Sattumia sarjakuvahyllystä #20: Mari Ahokoivu – Oksi

15.10.2020

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Muinaiset jumalat laulaa loitsuavat myyttisessä alkumetsässä. Eeppinen mötkäle äideistä ja tyttäristä puhaltaa satumaisen lämpimän liekin jäätävien mittasuhteiden saagaan. Oksi ammentaa kalevalaisista myyteistä ja keksii uusia kuvioita muinaishorinoiden rinnalle.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Mari Ahokoivun sarjakuvakirjasta Oksi (Asema 2018)
Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Kööpenhaminassa asuva Mari Ahokoivu (s. 1984) on oululaislähtöinen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja, jonka kaunista kuvitusjälkeä on nähty monenlaisissa ympäristöissä päivälehtien artikkelikuvituksista lastenkirjojen ja festivaalijulisteiden kautta ministeriöiden infojulkaisuihin. Kotimaisella sarjakuvakentällä Ahokoivu on taiteilijuutensa lisäksi vaikuttanut ainakin opettajana, tuottajana ja Sarjainfo-lehden päätoimittajana. Mittavalta julkaisulistalta löytyy muun muassa sarjakuvamuotoinen alan oppikirja, Sarjakuvantekijän opas, vuodelta 2007 (BTJ Kustannus).

Kalle Hakkolan kanssa tehdyt Sanni & Joonas -kirjat edustavat ylväästi kotimaassamme suhteellisen harvinaista, lapsille suunnattua sarjakuvaa. Soolotuotannosta kannattaa tutustua ainakin kolmessa osassa julkaistuun Talviunta-tarinaan (Asema 2013–2014), Batuman, Batuman Returns ja The Death of Batuman -lehtiin (Daada 2010–2016) ja debyyttikirjaan Löydä minut tästä kaupungista (Asema 2009). Vuonna 2018 julkaistu Oksi on jo pelkän sivumääränsä takia Ahokoivun tähänastisen sarjakuvatuotannon juhlava pääteos.

kuva1 oksi

Juhlavan sävykästä jälkeä.

Karhut ovat totta kai hemmetin vaikuttava elukoiden suku, ja suurin karhu melko yksiselitteinen metsän kingi kaikkialla missä sattuukin höntsäilemään. Eipä siis ihme, että karhua on palvottu ympäri ämpäri maailmaa isä- tai äitijumalana, jumalten jälkeläisenä, lihaksi manifestoituneena metsän henkenä tai jonkinlaisena ihmisten ja eläinten maailmojen välisenä portaalina. Pohjoiset metsäläiset, kuten esimerkiksi nykyisen Suomen valtion alueella jo ammoisina aikoina hiihdelleet inehmot ovat malliesimerkki jengistä, jotka ovat nähneet karhun taivaallisena olentona. Karhun yliluonnolliset sukujuuret ovat se myyttinen pohja, jolla Oksin tarina lepää.

Oksin alkusivulle on tekstattu Karhun syntylaulu:

”Missä on Otso synnytetty,
mesikämmen käännytetty,
luona kuun, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäillä.

Sieltä on maahan laskettuna
kultaisessa kätkyessä,
vitjoilla hopeisilla.”

Tätä seuraava prologi esittää visuaalisesti kuinka myyttinen lintu laulaa luikauttaa, ja kosmiset voimat revontulien muodossa laskeutuvat lumiseen metsään.

Varsinainen tarina lähtee liikkeelle siitä kun kosmisten säteiden penetroimasta lumikasasta nousee talviuniltaan heräävä karhuemo.

kuva2 oksi

Metsien myyttiset kuninkaalliset.

Karhuemo paljastuu pian hahmoksi nimeltä Umi. Umin pentueesta yksi jälkeläinen on erityisen kummallinen, liekkipäistä ihmishahmoa muistuttava Parka. Emoaan enemmän Parka oppii Sotkalta, tarinaa useassa kohdassa avaavalta myyttiseltä alkulinnulta.

Kehrämäisesti avautuvan jutun pääosissa ovat vielä ainakin Umi-karhun taivaassa hengaileva jumaläiti Emuu ja Emuun taivaasta maan päälle karkottama Mana. Mana on houkutellut Umin alas metsään kostaakseen Emuulle karkotuksensa, ja rakentanut metsän ja taivaan väliin välikaton pitääkseen äidin ja tyttären erillään.

Parka on jonkinlainen pelinappula Emuun juonessa saada Umi takaisin luokseen. Jumaläidit ja tyttäret kikkailevat ja kiistelevät keskenään ristiin rastiin ylisukupolvisesti. Manan jaloissa pyörii runsaasti hänen omia arvaamattomia jälkeläisiään, kokonainen varjojen kansa. Lisäksi kirjassa on päähahmoja vanhempia, alkuperäisiä jumalia, Parka-keskushenkilön omatahtoinen varjo ja siellä täällä tarinaan osallistuvia henkiä. Olemisen tasojen välillä seilataan kuin huuruisimmalla ayahuasca-shamaanitripillä. Jutulla on korskean myytilliset kehykset.

kuva3 oksi

Suurellista tykittelyä.

Suurelliset kansantaruainekset voisivat tukehduttaa jutun raskaaksi spektaakkeliksi, mutta Oksi onnistuu olemaan takakannessaan lupaama laulu äidistä ja tyttäristä. Jokseenkin iisisti hahmottuva ja selkeästi tunteisiin vetoava juttu ulkopuolisuudesta, ja siitä kuinka lapsi etsii vanhempansa hyväksyntää.

Jälkeläisen on kuitenkin tampattava oma latunsa umpihankeen ja petettävä aiempien sukupolvien odotukset. Laaja ja omaperäinen fantasiamaailma ja tai viittailut ikuisiin maailmansyntykertomuksiin ovat oivallisesti valittu tyylilaji, mutta tarinan emotionaalinen ydin voisi tapahtua myös arkisissa kehyksissä: Yksinhuoltajaäiti ja erikoisherkkä tytär kasvavat yhdessä mutta erilleen. Vaikea ja omistushaluinen isoäiti sekoilee, sisarukset eivät tajua toisiaan.

kuva4 oksi

Perhedraamaa pimeässä ryteikössä.

Oksi on kuvan ja kuvilla kertomisen juhlaa. Lähemmäs neljästäsadasta sivusta iso osa on sanatonta kuvavirtaa. Tumman harmailla sävyillä herkutteleva vesiväri- ja tussijälki on ainutlaatuisen tunnelmallista. Ahokoivu käyttää vanhojen klassikkovälineiden lisäksi digitaalisia nykyvempeleitä, lopputuloksena ehdottoman orgaaninen ja luonnollinen kädenjälki.

Kirkkaat tehostevärit hyppäävät silmille tummasta laveerausmaisemasta aina silloin kun tarina sitä vaatii. Tehokas värimäärittely ei pelkästään näytä hienolta, se kertoo tarinaa. Sotkan laulut luikertelevat keltaisina tummassa maastossa tai rytmittävät kirjaa kokonaisina valoaukeamina, sisarusten henget hehkuvat lehtivihreää ja veri värjää sivuja punaiseksi tarvittaessa. Väreillä ja värittömyydellä on tarinallinen pointtinsa.

Muotokielestä voi löytää referenssejä primitiivisistä kalliomaalauksista Hayao Miyazakin animaatioiden ja Tove Janssonin Muumi-kuvitusten kautta julmiin psykehevilevynkansiin. Yhtä kaikki, Ahokoivun kädenjälki näyttää vain upealta itseltään. Oksin kuvamaailma on todellakin oma maailmansa, jossa lukijalla on tilaa harhailla.

kuva5 oksi

Kuvat puhuvat.

Maailmassa ja tarinassa harhailu tuntuu sopivalta käsitteeltä kuvaamaan lukukokemusta. Oksin tarina on loppupeleissä varsin suoraviivainen, ja sen sanoma muistuttaa useista suurista saagoista joissa yhden pienen yksilön kannettavaksi annetaan kokonaisen maailman kohtalo.

Juonen tajuaminen ja yksiselitteiset tulkinnat tuntuvat kuitenkin sivuseikoilta tummia sivuja käännellessä. Kuvien tunnelma puhuttelee jotain analyyttistä älyä vanhempaa ja olennaisempaa aivokerrosta. Jännittävä ja synkkä satumaailma vie mukanaan, ja varjoina varjoissa tanssivia hahmoja seurailee vaikuttuneena. Söpöilyn ja pelottavuuden luontevasti yhdistävä kuvakieli on itsessään täynnä merkityksiä. Periaatteessa hahmot kautta linjan ovat pelkistetty mustiksi vesiväriläikiksi, mutta jokainen asento ja ilme kertoo jotain mitä on vaikea tai mahdoton sanoittaa.

kuva6 oksi

Tunnelma = vahva.

Kirjan ikiaikainen tarina ei tietenkään ole parissa vuodessa vanhentunut. Kirjassa vähintään semipelottavassa roolissa esiintyvä varjokansa vertautuu helposti ja ajankohtaisesti ympäristöään tuhoavaan ihmiskuntaan.

Vahvasti visuaalisella kerronnalla pelaava eepos toimii uudelleen läpiluettuna ja/tai uudelleen läpiharhailtuna entistä paremmin. Kun uskaltaa ja ehtii nautiskella vaihtuvista tunnelmista ensivaikutelmaa rohkeammin, myös vaikuttuu entistä enemmän. Ahokoivun karhumyyteissä piisaa sense of wonderia.

Herkkä vesivärijälki vaatii paljon painotekniikalta, ja onneksi Oksi on myös kirjaesineenä moitteeton. Sidottu kovakantinen tiiliskivi kestää käyttöä. Sekä tummanharmaat alkumetsämaisemat että lämpiminä hehkuvat revontulet toistuvat tarkasti jämyllä paperilla. Eipä vissiin just hyvä jööti tää Oksi.

Kuten Juha Miedoksi puvustettu Kari Heiskanen muinaisessa Velipuolikuu-sketsissä sanoo hankittuaan uudet saniteettikalusteet: Kyllä nyt kolhonkin kelepaa!

kuva7 oksi

Oksi kutsuu harhailemaan maisemiinsa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This