Pyhän pihlajan varjot runoudessa – karjalaisen kulttuurin jättämät jäljet suomalaiseen lyriikkaan

Dänkki Briha on eteläkarjalais-helsinkiläinen musiikkikollektiivi. Kuva: Jaakko Pylkkö

Heli Halme, teksti

Karjalaisen kulttuurin eräs keskeinen elementti on ollut kansanrunous: itämerensuomalainen runomitta säilyi pitkään monissa osin Karjalaa, vahvana etenkin karjalankielisillä alueilla. Sitä käytetään yhä jonkin verran nykyrunoudessa: suomalaiset runoilijat pyrkivät trokeemitalla luomaan menneen tunnelmaa ja sillä saatetaan flirttailla kalevalaisen kansanrunouden kanssa.

Lyyrinen kieli, lyyrinen mieli

Kotimainen runous on alusta saakka ollut vahvassa dialogissa kalevalaisen, karjalaisen kielenkäytön kanssa. Kalevalaiset aiheet olivat monen uusromantiikan runoilijan keskeistä materiaalia 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Tuona aikana, jolloin suomalaisuutta rakennettiin ja aidoksi miellettyä suomalaisuutta etsittiin Itä-Suomen lisäksi etenkin Vienasta ja muilta itämerensuomalaisilta alueilta.

Yksi näistä etsijöistä oli Suomen kansallisrunoilijana tunnettu Eino Leino. Helkavirsiä-kokoelmassaan (1916) Leino hallitsee mestarin tavoin kansanrunon rekisterin: ”Tuo oli tumma maammon marja / syntymässä säikähtänyt, / näki kauhut kaikkialla, / haltiat pahat havaitsi,”

Karjalainen kielenkäyttö mielletään usein runolliseksi. Karjalaistaustaiset ovat miltei yliedustettuina modernististen lyyrikoiden joukossa: esimerkiksi Eeva Kilpi, Arja Tiainen, Anja Snellman, Eeva-Liisa Manner, Pentti Saarikoski ja Olavi Paavolainen sekä laululyyrikoista Juice Leskinen ja Gösta Sundqvist. Useat heistä ovat kertoneet tai kirjoittaneet suhteestaan Karjalaan ja karjalaisuuteen.

Näin kuriositeettina, myös kansainvälisesti tunnetuin suomalainen runoilija, ruotsinkielinen Edith Södergran, kasvoi ja työskenteli aivan Karjalankannaksen kaakkoisosassa, Raivolan kylässä.

Monenlaisia piirteitä on esitetty karjalaiseksi luonteeksi. Karjalan kieltä ovat 1900-luvun alun karjalan kävijät kuvanneet kuvarikkaaksi, notkeaksi, pehmeäkonsonanttiseksi, pehmeämmäksi, runolliseksi, sanarikkaaksi, sointuisaksi, soinnukkaaksi, sujuvaksi, sulavaksi ja vanhanaikaiseksi (Virittäjä 1/2017).

Karjalaiseen kulttuuriin on yhdistetty myös tunteikkuus, joka on luonut ikään kuin vastakohdan Länsi-Suomen hillitylle kulttuurille. Samantyyppisiä assosiaatioita on liitetty karjalaiseen kansanrunouteen.

Kirjallisista kuvauksista muodostui stereotypioita, jotka tosin saattavat perustua myös aivan oikeanlaiseen arvioon.

Karjalaisuus on moninainen, ja niin ovat myös kulttuuripiirteet oletettavasti monenlaisia, vaikka todennäköisesti itäisessä mielenlaadussa on myös yhtäläisyyksiä. Kuitenkin ilman laajempaa tutkimuksellista tarkastelua oletetut piirteet jäävät arvailuksi tai etnofanta-
siaksi.

Vanhojen runojen lyyrinen kieli on kuitenkin melko rönsyilevää, poukkoilevaakin. Tyypillistä oli toisto muistin tehokeinona tai asian kertominen uudelleen toisin sanoin.

Sanoja niin sanotusti tuhlailtiin, läntisessä Suomessa käytetty kieli on ollut usein funktionaalisempaa.

Helkavirsiä julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1903 ja 1916. Leino loi teoksen runokielen karjalaisen kansanrunouden pohjalta. Kuvassa Leino vuonna 1903. Paltamolaissyntyisellä Leinolla on sukujuuria myös Karjalassa. Kuva: Wikimedia Commons

Impilahtelaissyntyinen runoilijanero

Pentti Saarikoskea voisi nimittää suomalaisista runoilijoista suurimmaksi ja modernistisen suomalaisen runouden uudistajaksi.

Impilahtelaissyntyisen Ruotsissa sotalapsena olleen ja Helsingissä kasvaneen Saarikosken runoutta ei yleisesti mielletä perinteestä ammentavaksi.

Hän itse määrittelee yhdessä viimeisinä vuosinaan Ruotsista Suomeen kirjoittamassaan kirjeessä runoilija ja kriitikko Kari Saviniemen mukaan näin: ”Kirjallisuuden arvostelijat eivät ole ymmärtäneet, että minun runojeni rytmi perustuu karjalan kieleen. Se on jotakin syvälle uponnutta.”

Saviniemi kommentoi tätä Saarikosken itseanalyysiä: ”Karjalainen kieli näkyy esimerkiksi Aika Prahassa -kirjassa, jossa on upeasti virtaavaa kieltä. Se on rytmisesti erehtymätöntä, vääriä lauseita ei löydy. Runokokoelmista varsinkin Kuljen missä kuljen, siinä karjalainen kieli on puhelevaista ja turhaa yrittämätöntä.”

Saarikoski puhuu karjalan kielestä viitekehyksenään, mutta toisaalta hän on myös voinut tarkoittaa sillä epätarkasti äitinsä käyttämää Säkkijärven murretta.

Käärmeet pienillä kielillään / nuolivat minun korvani / että minä kuulen taas / maailman äänet / Pyhäiset ovat marjat pihlajissa

– Pentti Saarikoski,
Tanssilattia vuorella 1977

Saarikoski nimeää karjalan vaikutukset juuri runojen rytmiin; runojen sanastosta tai sisällöstä karjalaisuus tai karjalan kieli ei juuri näy muutamaa vähäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Aivan hänen viimeisinä vuosinaan runoista löytyy pieniä viittauksia ortodoksiseen uskontoon.

Saarikoski syntyi luterilaiseen perheeseen, mutta itä veti häntä puoleensa elämän loppuvuosina, jolloin hän vietti aikaa Valamon luostarissa. Vanha Valamo oli lähellä hänen lapsuusmaisemiaan.

Saarikoski menehtyi 45-vuotiaana Joensuun keskussairaalassa ja sai poikkeuksellisen kunnian tulla haudatuksi uuden Valamon metsäkalmistoon. Hauta on edelleenkin kävijöiden jättämien kynien peitossa, ja siitä on muodostunut eräänlainen runouden pyhiinvaelluskohde.

Impilahtelaissyntyinen runoilija Pentti Saarikoski työnsä äärellä vuonna 1969. Kuva: Nikolai Naumoff / Otava

Karjalainen perintö luovuuden voimana

Monien karjalaistaustaisten runoniekkojen teksteissä näkyy myös oma tai vanhempien ikävä heille kadonneeseen Karjalaan.

Juice Leskinen purkaa laulussa Karelia Blues impilahtelaisen äitinsä kohtaloa. Laulu kertoo muun muassa siitä, kuinka Juicen äiti Eini Kuikka ei löytänyt nuoruuttaan Pohjanmaalla:

He puhuivat outoa kieltä / ne ihmiset Vimpelin / Äiti on kertonut tuijottain kuin oven pieltä.

Juankoskelaissyntyinen Juice piti itseään savolaisena, mutta hän on kertonut saaneensa nimenomaan verbaalisia vaikutteita äidiltään Einiltä ja sitten toisaalta savolaiselta, ronskipuheiselta mummoltaan Ievalta.

Toisaalta Juice sanoo runossaan ÄIDINKIELI RECONSIDERED: ”Minä en ole koskaan puhunut äetini kieltä.” Juicen kappaleen Jeesuksen mummu voisi hyvinkin katsoa kertovan rinnakkaistarinaa Juicen impilahtelaisesta isoäidistä Annasta. Anna menehtyi nuorena, mutta tuntuu kuin runo herättäisi äidinäidin jälleen henkiin.

Juicen kappaleessa Jeesuksen mummu Anna-mummu tekee arkisesti lihapullia:

Ovikello soi, / Jeesus tulee kotiin / Itkee Maria mut mummu, / hän vain häärää / Hän on vittuuntunut alituisiin sotiin / Mutta rakkaus ei koskaan ole väärää.

Juice Leskisen impilahtelaisen äidin taustoista kertova kappale Karelia Blues löytyy levyltä L. Kuva: Johanna Kustannus

Monien ennen sotia syntyneiden karjalaisten runoilijoiden, kuten Eeva Kilven ja Eeva-Liisa Mannerin tuotantoa leimaa lapsuus Karjalassa ja sen äkillinen loppu. Ikuinen ikävä ja maailman kiertolaisuus oli monen kohtalona: ”Voi kaiken kadottamalla / myös olla onnellinen”, kertoo Viipurissa isovanhempien luona kasvanut Eeva-Liisa Manner runossaan Runo 2.

Myös Saarikoskelle kaipaus oli läsnä. Hän ehti elää urbaanin luomisvoimaisen, mutta kuluttavan lyhyen uran. Keski-iällä hän ehti katsella taakseen. Kari Saviniemi pohtii Saarikosken runouden taustoja: ”hänen kaipuunsa on loputonta, ja juuri tässä kaipuun ja surun dimensiossa on myös Saarikosken karjalaisuus”.

”Laatokan rantavesiin jäivät minun iloni”, Saviniemi kertoo Saarikosken sanoneen. Saarikoski sanoitti monitahoisen ikävänsä runolla itäsaksalaiselle runoilijalle ja rakastetulleen Sarah Kirchille:

Olen tehnyt pesän sinun
häntäsi alle / Käki kukkuu siellä
ja kevät on.

Ylirajainen karjalainen kirjallisuus

Tänä päivänä puhutaan ylirajaisesta kirjallisuudesta, kun kaksi tai useampi kulttuuri kohtaavat. Viime aikoina karjalaisuuden noustessa enenevässä määrin keskusteluun, on karjalaisten siirtolaisten tai maahanmuuttajien kirjallisuudesta alettu puhua myös ylirajaisena kirjallisuutena. Pitkä monokulttuurin aika on väistymässä, ja on huomattu, että myös hyvin yhtenäisenä pidettyyn Suomeen kuuluukin useita eri kulttuureja, kuten karjalainen kulttuuri.

Hanna-Leena Nissilä tekee tärkeän huomion ylirajaista kirjallisuutta koskevassa väitöskirjassaan:

Tyypillistä vanhalle ylirajaiselle kirjallisuudelle on siis se, ettei sitä ole mielletty ylirajaiseksi, monikulttuuriseksi tai puhumattakaan ”maahanmuuttajakirjallisuudeksi”. Kirjallisuuden ylirajaisia ja monikulttuurisia ulottuvuuksia – liikettä, monikielisyyttä ja ”monikulttuurisuutta” – on häivytetty kansallisen sisällä näkymättömiin ja kirjailijoita sekä kirjallisuutta on eri tavoin suomalaistettu ja kanonisoitu osaksi kansallista kaanonia.

Viipurissa kasvanut Eeva-Liisa Manner on tärkeimpiä suomalaisia modernisteja. Kuva: Tammi

Etnofuturismi ja karjalaisen lyriikan uudet muodot

Nykyäänkin eräät suomalaiset runoilijat palaavat rikkaaseen itämerensuomalaiseen kansanrunouteen. Elementtien yhdistely kuuluukin vahvasti jälkimodernistiseen taiteeseen. Samalla kansanrunoudesta ammennettu lyriikka saattaa muistuttaa karelianistista kansallisromantiikkaa.

Palkitun runoilijan Johanna Venhon runokirja Yhtä juhlaa (2006) yhdistää kansanrunouden elementtejä 2000-luvun äidin arkeen:

Sylin vuoraan, peitän pään.
Ilta kietoo ikävään
mutta aamu valahtaa päälle
kuin morsiuspuku.

Venho mainitsee lähtökohdistaan: ”Kansanrunoudessa on paikoin aika julmaa kauneutta, ja tosiaan se pakanallisen ja kristillisen kuvaston väkevä keitos… Se on rytminsä ja kielen rikkauden takia valtavan alkuvoimaista sanontaa, minua sytyttää se kieli. ”

Itämerensuomalaisen lauletun runon trokeemitta, muistitiedon verraton apuväline, on kaikille ainakin jossain määrin tuttu, ja vanhat runot antavat kaikuja menneestä, yhdistävät meitä edellä eläneisiin. Ehkä juuri kansanrunot ovat syynä, että Venho kokee Kirjasammon haastattelussa, että Yhtä juhlaa -runokokoelman runot ovat erityisen laulettavia.

Uuden ajan antifolkissa soivat eri kulttuurit

Dänkki Briha tekee karjalaista musiikkia jälkimodernistisella otteella: yhtye puhaltaa museaaliset pölyt kolmipolvisen trokeen yltä levyllään Viipurin Kingpin (2024). Se edustaa uutta musiikkia ja ”viileää” karjalaista tulkintaa.

Tekstit ovat karjalan- ja suomenkielisiä, vanhoista runoista. Dänkki Brihan lappeenrantalaissyntyinen laulaja-lyyrikko Juho Liira palauttaa omien sanojensa mukaan 150 vuotta pitkälti kirjallisessa muodossa säilyneet runot lauletuiksi: rytmi on vain vaihtunut muistinvaraisen mitan tasaisesta poljennosta etnofuturistisen rock-musiikin tempoon ja kappaleiden pituudet ovat nykymusiikin mukaisia.

Äijän äyrii -kappale kuvastaa hyvin Juho Liiran karjalaista universumia, sillä niin sanottu runominä ottaa kappaleessa haltuun historiallisen itämerensuomalaisen kielialueen, seikkaillen laulussa aina Vepsästä Viroon. Äijän äyriissä kerrotaan Liiran mukaan rahasta sekä naimakaupoista Karjalassa 1200-luvulta nykypäivään:

Kävin mie kauppoa Wiros /
Voi miun rodnoine lintuine /
Luin mie tiellä tenkojain /
jäivät tielle tenkasein.

Liira on yhdistänyt moneen lauluun sekä omia että kansanperinteen säkeitä: ”Veen varaiset taas on jo syntynyt kauan sitten, se on yhdeksän eri kansanrunon kollaasi.” Eri runoaineksista yhteen punotut kollaasit muodostavat uusia mielleyhtymiä, syntyy uusi alkuperäisaineistosta erillinen teos.

Soua sormet tuolle maalle,
kussa puut punalle paistoi,
puut punalle maat sinelle,
kivet kiiltävät vaselle

Liira kokee haastavana uuden näkemyksen Karjalan ja Suomen jyrkästä jaosta, itämerensuomalaiset kulttuurit ovat pikemminkin joukko kielten ja kulttuurien liudentumia: ”En näe suomen ja karjalan kieliä toisiaan sortavina kategorioina.” Hänelle karjalan kieli ja murteet ovat eläviä: ”Vapaamielisesti sekoitan [karjalan] murteita ja kieltä.”

Karjala historiallisine ulottuvuuksineen on Dänkki Brihalle esiintymishetkessä läsnä oleva ja todellinen asia. Liira pohtii tekstejä syvällisesti: ”Mitä tämä tarkoittaa miulle tässä hetkessä?”

Kokonaisvaltaisesta ilmaisusta on havaittavissa Liiran taustat teatterissa; hän on ammattiohjaaja ja mm. perustanut Inkerin kansallisteatterin. Liira sanoo tuntevansa vetovoimaa itää ja etenkin Inkeriä kohtaan. Hän kutsuu musiikkiaan emansipatoriseksi: kiihkeä tässä ajassa oleva ilmaisutapa voi olla vapauttava karjalaiselle kuulijalle. Samalla Dänkki Brihan Karjala avautuu kuulijalle ajan tuolla puolen olevana myyttisenä kaipuun kohteena, satumaana, jossa kaikki on ihmeellistä ja toisin.

Karjalankielistä nykyrunoa etsimässä

Kaivataan uudistavaa nykyrunoa karjalan kielen sekä suomen kielen Etelä- ja Pohjois-Karjalan murteilla, ihmisten omilla tunnekielillä, äidinkielillä. Juho Liira tiivistää karjalan kielen ja kulttuurin nykytilan: ”Elämme positiivista utopiaa.”

Kieli, murteet ja oma ääni saisivat kuulua enemmän runoissa. Suomessa kirjakielen hegemonia on ollut niin vahva, että murteita ja jopa lähisukukieliäkin on usein pidetty toisarvoisina, jopa jotenkin humoristisina.

Samaan aikaan kun Suomen karjalaistaustaiset runoilijat ovat kirjoittaneet suomeksi ja enimmäkseen kirjakielellä, niin taas Vienan Karjalassa on Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen opettajan Olga Karlovan mukaan kirjoitettu myös uutta runoa karjalan kielellä. Raisa Remšujeva kirjoittaa vuonna 1999 runossaan Ihanko tošieh:

Olin eklein Lumimuašša / Kummua šielä nävin: / Lumimiehet lumipäiset / lumičäijyö juotih.

Viime vuosina karjalan kieli on nostanut päätään elvytystoimien ansiosta. Olga Karlova toteaa: ”Suomen puolella vienalaistaustaiset opiskelijat ovat viime aikoina ilahduttaneet karjalan kielen opiskelun yhteydessä kirjoittamillaan runoillaan.” Otaksunkin, että kielen elvyttämisen myötä lähivuosina saamme lukea myös Suomessa julkaistua, aivan uudenlaista karjalankielistä nykyrunoa eri karjalan kielen murteilla.

Kirjoittaja on kulttuuriantropologi, keramiikkataiteilija ja vapaa kirjoittaja. Artikkeli on julkaistu aiemmin Karjalan Heimossa 11–12/2024.

* * 

Lähteet

• Ikävalko Veikko: Juicen äiti Eini Kuikka. Gummerus 2005.
• Leijala Kimmo: Johanna Venhon Yhtä juhlaa -teosesittely. Kirjasampo 2013. www.kirjasampo.fi/fi/node/2260
• Nissilä Hanna-Leena: ”Sanassa maahanmuuttaja on vähän kitkerä jälkimaku” – Kirjallisen elämän ylirajaistuminen 2000-luvun alun Suomessa. Oulun yliopisto 2016.
• Mišin A. & Volkov A. (toim.): Omil pordahil. Runot da kerdomukset karjalan kielel. Peridioka 1999.
• Uusitupa Milla, Koivisto Vesa ja Palander Marjatta: Raja-Karjalan murteet ja raja-alueiden kielimuotojen nimitykset. Virikkeitä-lehti 1/2017. Kotikielen Seura.
• Tarkka Pekka: Pentti Saarikoski – vuodet 1937–1963. Otava 1996.
• Valamon luostari: Luostarin hautausmaa -kuvaus. www.valamo.fi/luostari/hautausmaa
• YLE: ”Sensaatiojulkisuus vienyt terän Saarikosken runojen tarkastelulta”. 31.8.2007 (Päivitetty 30.10.2008). www.yle.fi/a/3-5801231

Lainaukset

• Dänkki Briha: Äijän äyrii ja Veen varaiset, Viipurin Kingpin. Sick Boogie Recordings 2024.
• Leino Eino: Tumma, Helkavirsiä. Otava 1916.
• Leskinen Juice: Karelia Blues, L. Johanna Kustannus 2000.
• Leskinen Juice: Jeesuksen mummu, Minä. Megamania Musiikki 1987.
• Leskinen Juice: ÄIDINKIELI RECONSIDERED, Äeti. Kirjayhtymä 1994.
• Manner Eeva-Liisa: Kadotetulle, Mustaa ja punaista. Aura 1944.
• Saarikoski Pentti: Laulu laululta pois. Otava 1966.
• Saarikoski Pentti: Runo V, Tanssilattia vuorella. Otava 1977.
• Venho Johanna: Yhtä Juhlaa. WSOY 2006.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua