansia ja niin edelleen. Goude on vaikuttanut olennaisesti Jonesin ikonisen tyylin syntyyn.

Jones puhuu valokuvaussessiossa rakkaudestaan Goudeen.

Se vei häneltä jalat alta ja se on ollut ainoa kerta, kun niin on käynyt. Tuo heikkous polvissa ei liittynyt pelkoon vaan tunteen voimakkuuteen ja kiihkeyteen. Silloin ajatukseen rakastetun tapaamisesta saattaa liittyä jopa hyperventilointia. Goude kuuntelee, kun Jones kertoo.

VIDEO: Love Is The Drug -musiikkivideo.

Samassa kuvaustilanteessa Jones myös toteaa, että jokaisen tulisi sukupuolesta riippumatta kokea penetraatio, edes kerran elämässään. Juuri näin suoraa hänen ilmaisunsa on.

Hän ei kiertele, halua tietoisesti shokeerata tai esitä. – Hänen mielestäään jokaisen vain olisi tärkeä ymmärtää, miltä tuntuu olla vastaanottavana osapuolena.

Vanhana Grace saattaa olla yksin, mutta ei yksinäinen. Hän sanoo keksivänsä aina puuhaa, saa kicksejä valvomisesta ja auringonnousujen katselemisesta. Jos hän joutuu vuoteen omaksi, tarvitsee hän ehdottomasti maiseman, jota katsella.

Grace näki isänsä kuoleman ja se muutti hänen elämänsä. Hän puhuu siirtymävaiheesta, jonka näki isänsä silmistä. Rauhan ja mahdollisuuden.

* *

Dokumentti ei seuraa perinteistä narratiivia, jolla naisartisteja on usein kuvattu. Se ei ratsasta traagisilla elämäntapahtumilla tai sukella ihmissuhteisiin, vaan näyttää persoonallisen ja anteeksipyytelemättömän taiteilijan, jonka energia ei hyydy.

Jonesin kauneudessa on eläimellistä voimaa. Hänen alastomuutensa on luontevaa ja hänen energiansa on alati läsnä.

Perhepiirissä Jamaikalla ruokapöydässä sanaillaan Jonesien suvusta: ”Every Jones, they get younger when they get older…”

Sitä Grace Jones on: iätön energinen hahmo, jonka toteuttaa itseään, onneksemme.

Huomaan ajattelevani, että näiden naisten, Fiennesin ja Jonesin kanssa, haluaisin päästä saunomaan, kunnolla. Jokin minussa saa uskomaan, että tämäkin asetelma toimisi.

He edustavat feminiinisyyttä ja naiseutta persoonallisen voimallisesti. He eivät ole mitään säilyttäviä ja pehmeitä vaalijoita, joista patriarkaatin läpitunkemilla joogatunneilla joskus horistaan.

Jones on herkän vahva, voimakas ja energisesti eteenpäin vievä ja kaikessa tässä nimenomaan feminiininen.

Grace Jones: Bloodlight and Bami (Britannia, 2017) katsottavissa Yle Areenassa.