Sattumia sarjakuvahyllystä #53: Michael DeForge – Familiar Face

Kuva: Ville Pirinen

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Michael DeForgen sarjakuvakirjasta Familiar Face (Drawn & Quarterly, 2020). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Vuonna 1987 syntynyt Michael DeForge on kanadalainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja. Paperille pysähtyneiden kuvien lisäksi hän on ollut tekemässä liikkuvia kuvia Cartoon Networkin Adventure Time -animaatiosarjaan. Nuorehkon tekijän julkaistu tuotanto on jo hämmentävän laaja, ja viimeisen kymmenen vuoden ajan DeForge on pukannut ulos vähintään yhden mittavan painotuotteen joka vuosi. Laajempien painotuotteiden lisäksi tekijä on tuutannut kokeellisia sarjakuvanovellejaan antologioihin, kuten Kramers Ergotiin, tehnyt kuvituksia esimerkiksi The New York Timesiin ja suunnitellut visuaalisia ilmeitä lukemattomille tapahtumille, kamppiksille, festareille, taideyhteisöille ja sen semmoisille systemseille.

Kirkkaat värit sekä geometristä selkeyttä psykedeelisen vapaaseen venkoiluun yhdistelevä muotokieli ovat läsnä DeForgen tekemisissä taidelajista tai julkaisualustasta riippumatta. Hänen sarjakuvatuotantonsa on kerännyt paljon Ignatz-palkintoja ja olisi helposti sijoitettavissa kokeellisemman nykysarjakuvan hyllyyn, mikäli sellainen jostain kirjakaupasta erikseen löytyisi.

Familiar Face (Drawn & Quarterly, 2020) on tuoreehko teos tekijän alati kasvavaan kirjapinkkaan. Se on sikäli hyvä sisäänheittoteos Michael DeForgen sarjakuvien maailmaan, että se toistaa laajemminkin tekijän tuotannosta tuttuja piirteitä; kummalliset visuaalit kohtaavat selkeän ruutujaon ja luettavuuden, ja yhteiskunnallisia pointteja käsitellään yksityisten kokemusten kautta.

Jänniä visuaaleja.

Ensimmäisellä sivulla älyttömän näköinen hahmo älyttömän näköisessä ympäristössä katsoo vanhaa valokuvaa itsestään, ymmärtämättä ketä tai mitä katselee.

Kakkossivulla aletaan selittää asiaa: päähenkilö elää kaupungissa, jossa ihan kaikkea optimoidaan jatkuvasti. Jatkuvat muokkaukset, muutokset ja päivitykset kohdistuvat erityisesti asukkaiden kehoihin ja rakennettuun ympäristöön. Siispä esimerkiksi päähenkilön ulkonäkö ja ruumiinrakenne muuttuu jatkuvasti. Sama koskee tieverkkoa, asuntojen arkkitehtuuria, kaupunkirakennetta tai käytettäviä palveluita. Aamulla herätessä joutuu totuttelemaan uusiin, oudosti toimiviin raajoihin, etsimään uuden uloskäynnin kotitalosta ja harhailemaan työmatkalla koko ajan sekavammaksi muuttuvalla kartalla. Missään vaiheessa yksilölle ei selviä mihin näillä jatkuvilla ”parannuksilla” tähdätään tai mikä, jos mikään, päivitysten myötä varsinaisesti optimoituu.

Päähenkilön työ on lukea ja merkitä luetuksi anonyymejä ja konteksteistaan irrotettuja valituksia. Päähenkilön edustama byrokratiaratas vain lukee valituksia eikä pyri reagoimaan niihin mitenkään. Duunista ei saa myöskään kertoa mitään kellekään, edes jatkuvasti fyysisiltä ominaisuuksiltaan päivittyvälle puolisolle. Työ vaikuttaa vähintään yhtä järjettömältä ja samaan tapaan enemmänkin haitalliselta kuin hyödylliseltä, kuten ympäröivän todellisuuden hankalat päivitykset.

Päähenkilö vaikuttaa kuitenkin suhteellisen tyytyväiseltä oudoilla säännöillä pyörivään olemassaoloonsa, ja mitäpä sitä yksilö muutenkaan ympäröivän todellisuusjärjestelmän parametreille mahtaisi.

Tarina lähtee varsinaisesti liikkeelle, kun yöllinen systeemipäivitys poistaa päähenkilön puolison pariskunnan muuttuneesta asunnosta, päähenkilön elämästä ja kenties ylipäätään olemasta.

Päivitetty keho vaatii totuttelua.

Familiar Face tarjoilee lukijalle kummallisen, kafkalaisittain paranoidin maailman ja alkaa kasata lähtökohtansa päälle lisää outouksia. Päähenkilö jättää valituksen kadonneesta puolisostaan työpaikkansa järjestelmään. Työpaikkaa kärkkyvät korvaavat työntekijät väijyvät uhkaavina duunipaikan käytävällä. Päähenkilö masentuu ja ilmoittautuu surevaksi johonkin laajempaan yksilöiden tunnetiloja optimoivaan systeemiin. Päähenkilö hakee kämppäkaverijärjestelmästä hänelle optimoidun työttömän näyttelijän asumaan luokseen ja esiintymään terapeuttisena ystävänä. Kämppäkaverinäyttelijä saapuu, mutta toiminnan terapeuttisuus ei valkene.

Lainsuojattomat kartografit häiritsevät vallitsevaa järjestelmää hakkeroimalla kaupunkiin eksponentiaalisesti sekavampia karttapäivityksiä. Alipalkatun kämppäkaverisysteemin orjat osoittavat mieltään muuttuvilla kaduilla. Valtavan poliittisen liikkeen takaa löytyy salamyhkäisempi taho, joka ei tunnista jäseniään, tavoitteitaan, minkäänlaisia toimia tai ylipäätään mitään minkä mieltäisi jollain tapaa toimivan tai mihinkään vaikuttavan organisaation piirteeksi. Päähenkilön kadonnut puoliso on ehkä mukana päähenkilön ja lukijan otteesta lipsuvassa kumouksellisessa toiminnassa tai sitten ei.

Hämmentävä dystopia solmiutuu alati sotkuisemmaksi vyyhdiksi, tuttuja aspekteja pilkahtelee uppo-outojen seassa. Päähenkilön kokemus maailmasta muistuttaa ehkä vakavasti muistisairaan ihmisen kokemusta; kovin on sekavaa tai vielä sekavampaa.

”Tyytyväisen” näköinen hahmo siellä kakkosruudussa!

Kirjan selkein ero populaarikulttuurissa ja nykysarjakuvataiteessakin paljolti pinnalla oleviin painostaviin spekulatiivisiin todellisuusvisioihin on DeForgen piirrosjälki. Kuvakieltä on aina vaikea pukea sanoiksi, mutta kanadalaistaiteilijan kädenjälkeä voisi kuvailla vaikka seuraavasti: Keith Haringin katutaiteen pelkistetty leikkisyys kohtaa Tommi Musturin Samuel-sarjakuvien runsauden, 7UP-mainoshahmo Fido Dido vajoaa huumepainajaiseen tai ”emojit meets sienirihmasto”.

Joka tapauksessa tekijän tavaramerkkivisuaalit ovat harvinainen tapa kuvittaa jonkinlaista sci-fiä tai yhteiskunnallista spekulaatiota, ja nykytaiteellisen kuvavirran lukeminen tietysti erilainen kokemus kuin realismihakuisemman ilmaisun yytsäily. Familiar Facen kuvamylly ei viittaile italialaisiin Mad Max -kopioleffoihin, lainaa Blade Runneria tai muistuta Enki Bilalin sarjakuvia.

Yllättävinä venkuroivien piirrosten vastapainoksi DeForge käyttää suorastaan kuivakkaa rytmitystä. Tarina etenee simppeleissä suorakulmioissa. Varsinaista juonta katkovat, päähenkilön työssään lukemat valitukset esitetään mustavalkoisissa kolmioruuduissa, ettei äkkinäisinkään lukija hukkaa itseään tarinatasolta toiselle siirtyessä. Kertojan ääni rullaa tiiviinä kielenä selkeissä laatikoissa.

Näyttävä tulevaisuus.

Familiar Facen kerronta on yhtä aikaa korostetun kirjallista ja korostetun kuvallista. Tekstiboksit voisi irrottaa omaksi kirjalliseksi teoksekseen. Vieraannuttava maailmankuva ja tarinakaari rakentuisivat ymmärrettäviksi ilman kuviakin.

Samaksi teokseksi sitä ei kuitenkaan tunnistaisi, koska piirrosjälki käsittelee muuttuvien ympäristöjen, kehojen, ajatusten ja tunteiden vierautta keinoilla, joihin kirjaimet tai valokuva eivät taivu. Tavoilla, joita on mahdoton vangita lauseiksi Sattumia sarjakuvahyllystä -artikkeliin, mutta jotka eivät vaadi sanallisia selityksiä sarjakuvakirjaa katsellessa. Kuvakieli tuo tarinaan useita lisätasoja.

Sinänsä simppelillä viivalla, selkeillä väreillä ja muodoilla tekijä määrittää yleisfiiliksen lisäksi ainakin lukunopeutta. Ruutujen informaatio vaihtelee lähes liikennemerkkimäisestä selkeydestä tiiviiseen viivasyheröön. Välillä katse pikakelaa sivulta toiselle joutuisasti, ja välillä on pakko jarrutella hahmottaakseen okulaariin tökkäävän viiva-väri-muotosyötteen monimuotoisuutta.

Kontekstista irrotettuna moni ruutu lirvahtaisi pitkälle ei-esittävän taiteen puolelle. DeForgella on taito tehdä luettavaa kuvakerrontaa lähes abstraktista aineistosta.

Yhtä aikaa yksinkertaista ja monimutkaista piirrosjälkeä.

Teoksen pintakerros on siis vainoharhaista, vieraannuttavaa tieteisvisiointia. Epäinhimillinen, yksilön näkökulmasta lähinnä haitalliselta tuntuva systeemin optimointi tuntuu kuitenkin ihan liian tutulta. Minkä tahansa somealustan, suoratoistopalvelun tai käyttöjärjestelmän kanssa jatkuvasti tekemisissä oleva ihminen samaistunee epämiellyttävään tunteeseen siitä, kuinka ”juuri sinulle räätälöity” optimointi tuntuu palvelevan muita kuin ”juuri sinulle räätälöityjä” päämääriä.

Jatkuva ähräys loputtomasti itseään parantelevien aateekoonippeleiden kanssa kuluttaa ainutkertaista aikaa ja koko ajan kiristyviä hermoja. Jokaisessa järjestelmäpäivityksessä katoaa kaksi ongelmaa ja syntyy seitsemän uutta tilalle.

Pandemiaeristysvuoden aikana teknologian rooli ympäröivän maailman käyttöliittymänä on tietysti korostunut. Familiar Facen päähenkilön ja erilaisista käyttöliittymistä muodostuvan maailman yhteispeli muistuttaa surullisia Youtube-videoita, joissa laitetaan kahden iPhonen Siri-puheavustajat keskustelemaan keskenään. Kumpikaan osapuoli ei pysty ymmärtämään toista.

Aluksi asia- ja kuvasisällöllään lukijasta etäisyyttä ottava sarjakuva osoittautuukin hyvin inhimilliseksi kertomukseksi yksinäisyydestä ja haparoinnista maailmassa, jossa hyvin harva asia on ainoastaan yksilön omissa käsissä.

Takakanteen kirjattu sci-fi-satiirikko Ling Man puffiteksti tiivistää: ”At first glance, Familiar Face may seem to be set in a far-off dystopia, but the longer you remain in this strange world, the more it begins to feel uncannily familiar, an almost-too-accurate depiction of our world.”

Kone kuulee muttei ymmärrä.

Kätevän pieni 176-sivuinen kovakantinen kirja on käyttöliittymältään helppo ja toimiva. Tarinasisältöä saattaisi tukea myös jokin ylimääräisen hankala digitaalinen lukukokemus, mutta vanha kunnon paperiformaatti tuo kylmäävään tarinaan lohdullista lämpöä. Kirjan omalakinen kuvamaailma on juuri sellainen, jossa riittää huomailtavaa toistuvaan lukemiseen. Se on todellakin kokonainen maailma.

Käsitellyt teemat eivät ole reilussa vuodessa vanhentuneet; sisältö tuntuu ainoastaan pisteliäämmältä vaikkapa tuoreiden Facebook-asiakirjapaljastusten kelmeässä valossa.

Järjestelmän optimointia ohjaa jokin muu kuin ”juuri minulle räätälöityjen” kokemusten parantaminen ja ongelmien ratkaiseminen.

Läsäytetään tähän loppuun vielä lyhyt lainaus kirjan kertojalta: ”The street you were driving on would fold in on itself without any warning. You’d find yourself trapped in a cul-de-sac with no visible exit for days… sometimes months. It was the same with buildings. The hallway you were walking in would come to an abrupt end. A door that previously led to a public washroom would suddenly open to a swimming pool, or tapas restaurant, or your parents’ bedroom.”

KÄÄK!

Kuumottavia visioita.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua