Henriikka Tavin Remu-runokirjassa nousevat pääteemoiksi ihmisen suhde eläimeen ja lapsettomuus

Kuvat: Heli Sorjonen / Teos

Remu (Teos, 2023) on laskentatavasta riippuen Henriikka Tavin ehkä viides tai kuudes, toisaalta noin kahdeskymmenes runoteos. Se on ilmestynyt suunnilleen samoihin aikoihin kuin Tavin Poesia-kustantamolle julkaisema vihko Pinnan alla (Poesia, 2023). Kumpikin teos käsittelee eläinaihetta, toinen villiä, toinen kesytettyä eläintä. Remu on näistä jälkimmäinen.

Tavin runokieli on moninaista ja taipuisaa. Esimerkiksi 12-sarjassa (2012–2013) hän pyrki julkaisemaan vuoden mittaan kaksitoista runoteosta, jotka edustivat erilaisia runouden lajeja tai lähestymistapoja. Toisaalta teokset muodostivat projektina yhden kokonaisuuden.

Usein Tavin runous kommentoi tai hyödyntää pohjatekstejä, joita ei äkkiseltään ajattelisi lyriikan pohjamateriaalina. Hän voi luoda runon iholle levitettävästä kosmetiikasta tai käyttää opettajan sijaisen suusta kuultavia kliseitä, kuten parissa Esim. Esa -kokoelman (Teos, 2007) kollaasimaisessa runossa.

Remun inspiraatio on jotain muuta: elävä, hengittävä olento, Tavin ja hänen puolisonsa lemmikkikoira. Kokoelma jakautuu osastoihin sen mukaan, mikä kulma ihmisen ja eläimen väliseen suhteeseen otetaan. Tyyli vaihtelee säkeiden ja proosarunojen välillä, mutta kielen toteava sävy ja selkeys pysyvät.

Esimerkiksi ensimmäinen osasto esittelee teemat henkilökohtaisempina pohdintoina, toinen laajentaa eläimyyden teemaa yleiselle tasolle sarjallisessa muodossa ja viittaa esimerkiksi uutisartikkeleihin. Kolmannessa osastossa tehdään olemisen havainnointiin ja ennen kaikkea väreihin liittyviä muistiinpanoja. Koska koirat hahmottavat värimaailmaa toisin kuin ihmiset, värien tehtäväksi runoissa tulee muun muassa kokemusten yhteisyyden ja erillisyyden merkitseminen. Ja niin edelleen.

Teos ei käsittele vain eläimyyttä. Sen toinen iso teema on runoilijan lapsettomuus. Joissain kokoelman arvioissa on tuotu ensisijaisesti koira-aspektia esiin, mikä on ymmärrettävää. Itse päädyin lukemaan tekstiä toisin. Teoksen takakanteen on poimittu mielestäni sen avainruno, joka on kokoelmassa toisena:

”Pidän siitä, että meillä on koira / mutta en pidä siitä, / että koska meillä ei ole lapsia / puhumme sinusta kuin lapsesta / enkä siitä, että aivan kuin olisit lapsi / huomaamme sinussa kaiken / mitä emme huomaa toisissamme. / Olet silmäterämme ja ilomme.”

Runon sijoittaminen kokoelman alkupuolelle pitää huolen siitä, että se varjostaa kaikkea myöhemmin tulevaa. Lapsettomuus ja sen herättämät tunteet pyörivät lukijan mielessä silloinkin, kun niistä ei ole suoraan kyse. Neljännessä osastossa aihe nostetaan keskiöön melankolian sävyisellä tavalla.

En tietenkään väitä, että Remu ei olisi runokirja koirasta, koirista ja lemmikeistä, onhan se saanut nimensä veteraani-ikäiseltä nelijalkaiselta, joka on oletettuna puhujana toimivan ”Henriikan” lisäksi runojen päähenkilö. Mutta suhde näiden kahden hahmon, ihmispuhujan ja tarkkailtavan eläimen, ”toisen”, välillä on monisyinen.

Syvemmin Remussa käsitellään sitä, mitä ihminen hakee eläimeltä ja mitä ihminen eläimeltä todellisuudessa saa; erityisesti koiralta tilanteessa, jossa lemmikki syystä tai toisesta korvaa jotain puuttuvaa roolia elämässä. Ja tietysti toisinpäin: mitä eläin saa ihmiseltä.

Tavin runojen puhujaminä pohtii suhdettaan Remuun ja kahden lajin välistä kommunikaation vaikeutta. Koira on vanha, joskus ärsyttävä tai pelottava ja silti rakas. Sen toimet ovat riemastuttavia ja samalla etäisiä, vain ihmisen arvattavissa.

Remu tuntuu haikealta kirjalta, ohimenevyyden hyväksymisen prosessoinnilta. Toivottua lasta käsittelevien runojen sarja neljännessä osiossa asettuu lukijan mielessä vertailuun esimerkiksi Uuno Kailaan (1901–1933) kaltaisten klassikkojen kanssa. Taville syntymätön on jotain, joka tapahtuu runoilijassa itsessään. Voiko luomisprosessissa vielä syntymättömistä sanoista sanoa samaa?

Tavi:

”Olet ihme, vaikkei ihmeitä ole / ja kerta toisensa jälkeen kuitenkin / uskon sinun jo järjestelevän minussa / tilaa ja aikaa. [– –]”

Toisaalta Kailas:

”Minun poikani – syntymätön / ja uneksittu vain – / tänä hetkenä hiljaisena / olet luonani majassain.”

* *

Remu-koiran rooli hellyyden kohteena, lapsen roolin täyttäjänä, tuo mieleen kaikki ihmiset, jotka puhuvat itsestään lemmikkiensä ”äiteinä” tai ”isinä” yrittäessään luoda vankkaa siltaa itsensä ja eläimen välille. On silta jykevä tai ei, sen toinen pää on sumun peitossa. Kun ihminen luulee tunnekuohuissaan olevansa eläintään lähellä, on kyse arvailusta, toiveajattelusta. Myös tätä aspektia teoksessa pyöritellään.

Moni on kiinnittänyt arvioissa huomionsa Yritys [1]- ja Yritys [2] -nimisiin osastoihin, joissa Tavi on kuvitellut koirien (tai vain Remun) kieltä itse rakennetuilla fonteilla. Ei ihme, ovathan osastot suurin poikkeama tekstin yleisestä estetiikasta. Tällainen kielellinen irroittelu on yleensä Tavin ominta aluetta.

Aivan tavatonta tällainen kokeilu ei ole. Aiempia esimerkkejä eläinkielistä voidaan nähdä vaikkapa aseemisessa runoudessa, jossa muun muassa hyönteisten jalanjäljet paperilla ovat piirtäneet runon sisällön.

Minulle nämä kokeilut ovat kokoelman vähiten kiinnostavaa sisältöä. Ne ovat konseptuaalista kuvitelmaa ihmiseltä ihmisille; ajatus eläimen kielestä kirjoitetussa muodossa tuntuu paikoin etäiseltä. Tulen sitä lukiessani eläimyyttämme enemmän tietoiseksi tekijän kirjallisista pyrkimyksistä. Samalla kirja sysää minut lukijana ulos.

Toisaalta vieraannuttaminen lienee osittainen pyrkimys ja väistämätöntä, ovathan fontit yritys toisintaa koiran kieltä, tietoisesti mahdoton kuvitelma. Näissä kahdessa ensimmäisessä Yritys-osastossa ei ole vikaa, mutta kokoelman ehjää yleiskuvaa ne rikkovat.

Irrottelu on säästetty loppuun muutenkin, sillä fonttikokeiluiden jälkeen seuraa kokeellisempaa ladontaa osastossa Yritys [3]. Kirjaimet kiertelevät pitkin paperin pintaa tai haipuvat olemattomiin. Koiran kieli alkaa palata ikään kuin lapsen kieleksi, toisteiseksi muutamien tunnistettavien sanojen litaniaksi kuten Rakkausrunossa, jossa odotetaan isäntää:

”mutta autolla tulee Jaakko, / autolla tulee Jaakko: autolla tulee / Jaakko, mutta / autolla tulee Jaakko, auto auto auto auto / auto auto auto auto auto auto auto auto auto auto auto / auto mutta Jaakko auto auto Jaakko auto / Jaakko / voisiko / nyt / Jaakko. Jaakko! / Ei Jaakko.”

Kokoelman loppupuolella runojen teemat sulautuvat viimein yhteen muodon tasolla, sillä aivan viimeiset runot ennen teokseen luotuja fontteja esitteleviä liitteitä ja yhden runon mittaista ”epilogia” ovat kuin koiramaisia lastenloruja. Yksi niistä on nimetty Kehtolauluksi: ”Ei hauku sukka. / Ei hauku pallo. / Ei hauku tyyny. / Ei hauku tassu.”

Esim. Esa -kokoelmassa on samanniminen runo. Siitä löytyy säe: ”Pikkuveli korvasi kotieläimet.” Ihminen on siis yli viisitoista vuotta sitten ottanut Tavin runoudessa toivotun eläimen roolin.

Remu sisältää populaaria mutta uudelleen lukemisen kestävää runoutta, jota voi suositella kenelle tahansa. Runoilijana Tavi on yleensä ylivoimainen, hänen romaaniaan Tellervo (Teos, 2018) taas pidän 2000-luvun parhaimmistoon kuuluvana suomalaisena proosateoksena. Remu on ”helpompi” kuin Tavin aiemmat runoteokset ja lukukokemuksena kevyt. En vihjaa tällä, että teos olisi välityö. Mutta jotain puhdistavaa ja tilinpäätösmäistä siinä on.

Mikko Lamberg

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua