Suomentaja Tapani Kärkkäisen mukaan kääntäjällä täytyy olla kyky ymmärtää kulttuurisia koodeja

Kuva: Tapani Kärkkäisen arkisto

Kikka Holmberg, teksti

– Sattuma näytteli aika isoa osaa siinä, että tulin lähteneeksi Puolaan, kertoo kaunokirjallisuutta puolasta kääntävä taiteilijaprofessori Tapani Kärkkäinen.

Kärkkäiseltä on kuluvana keväänä ilmestynyt kaksi suomennosta, Olga Tokarczukin novellikokoelma Rumpujen kaupunki ja Andrzej Sapkowskin Lux Perpetua 2. Kaunokirjallisuuden lisäksi Kärkkäinen kääntää Ylelle tv-ohjelmia puolasta ja englannista.

Kärkkäinen opiskeli Helsingin yliopistossa ensin klassista filologiaa ja vaihtoi myöhemmin slaavilaiseen filologiaan.

– Olen ortodoksi, ja ensimmäinen haaveeni olikin, että rupeaisin kääntämään kreikasta Bysantin ajan jumalanpalvelustekstejä ja muuta kirkollista kirjallisuutta. Se on ala, joka ei edelleenkään ole kovin hyvin katettu.

Klassinen filologia antoi Kärkkäiselle hyvän pohjan opiskella muita kieliä.

– Kun löysin puolalaisen kulttuurin ja kirjallisuuden, se oli mielestäni niin hienoa, että halusin päästä kääntämään sitä kaikkea, mitä pystyin jo pikkuhiljaa lukemaan. Aloin kääntää ennen kuin valmistuin.

1980-luvun alkupuolella Puola oli kriisissä.

– Siellä oli aika ankeaa ja vaikeaa eikä se ollut mikään helppo turistimaa. En viihtynyt kovin hyvin 1980-luvun nousukauden Suomessa, ja vaikka olin henkeen ja vereen Puolassa vallitsevaa systeemiä vastaan, kuten kaikki kaverini siellä, maa oli kuitenkin kulttuurisesti varsin kiehtova.

* *

Kärkkäisen mukaan kaikki mitä hän on saanut kääntää, on ollut korkeatasoista kirjallisuutta.

– Olen hyvin taidelähtöinen kääntäjä. Minulle on tärkeää se, että kirja ja sen kieli eli koko se taideteos välittyy suomalaiselle lukijalle mahdollisimman pitkälle sellaisena kuin alkuteos on välittynyt alkukieliselle lukijalle.

– Uran mittaan minulle on tullut jatkuvasti lisää rohkeutta erkaantua käännettävän kirjan kielen pintatasosta ja etsiä sitä, miten asiat ilmaistaan suomeksi, jotta teos aiheuttaa samanlaisia tunteita ja ajatuksia kuin alkuteksti ja sysää lukijaa oikeisiin suuntiin. Kielen koko rikkauden saaminen suomeksi on minulla koko ajan polttopisteessä.

Kärkkäinen kuvaa käännöstyötä heilurimaiseksi liikkeeksi, jossa vuoroin katsotaan lähempää, vuoroin mennään kauemmas.

– Minun on irtauduttava tarpeeksi kauas, jotta löydän oikean suomenkielisen ilmauksen, ja sitten taas zoomattava lähemmäksi ja tarkistettava, etten ole mennyt liian kauas alkutekstistä.

Käännöksestä tulee taideteos suomeksi, korostaa Kärkkäinen.

– Siinä ei voi olla liian orjallinen alkutekstin sanakirjavastinetasolle. Tämän asian kanssa koen painivani koko ajan.

Kärkkäinen sanoo myös tulevansa koko ajan kriittisemmäksi.

– Tavallaan kääntäminen on koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa, vaikka kokemuksen myötä kielitaito ja rekisterien tunnistaminen ja moni muu asia on parantunut ja tietyt vaiheet ovat automatisoituneet ja nopeutuneet. Ydinongelmat tuntuvat koko ajan haastavammilta. Se on varmaankin kaikille jonkin alan erityisasiantuntijoille tuttu ilmiö.

Kääntäjän on irtauduttava kauas ja taas zoomattava lähemmäksi, Kärkkäinen sanoo. Kuva: Maugocha Goldberg

* *

Vuonna 2013 Tapani Kärkkäiselle myönnettiin Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton ja Suomen Kirjasäätiön Agricola-palkinto Olga Tokarczukin romaanista Vaeltajat. Vuonna 2018 Nobel-palkinnon saaneen Tokarczukin novellikokoelma Rumpujen kaupunki ilmestyi Kärkkäisen suomentamana kuluvan vuoden alussa.

– Käännän parhaillaan taas uutta Tokarczukia, Kärkkäinen kertoo.

– Se on ollut minusta vaikeampaa kuin mikään Tokarczukilta aiemmin kääntämäni, ja olen tuskaillut sen kanssa, koska en mielestäni ole saanut mitään järkeä sen rytmiin. Kirja on hyvin erityinen. Se sijoittuu muinaiseen Sumerin maailmaan, mutta on samaan aikaan scifiä, ja sen kieli on arkaaista. Nimenomaisesti romaanin kielen hengitysrytmin löytäminen suomeksi tuntui mahdottomalta.

Kärkkäinen puhkeaa kertomaan unesta, jonka näki murrosvaiheessa tuskaillessaan.

– Unessa nukuin ja nousin sängyssä istumaan, koska jalkopäässä lattialla minua kohti tuli vääjäämättä pallo, joka oli liimattu täyteen kirjan sivuja tai lehtiä. Ne rahisivat ja olivat kamalia ja pelottavia, ja sieltä se pallo tuli minua kohti. Ymmärsin sen unen niin, että koen tekstin tulevan minua kohti muodottomana ja hahmottomana.

Andrzej Sapkowskin Hussilaistrilogiassa pulmat olivat toisenlaisia.

– Hussilaistrilogia sijoittuu keskiajan Sleesiaan. Sapkowski on kirjailija, jolla on valtava sivistys ja valtava historiantuntemus, ja olen kääntänyt tuhansia sivuja hänen fantasiakirjojaan. Hussilaissodat olivat ratkaisevia Euroopan tuliaseiden kehityksen kannalta, ja sarja on täynnä selvitettäviä yksityiskohtia alkaen aseista ja aseiden osista. Joka ikinen virke on täynnä sanoja ja asioita ja käsitteitä ja tekniikkaa ja ties vaikka mitä – ensyklopedista tietoa hirveät määrät. Se oli tietysti raskasta käännettävää, koska piti selvittää kaikki ennen kuin pystyi edes oikeastaan kääntämään mitenkään.

Olga Tokarczukin novellikokoelma Rumpujen kaupunki ilmestyi Kärkkäisen suomentamana alkuvuodesta 2023.

* *

Kärkkäinen kääntää sekä puolasta että englannista. Puola on hänen mukaansa rakenteellisesti ja kieliopiltaan paljon lähempänä suomea kuin englanti. Kielessä on kuitenkin omat erityispiirteensä, jotka saattavat tuottaa suomentajalle haasteita.

– Puolassa sanojen suvut (maskuliini, feminiini, neutri) eivät ilmene pelkästään pronomineissa ja adjektiiveissa vaan myös menneen ajan verbimuodoissa. Miehet, naiset, lapset ja muut puhuvat tietyssä määrin vähän kuin omaa eri kieltään, jos he puhuvat menneessä ajassa itsestään tai toisistaan.

Kärkkäinen ottaa esimerkiksi Hanna Krallin reportaasin.

– Sen alussa käytettiin päähenkilöistä miespuolista pronominia ”on” ja naispuolista pronominia ”ona”. Suomeksihan se kaikki on vain ”hän”. Ratkaisin asian niin, että toin näiden ihmisten nimet heti alkuun, vaikka Krall oli itse tuonut ne huomattavasti myöhemmin. Mielestäni ”mies”- ja ”nainen”-sanojen käyttäminen olisi korostanut sukupuolta liikaa.

Kääntäjälle tuottavat harmaita hiuksia myös puolan aikamuodot.

– Puolassa on käytössä vain yksi menneen ajan aikamuoto. Se kääntyy suomeksi joko imperfektinä, perfektinä tai pluskvamperfektinä. Jotta suomessa säilyy logiikka, siinä pitää olla tarkkana varsinkin, jos kerronnassa on useita aikatasoja.

Laima-koira on joka päivä mukana isäntänsä työssä. Kuva: Tapani Kärkkäisen arkisto

* *

Kärkkäinen arvioi työskentelevänsä ”melko tylsästi”.

– En työskentele minkään suuren inspiraation vallassa, vaan teen työtä sivumäärän, jonka olen määritellyt. Seuraavana päivänä teen saman uudelleen, ja tällä systeemillä mennään kirja alusta loppuun. Yleensä vauhtini on 4–5 sivua päivässä.

Käännösprosessissa on päivästä toiseen mukana myös Kärkkäisen koira Laima.

– Minulla on sellainen tapa, että kun aloitan työpäivän, menen sohvalle makaamaan ja koira tulee jalkoihin – sekin tietää tämän systeemin. Luen sen päivän käännösannoksen ja merkkailen samalla tekstiin kaikenlaisia asioita. Kirjoittelen ylös mieleen tulevia asioita, piirtelen nuolia ja alleviivaan sanoja, joita pitää selvittää tai sanoja, jotka tuntuvat siltä, että niihin pitää kiinnittää enemmän huomiota.

Kärkkäinen käy käännöksen pariin kertaan läpi ennen kuin luovuttaa sen kustannustoimittajalle. Kustannustoimittajan korjausten jälkeen teksti vielä luetaan ja taitetaan, ja se menee painoon.

– Kaikesta tästä huolimatta kirjaan jää aina muutama typerä kirjoitusvirhe, vaikka sen on monta ihmistä moneen kertaan lukenut. Se on ällistyttävää, miten se on mahdollista.

* *

Rakkaimmiksi käännöstöikseen Kärkkäinen mainitsee Tokarczukin Päivän talo, yön talo -romaanin, Bruno Schulzin Kanelipuodit ja muita kertomuksia sekä Michał Witkowskin kirjan Hutsula.

– Päivän talo, yön talo on ensimmäinen Tokarczuk-käännökseni Sen yksi keskeinen teema on unet, ja koko kirja on hämmästyttävän unimainen ja noudattaa unen logiikkaa. Siinä on maagista realismia.

– Bruno Schulz on yksi kaikkein omintakeisimmista maailmansotien välisen ajan eurooppalaisista avantgardisteista. Hän oli kirjallinen kokeilija ja yksinäinen outo lintu, joka loi oman kiehtovan maailmansa. Schulz kuoli holokaustissa ja hänen tuotantonsa jäi pariin–kolmeensataan sivuun. Sain tilaisuuden kääntää sen kaiken kymmenisen vuotta sitten.

Työn alla oleva kirja saattaa leimata kääntäjän koko elämää.

– Tajusin jälkikäteen, että kääntäessäni Tokarczukin Päivän talo, yön talo -kirjaa, se aika, joka kääntämiseen meni, oli kuin omituista unta. Schulzissa oli sama juttu: se antoi maun koko elämälle sinä aikana. Kaikki kirjat eivät näin tee.

– Michał Witkowskin Hutsula on kielellisesti tosi haastava, täysin räävitön ja rivo kirja. Se käsittelee kommunismin loppuajan ja uuden kapitalismin alkuvaiheen Puolaa katsottuna hyvin marginaalisesta näkökulmasta, homonäkökulmasta. Se oli kielellisesti hauska ja jännä kirja kääntää, mutta kiehtovaa oli nimenomaan se, että siinä Puola on kuin vääristyneessä peilissä katsottuna: elämää kuvataan marginalisoitujen ja monesti syrjittyjen ihmisten näkökulmasta.

* *

Perusteltu ja perehtynyt kritiikki on Kärkkäisen mukaan suomentajan työn kannalta merkityksellistä. Monen muun tapaan hän toivoisikin, että kritiikkejä julkaistaisiin nykyistä enemmän.

– Luen arviot tosi tarkkaan. Kun käännän tällaisesta Suomessa aika vähän tunnetusta kulttuurista ja kielestä, joka on 50 miljoonasta puhujasta huolimatta Suomen kirjamarkkinoilla niin sanottu pieni kieli, on tärkeää ja hyödyllistä kuulla, miltä käännös näyttää jonkun muun silmin kuin minun, joka olen lillunut siinä kaikessa. Kritiikki voi nostaa näistä kirjoista esiin minulle uusia tai yllättäviä asioita tai sellaisia, joita en ole tullut ajatelleeksi.

Käännöskritiikeissä on kuitenkin myös kritisoitavaa.

– Olen usein törmäävinäni sellaiseen käsitykseen, että kriitikko ei voi sanoa käännöksestä mitään, jos ei osaa alkukieltä.

Taustalla on Kärkkäisen mukaan näkemys, jossa ajatellaan, että alkuteksti ja käännös ovat jonkinlaisessa oikein–väärin-suhteessa toisiinsa.

– Käsitteet ”sana sanaan” ja ”vapaa käännös” ovat mielestäni omituisia. Ei sellaisia ole olemassakaan. Se, mitä työni tuloksena syntyy, on suomenkielinen teos, joka elää suomen kielellä. Sanojen vastaavuuksien suhde toisiinsa on monimutkainen ja joskus etäinenkin, mutta mielestäni käännöksen arvioinnissa kriitikot tarvitsisivat lisää rohkeutta ajatella, että käännös on arvioitavissa ilman vastaavuuksien etsimistä tai sitä, onko se oikein tai väärin käännetty. Lopputulos on kuitenkin taideteos ja sitä pystyy arvioimaan taideteoksena.

– Olen ollut mukana Agricola-palkintolautakunnassa, jossa arvioimme suomenkielisiä sanataideteoksia. Siellä luetaan valtavat määrät kirjoja eikä työssä ole aina mahdollisuutta vertailla kirjoja alkutekstin kanssa. Siinä on siis aika samassa asemassa kuin kriitikko, joka ei osaa alkukieltä. Saimme kuitenkin raadissa paljon keskustelua aikaiseksi ja teoksista nousi esille erilaisia näkemyksiä, vaikka emme vertailleet niitä alkutekstiin.

– Kriitikollakaan ole aina mahdollisuutta lukea alkutekstiä, mutta sitä voi kuitenkin uumoilla, ja sitä pystyy sitä kautta arvioimaan. Tähän rohkaisen kriitikoita aina tilaisuuden tullen.

Perusteltu ja perehtynyt kritiikki on Kärkkäisen mukaan suomentajan työn kannalta merkityksellistä. Kuva: Tapani Kärkkäisen arkisto

* *

Kulttuurintuntemus on kääntäjän työssä yhtä tärkeää kuin kielitaito.

– Se on koko tekemäni työn perusta, Kärkkäinen sanoo.

– Kielitaidon lisäksi täytyy olla mahdollisimman laaja kyky ymmärtää kulttuurisia koodeja ja tuntea myös historia. Siunaan jatkuvasti sitä, että minulla oli mahdollisuus viettää vuosi Puolassa sosialismin aikaan, vaikka se oli jo sosialismin loppukautta ja aika erilaista kuin joskus aikaisemmin oli ollut. Ymmärrän siihen aikaan liittyviä kirjoja, viittauksia ja sanontoja huomattavasti paremmin kuin jos en olisi ollut siellä silloin.

Kirjoittaja on saanut Suomentajan sanoin -haastattelusarjaa varten Suomen arvostelijain liitto ry:n (SARV ry) hallituksen myöntämän Kopiosto-apurahan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua