Kuvat: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Kokeellinen julkaisu pelkistää sarjakuvakerronnan perusgeometriaksi. Ei ole karrikoituja hahmoja, maisemia tai esineitä. Ei eläväistä piirrosviivaa, puhekuplia tai välittömästi hahmottuvaa ajallista jatkumoa. Kaavamaisuus ja runollisuus mahtuvat samaan taide-esineeseen.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Alexis Beauclairin sarjakuvasta Photon (Papier Machine, 2014). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Vuonna 1986 syntynyt ranskalainen Alexis Beauclair tekee kokeellista sarjakuvaa, kuvituksia ja graafista suunnittelua. Hänen käden- tai koneenjälkeään hyödyntää muun muassa New York Times. Tekijän artikkelikuvituksia, graafisia ilmeitä ja risopainettuja sarjakuvia yhdistää konemaisen tarkka muotojen hallinta ja äärimmilleen pelkistetty geometrisuus.
Beauclairin sanattomista sarjakuvista monet on rakennettu puhtaasti visuaalisiksi kokemuksiksi. Viiva etenee neliön nurkasta nurkkaan, kolmio kaatuilee kuutioiden yli, diagonaali liikkuu vaakaviivojen ylitse tai tapahtuu jotain muuta ainoastaan optista luettavaa.
Silloinkin kun tarinoissa esiintyy ihmishahmoja tai orgaanisempaa muotokieltä, teosten sisältö tuntuu olevan enemmän sidoksissa lukijan/katselijan näköhavaintoon kuin kirjallisiin asiakysymyksiin. Ne ikään kuin sanovat: katso, tämä tarina kertoo ainoastaan mustasta viivasta valkoisella paperilla. Deal with it. On helppo sijoittaa Beauclairin tuotanto nykysarjakuvakentän nykytaiteellisimpaan kulmaukseen.
Kannet mukaan lukien 12-sivuinen Photon käsittelee näköhavaintoa puhtaan geometrisin keinoin, ja ilmoittaa kansilipareessaan olevansa ”comic book in which the reader is light itself”.
Shitti on diippii.
Tää on nyt sit tämmönen sarjakuva.
Koska helpoin, tai ainakin tyhmin tapa kirjoittaa kolumnia on kopipeistailla tekstiä Wikipediasta, niin tässäpä pieni wiki-esittely fotonista:
”Fotoni eli valokvantti tai valohiukkanen on sähkömagneettisen vuorovaikutuksen välittäjähiukkanen (mittabosoni). Tyhjiössä fotoni kulkee vakionopeudella c = 299 792 458 m/s, eli noin 300 000 km sekunnissa.
Fotonilla ei ole lepomassaa eikä sähkövarausta (tai varaus on ainakin alle 10−46 kertaa alkeisvaraus). Sen kuljettama energia ja liikemäärä ovat verrannollisia säteilyn taajuuteen. Aineen kohdatessaan fotoni hidastuu tai absorboituu. Fotoneilla on sekä aaltoliikkeen että hiukkasten ominaisuuksia. Fotonin spin on 1.
Näkyvä valo koostuu fotoneista, kuten kaikki sähkömagneettinen säteily: radioaallot, infrapuna- ja ultraviolettivalo sekä röntgen- ja gammasäteily. Fotoneilla on erilaisia aalto- ja hiukkasluonteen yhteisiä ominaisuuksia. Niitä ovat mm. emissio, absorptio, taittuminen ja heijastuminen.”
Itse myönnän, että osa tuostakin tekstistä lasetteli komeasti hilseeni ylitse. Beauclairin sarjakuvan kansi muistuttaa Ikean kokoamisohjetta, ja oikeastaan spoilaa julkaisun ”juonen” välittömästi. Kuvassa näytetään laatikoista, putkesta, ristikoista ja läpinäkyvistä suunnikkaista muodostuva temppurata, joka päättyy ihmisen silmään.
Tämän matkan lukija, eli fotoni, käy läpi kahdeksassa sarjakuvasivussa. Jokaisella sivulla on kuusi tasakokoista ruutua, eli reissu kestää yhteensä 48 ruutua suuntaansa.
Valohiukkanen sukeltaa pupilliin.
Hätäisellä vilkaisulla Photon on helppo tulkita optisen kuvataiteen julkaisuksi. Näkymää ei välttämättä yhdistä sarjakuvakerrontaan saati sarjakuvan perinteeseen. Lähinnä erilaisilta tähtäimiltä näyttävät keskipistesommitelmat eivät muistuta Mustanaamiota, Nakke Nakuttajaa, Corto Maltesea tai edes Krazy Katia. Ei ole karrikoituja hahmoja, maisemia tai esineitä. Ei eläväistä piirrosviivaa, puhekuplia tai välittömästi hahmottuvaa ajallista jatkumoa.
Pysähtyminen auttaa, ja muuttaa Photonin ”pelkästä” kuvataiteesta tehokkaaksi sarjakuvaksi. Kirjaimellisesti palikkamainen kerronta on infograafisen selkeää. Kamera zoomaa pitkän neliskulmaisen lootan läpi, pyöreään putkeen, sen jälkeen kohti ristikkoa jne.
Keskiaukeamalla pärähtää kunnolla värit päälle, kun kuljetaan prisman lävitse. Seuraavassa prismassa meno taas monokromatisoituu.
Lopussa kuljetaan pupillin lävitse jonnekin suureen valkeuteen.
Värispektri tärähtää tiskiin.
Se ei kuitenkaan ole the end. Takakannen kohdalla painotuotetta käännetään käsissä 180 astetta, ja teksti kertoo: ”Can also be read this way”.
Näin todellakin on, kaavakuvamainen ruutusysteemi toimii samalla lailla myös ”ylösalaisin” ja ”lopusta alkuun” lukemalla. Photon muodostaa ikuisen loopin, jossa kevyttä painotuotelärpäkettä käsissään pyörittelemällä voi kulkea saman valohiukkasen matkan paikassa ja ajassa ees taas niin kauan kuin löytää itsestään siihen halukkuutta.
Itse viihdyn tämän zeniläisen hiukkaskaavakoneen äärellä huomattavan hyvin.
Pakita ajassa optisen instrumentin läpi.
Photon on eräänlaista sarjakuvatiivistettä. Äärimmäisen yksinkertainen idea toteutettuna mahdollisimman yksinkertaisesti ja itsensä selittävästi.
Beauclairin kaavakuvavisuaaleille löytyy kyllä sukulaissieluja nykysarjakuvataiteilijoista, mutta useimmiten viivoitinviivat ja/tai perusmuodot ovat kertomassa jotain toista tarinaa. Beauclair kertoo viivoista ja perusmuodoista.
Fotonin matka tötteröstä silmään ja takaisin on fotonin matka tötteröstä silmään ja takaisin. That’s it. Keskitytään nyt rehellisesti näihin viivoihin ja pisterakenteisiin eikä mietitä esim. kehysriihitupeloinnin vaikutusta ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan tai ilmastonmuutoksen ja pandemioiden välisiä linkkejä.
Ruuduista muodostuvia sarjakuvaruutuja.
Riippuu varmasti kokijasta selviääkö Photonista älyllisellä olankohautuksella vai soittaako se sielun kieliä. Hankin muutama vuosi sitten Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vierailleen, mielenkiintoiselta vaikuttaneen tekijän julkaisuja kerralla pienen kasan, ja kasaa läpikahlatessa Photonin ensipuraisu oli muistaakseni sellainen ”täähän oli näppärä insinöörimäinen ajatusleikki, muttei sen enempää” -kokemus.
Pienlehti on kuitenkin tarttunut tarkkailuun toistuvasti, ja sen hypnoottinen tyhjyys on osoittautunut syvästi puhuttelevaksi. Siis siten, että näppärän aivojumpan lisäksi kaavion ympärille on mielessäni rakentunut ties mitä tunteellisia sisältöjä.
Asennuskaaviolta näyttävä tekstitön viiva- ja värikasa herättelee suuria pohdintoja ajan, aineen, energian, tietoisuuden ja kaikkeuden rakenteesta. Kaikki on vain ikuista hiukkasten tanssia.
Olen aika varma, ettei Photon kerro näistä asioista, mutta kosmisia assosiaatiosiltoja rakentuu ja palaa ilman ylimääräistä yrittämistä.
Beauclairin sarjakuva on siis puhtaasti kuvilla lausuttu runo, joka ei tyhjene merkityksistä vaikka sitä kuinka tankkaisi. Ainakin avomielisen lukijan on mahdollista saavuttaa fiilis siitä, että on hetken ”light itself”. Ankara taikatemppu fyysisiltä mitoiltaan heppoiselta risopainetulta läystäkkeeltä.
Tuijota tyhjyyteen kunnes tyhjyys tuijottaa takaisin.
Risopainotekniikka merkitsee mitään ainoastaan niille, jotka ovat joskus sellaisen kanssa puljanneet. Eräs sen ominaisuuksista on erikseen painettavien/tulostettavien värien suhteellisen hankala kohdistaminen. Usein sarjakuva- tai kuvataidekäytössä otetaan tästä kaikki irti, ja värialueiden ”heilahdus” lisää hienoa nostalgista arvaamattomuutta painotuotteeseen.
Beauclairin risotuotteet ovat painettu epäinhimillisen tarkasti, värit ja kaikki ovat tasan kohdillaan. Yksi pieni zeniläinen yksityiskohta lisää painotuotenörteille. Muille lukijoille riittänee se, että keskiaukeaman prisma-jakson värit hehkuvat aivan eri kirkkaudella kuin keskiverron digipainon sateenkaarisävyt.
Photon testailee sarjakuvataiteen rajoja. Hieno homma miun mielestä!
Pärisevät värit.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
