Sattumia sarjakuvahyllystä #61: Neal Adams & Denny O’Neil – Teräsmies vastaan Muhammad Ali

19.05.2022

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Supersankari ja nyrkkeilylegenda hakkaavat toisiaan kosmisessa mittakaavassa. Hämmentävä amerikkalainen hittituote 1970-luvulta tarjoaa hienoa ajankuvaa, visionääristä kuvakerrontaa, läyhäisiä juonenkäänteitä, yhteiskunnallisia viestejä, kylmää bisneslogiikkaa ja ripauksen kekkosslovakialaista paikalliseksotiikkaa suomipainoksessaan.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Neal Adamsin ja Denny O’Neilin sarjakuva-albumista Teräsmies vastaan Muhammad Ali (Semic, 1978). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä
Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Viime kuussa kuolleen Neal Adamsin (1941–2022) sarjakuvataiteilijanura ulottuu 1950-luvun lopusta 2020-luvun alkuun. Reiluun kuuteenkymmeneen aktiivipalvelusvuoteen mahtuu mittaamaton määrä piirrettyjä sivuja. Mainoskuvittajana aloittaneen Adamsin dynaaminen, yksityiskohtia pursuava ja ”realistinen” piirrostyyli on ollut muokkaamassa amerikkalaisen supersankarisarjakuvan ilmaisua.

Tärkeänä tekijänoikeustaistelijanakin tunnettu piirtäjä on ehditty palkita kaikenmoisilla kunniamerkeillä ja kohotettu suunnilleen kaikkiin mahdollisiin sarjakuvabisneksen Hall Of Fameihin. Adams on puskenut duunia molemmille supersankarialan suurimmista kustantamoista, DC ja Marvel Comicsille.

Adamsin 1970-luvulla piirtämissä, usein Denny O’Neilin käsikirjoittamissa Batman-tarinoissa synkkä viittasankari loikkii tyylikkäästi ruuduista ulos ja lukijan silmille. Näitä tarinoita löytyy kätevästi muun muassa Egmontin julkaisemista Batman tekijänä Neal Adams -kokoelmajötkäleistä (2005). Adams/O’Neil-työparin 1970-luvulla jyystämissä Green Lantern / Green Arrow -jutuissa pyöritellään viittasuperoinnin ohessa ajanmukaisia yhteiskunnallisia teemoja rasismista ympäristökysymysten kautta huumeaddiktioihin. Äsäkkää alan meininkiä.

Denny O’Neilin (1939–2020) ura on jokseenkin vastaava, mutta kirjoittajapuolella. Sarjakuvien käsikirjoittamisen lisäksi O’Neil on toiminut kirjailijana. Legendaarinen ja moneen kertaan palkittu kääpä on hänkin. Eipä jes!

Vuonna 1978 ilmestynyt Superman vs. Muhammad Ali on osoittautunut aikojen saatossa kestävän hitikkääksi myyntituotteeksi, ja sekä Adams että O’Neil ovat tekemisiään muistellessaan maininneet sen omaksi suosikikseen lukuisten yhteistöidensä joukosta. Se onkin jännittävä yhdistelmä julkimomarkkinointiopportunismia, kosmisen mittakaavan superseikkailua, leuhkaa piirrosjälkeä, vaikuttavia visioita ja silkkoja älyttömyyksiä. Juttuun tallentunut ajankuva lienee yksi syy sille, että sarjakuvasta otetaan yhä uusia painoksia.

Adams kuva1

Sähäkkää lentelyä ruudusta ja todellisuudesta toiseen.

Kansi kertoo selkeästi, että ”superluokan ottelussa”, jossa on ”vaakalaudalla maapallo”, nyrkkeilykehässä toisistaan mittaa ottavat ns. oikeasta maailmasta tuttu nyrkkeilystara Muhammad Ali ja täysin fiktiivinen Teräsmies. Katsomossa on hitokseen porukkaa ja areenan kattoikkunasta näkyy mielikuvituksellisia planeettoja ja avaruusaluksia.

Muhammad Ali oli vuonna 1978 Suomessakin ykköslevelin urheilija ja mediahahmo, ja Teräsmies kovasti suosittu sarjakuvalehti. 70-sivuinen spesiaalialbumi käännettiin siis heti tuoreeltaan täkäläisillekin sarjakuvamarkkinoille. Itse törmäsin alppariin ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä joskus 1980-luvun alkupuoliskolla, ja kannessa esitelty lähtökohta yhtä aikaa sekä innosti että ärsytteli. Siisti homma, että sarjiksessa on mukana oikea urheilija, mutta eihän kovimmallakaan inhimillisellä nyrkkeilylegendalla voi olla mitään jakoa kamppailussa fysiikan lait ylittävillä jumalallisilla voimilla varustettua supersankaria vastaan!

Albumin sisäsivuilla Teriksen ja Alin tasaväkisyydelle löytyy toki ”järkevä” selitys. Koko homman takana on vihamielisen avaruusolentokansan, scrubbilaisten, ilkeä johtaja Rat’Lar. Avaruuspahis uhittelee koko planeetan tuholla ja pakottaa maapallon mahtavimman taistelijan nyrkkeilemään oman lajinsa mestaria vastaan. Ensin täytyy selvittää kuka on maapallon kovin tappelija, ja tämä selviää, kun Ali ja Teräsmies laitetaan boksaamaan punaisen auringon alla. Näissä olosuhteissa Teräsmies menettää supervoimansa.

Juttu sisältää muun muassa sähköisestä kaasusta rakennettuja ydinaseita, kryptoniaanisen ajanlaskun häirintälaitteen, paistetuilta kananmunilta näyttäviä avaruusolentoja, runollis-filosofisen nyrkkeilykurssin, kreikkalaisen viisauden jumalattaren näyttävän sivuroolin ja tähtienvälisen kaukotelevisioesityksen, joka välittää ottelun ulkoavaruuksien äärirajoille saakka. Touhussa on siis varsin ohuelti ns. arkista järkeä, ja häkellyttävät juonenkäänteet tulevat perustelluksi kohtuullisen kiikkerästi jopa tarinan sisäisellä logiikalla.

Järjen ja logiikan vähäisyys on ehdottomasti tarinan keskeisiä vahvuuksia. Lapsuuden lukukokemuksestakin on tallentunut kaksinapainen muisto: Teräsmies vastaan Muhammad Ali tuntui yhtä aikaa vaikuttavalta, vakavalta toiminnalta ja oli täynnä hauskaa sekoilua ja huvittavia kuvallisia yksityiskohtia. Miltei vanhuksena luettuna opuksesta löytyy lisää sävyjä, mutta perusasetelma pysyy: tämä tarina ei ota itseään turhan tosissaan.

Adams kuva2

Uskottavan yksityiskohtainen piirrosmaailma.

Lisää hataraa lapsuusmuisteloa: Teris vs. Ali oli eräs niistä sarjakuvista, joista älysi, että eri sarjakuvia tekevät eri ihmiset ja että osa heistä on taitavampia tekemisissään kuin toiset. Juttu lähtee liikkeelle aukeaman kokoisella, katu-uskottavalla näkymällä ”slummista”, jossa toimittajat Clark Kent, Jimmy Olsen ja Lois Lane etsivät uutisaihetta. Neal Adamsin piirroksessa on huima syvyysvaikutelma, dynaamista liikettä, leso ameriikan meininki, loputtomasti siistejä yksityiskohtia ja hillittömän tarkkaa viivaa bongailtavaksi. Jopa värimaailma tuntuu aikalaispainotuotteita rikkaammalta. Kuvaan rakentuu kokonainen, uskottava maailma.

Erikoisalbumi on peruslehteä suurempikokoinen, eikä sitä ole painettu vessapaperille, joten painojälki myös toistaa asiat tarkemmin ja kirkkaammin. Joka tapauksessa meno näyttää paremmalta, menevämmältä, hauskemmalta ja taidokkaammalta kuin tuon ajan Teräsmies-lehdissä valtaa pitäneen Curt Swan -nimisen piirtäjän pökkelömäisempi ja kuivakampi tyylittely. Piirtäjä Adamsin ja tussaajien Dick Giordanon ja Terry Austinin jälki teki lähtemättömän vaikutuksen ala-astelaiseen käsitykseeni siitä millaista on ”hyvin piirretty” sarjakuva. Samantyyppinen vaikutus sillä on ollut moniin brittiläisiin ja amerikkalaisiin, siinä vaiheessa jo kouluiän ohittaneisiin sarjakuvataiteilijoihin. Supersarjisnörtit voivat bongailla adamsilaisen hiusviivan vaikutusta mm. John Byrnen, Bernie Wrightsonin tai Todd MacFarlanen tekemisistä.

Oma käsitys siitä, mitä on ”hyvin piirretty” sarjakuva, on toki ehtinyt 1980-luvun alun jälkeen muuttua, monipuolistua ja vaihtuakin moneen kertaan, mutta Neal Adamsin tykittely herättää yhä ihastusta. Avaruudellinen nyrkkeilysaaga on täynnä suuria perspektiivejä, jännittäviä erikoislaitteita ja kreisejä alieneita, liian yksityiskohtaisesti piirrettyjä ylimääräisiä lihaksia, vinoja horisontteja ja ruutujen rajoista vähät välittäviä nyrkkejä, vauhtiviivoja, räjähdyksiä ja ääniefektejä. Koko sivun tai aukeaman action-pläjäyksistä hypätään saumattomasti pieniin mutta ilmeikkäisiin lähikuviin ja heiluvat nyrkit ohjailevat lukijan katsetta siinä missä selkeämmät ruuturajatkin.

Albumi on 1970-lukulaisen toimintasarjakuvan tehokeinojen viehättävä aarrearkku. Kaikkea on reilusti tai sopivasti liikaa.

adams kuva3

Kovaa menoa 1970-luvun lopusta.

1970-luvun loppu on jutussa läsnä tietysti muutenkin kuin sarjakuvataiteellisissa ratkaisuissa tai scrubbilaisten avaruusmonstereiden leveälahkeisissa diskohaalareissa. Muhammad Ali oli Vietnamin sodasta kieltäytymisineen ja siitä seuranneine ottelukieltoineen ja muslimisaarnaajavaiheineen kovastikin kiistelty hahmo. Ylipäätään äänekkään ja suorasanaisen afroamerikkalaisen, monin tavoin vastakulttuuria edustavan julkkiksen asettaminen erittäin puhtoisen ja valkoista poliittista establismenttia puolustavan supersankarin vastapariksi sisältää taloudellisen opportunismin lisäksi aikuisten oikeita yhteiskunnallisia pointteja.

Semminkin, kun tarina on selvästi tehty sujuvassa yhteistyössä Alin tai hänen manageriensa kanssa: Muhammad Ali nousee jutun selkeimmäksi sankariksi pieksemällä Teräsmiehen kohtuullisen iisisti, voittamalla scrubbilaisen jättiläisnyrkkeijän rehellisellä pelillä ja pelastamalla maapallon ja oikeastaan koko universumin näppärällä yhteiskikkailulla Teräsmiehen kanssa. Hyväksynnän Alin suoraselkäisyydelle tarjoaa myös kreikkalainen viisauden jumalatar Pallas Athene, joka ilmestyy jostain kosmisesta eetteristä tuomaroimaan Alin ja avaruusjätin keskinäistä matsia.

Adams kuva4

Merkillinen, eteerinen, leijaileva naishahmo.

Ali saa luennoida vakioläppiään ja nyrkkeilyfilosofiaansa Terikselle huomattavan pitkällisissä jaksoissa tarinassa, joka etenee muuten miltei pyörryttävän nopeasti. Kaksikosta tulee tietysti parhaat kaverit, eikä Alilta jää äkkäämättä edes Teriksen ja Clark Kentin yhteys, jota kukaan muu ei jostain syystä koskaan tajua.

Planetaarisella tuholla uhitteleva Rat’Lar uhkaa koko ihmiskuntaa myös orjuudella, ja luonnollisesti orjuusvihjailu polttaa kansalaisoikeus-symboli Alin käämin. Loppujen lopuksi myös scrubbilaiset avaruuslihaskimput vittuuntuvat sekopäiseen liideriinsä, suorittavat nopean vallankumouksen ja kaikki päättyy kivasti.

Teräsmies vastaan Muhammad Alin tarinakaari on tietysti aikuiseen makuun suhteellisen älytön, täynnä käppäisiä repliikkejä ja tyhmää menoa, mutta kirkasotsainen viesti kaikkien erilaisten ihmis- ja avaruusolentojen pohjimmaisesta samanlaisuudesta ja tasa-arvosta onnistuu yhä puhuttelemaan. Suurelta osin siksi, että hipahtava message ja Muhammad Alin fanituote on kääritty niin käsittämättömään superviihdesarjispakettiin. Pärisevää, kummallista matskua.

Adams kuva5

Alin nyrkkeilykoulu.

Kolmeen lukuun (1. Valmentautuminen, 2. Alkuottelu, 3. Superottelu) jakaantuvassa albumissa oma lukunsa on jo aiemmin esitelty kansikuva. Yleisömeri on tuherrettu täyteen aikansa julkkiksia, sarjakuvantekijöitä ja sarjakuvahahmoja. Löytyy Andy Warholia, Jimmy Carteria, Peleä, Batmania ja Alfred E. Neumania. Ettei asia menisi huolimattomalta lukijalta ohi, sisäkannesta löytyy kaavio, joka kertoo kuka kukin on. Kansikuvitus on tarjonnut hyvän mahdollisuuden ”paikallistaa” sarjakuvan painoksia eri puolilla maailmaa, eli piirtää, leikata ja liimata muutama alueellisesti kiinnostava pää originaalikannen yleisömassan joukkoon.

Semicin painos on selvästi tehty yhteispohjoismaisena projektina, koska julkkisposseen on päässyt joukko norjalaisia tai ruotsalaisia ”Semicin henkilökunnan jäseniä”, Mustanaamiota, Abbaa ja Ingemar Stenmarkia. Esimerkiksi The Beatles on saanut väistyä skandihahmojen tieltä.

Kiinnostavin Suomi-bongaus on tietysti suhteellisen hyvälle katsomopaikalle läsäytetty Urho Kaleva Kekkonen. Kekkosen lärvistä on piirrettäväksi valittu yrmeä sivuprofiilikuva, joka saa tilanteen näyttämään siltä, ettei Alin ja Teräsmiehen kosminen kohtalonottelu kiinnosta äijää pätkääkään. Hyvä Urkki! Total amount of fucks given tämmösestä sarjishömpötyksestä: pyöreä nolla!

Tylsempi ero amerikkalaisen painoksen ja ainakin sattumahyllystä löytyvän suomikappaleen välillä on se, että jostain syystä itse sarjakuvasta uupuu kaksi sivua.

Ameriikan versiossa on käytetty yksi sivu enemmän aikaa siihen, kun Ali hakkaa Teräsmiehen tajua kankaalle, ja lisäksi löytyy näyttävä sivu murjotusta Teriksestä makaamassa paareilla. Ehkä kyseiset kuvat on nähty aikoinaan jollain logiikalla väkivaltaisempina kuin jutun muut vastaavat, tai muuten vain on pitänyt säästää kahden sivun verran painokuluja.

Ei voi tietää, ja suomalaisen lukijan menetys on enemmänkin visuaalinen kuin tarinallinen. Hataran juonen tajuaa kyllä yhtä helposti kekkospainoksestakin.

Adams kuva6

Kekkosta ei kiinnosta.

Vuosikymmeniä hyllyssä muodossa tai toisessa pyörinyttä albumia on tullut elämän varrella yytsäiltyä monelta kantilta ja luettua erilaisista lähtökohdista. Jutun subjektiivinen sijoittaminen hyvä–huono-spektrille on muuttunut mahdottoman monitahoiseksi.

Teräsmies vastaan Muhammad Alia ei ole järkevää suositella esimerkiksi nykysarjakuvan omaelämäkerrallisesta laidasta innostuneelle – mutta suosittelen sitä silti kaikille. Hyvyyttä (ja huonoutta) on monenlaista, ja Adams/O’Neil-kaksikon kosminen nyrkkeilysarjis edustaa toisenlaista laadukkuutta kuin vaikkapa suurin osa tässä kirjoitussarjassa käsitellyistä nykysarjakuvista.

Kunnon sekoilu säilynee aina viihdyttävänä, ja jännittävä ajankuva muuttuu tavallaan jännittävämmäksi mitä kauemmaksi vuodesta 1978 aika kulkee. Albumin värikkään pinnan alla pyöritellyt asiakysymykset tuntuvat valitettavasti liittyvän aikaan kuin aikaan. Tälläkin hetkellä on helppo liittää scrubbilaisten sekopäisen sotajohtajan uhittelu akuutteihin maailmanpoliittisiin tilanteisiin. Uhittelijat vaihtuvat, uhittelu pysyy.

Varmasti ihmettelen Teräsmies vastaan Muhammad Alia jatkossakin, ja tapauskohtaisesti prosenttiluvut asettuvat aina eri tavoin nostalgisen huokailun, rakkaudellisen ironian, aidon koskettavuuden ja ihmeellisten piirrosskilssien ihailun vaakakuppeihin.

Ei tämä mikään Art Spiegelmanin Maus ole, mutta sekavassa keitoksessa on nähtävissä selkeitä herkkupaloja ja syitä miksi tämä ikiwanha populaarikulttuurijuttu pysyy yhä hittituotteena. 

Adams kuva7

Visiot äityvät aidosti oudoiksi.

Painotuote on konstailematon, mutta pieteetillä tehty 1970-luvun lopun A4-sarjakuva-alppari. Omassa kappaleessa sivut pysyvät yhä melkein paikallaan ja Muhammad Ali näyttää takasisäkannen promovalokuvassa coolilta. Juttu on tekstattu käsin varsin kunnollisesti, ja muutenkin julkaisuun on Kekkos-cameoineen tunnuttu panostetun pari pykälää enemmän kuin moniin kämäisemmin ladottuihin aikalaiserikoisalbumeihin.

Kuten koko universumille välitettävää ottelua selostava Jimmy Olsen sanoo: ”Tämä on uskomatonta, hyvät ihmiset… ja oliot!”

Adams kuva8

Teräsmies ottaa pataan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua