Pyöräillen Pirkanmaalla, osa 5 – Aitoo

Mobilian katosta roikkuu 1890-luvun polkupyörä. Kuvat: Juho Hakkarainen

LUE MYÖS: Pyöräillen Pirkanmaalla -sarjan muut osat | Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin kesältä 2021 ja Hämeen Härkätietä, Raumlaissi jaarituksi ja rengasrikkoja kesältä 2022.

* *

10.7.2023

Tampere–Pälkäne–Aitoo–Pälkäne, 62 km

Aamulla valmistan kaurapuuron höyryttämättömistä kaurahiutaleista ja totean sen hyväksi ja ravitsevaksi. Vieraskynästä luen, että kaupunkimetsissä tarvitaan hoitoa ja hoitamattomuutta. Joe Bidenin vierailua puuhastellaan täyttä häkää, vaikka kai jokainen liike on jo aikaa sitten viivaimen kanssa millimetripaperille piirretty. Kysymys näemmä kuuluu, missä Joe yönsä viettää: itsehän yövyn seuraavaksi Pälkäneen Aapiskukossa.

Tuomi tuo pöytään Majavaperheen joulun, sitä pitäisi hänelle nyt lukea, kun lämpömittari näyttää 26.

Lähtö venyy yli puolenpäivän. Muistaakseni polkaisu Tampereelta Pälkäneelle on leppoisa, olen sen ennenkin ajanut, joten eipä nyt kiirehditä. Lotraan iholle reilun kerroksen aurinkoöljyä ja nousen fillarin selkään. Tuttuja teitä ajelen Kangasalle. Sittenpä kurvaankin Mobiliaan, jossa en ole museopuolella koskaan aiemmin vieraillut, vaikka liepeillä olen pyörinyt useita kertoja.

Vaikka näyttely keskittyykin moottoriajoneuvoihin, on se huviksi ja hyödyksi myös polkupyöräilijälle: etenkin teiden historia on äärimmäisen mielenkiintoista ja kaikin puolin olennaista tietoa. Etymologia-oppiakin tulee sen verran, että sana polku liittyy polkea-verbiin ja se on esiintynyt suomen kirjakielessä alusta saakka.

Näytillä on runsaasti raskaampaa maantiekalustoa. Tässä Vanaja T6-69 vuodelta 1968.

Raikkaan lisän Mobilian antiin tuo taiteilija Anssi Kasitonnin näyttely Musta viiva, joka pyrkii nostamaan mobilistien tietoisuuteen myös ympäristöteemoja. Näyttelytekstissä kysytään, mistä liikenteessä ja ajoneuvoissa saamme enää innostua ilmastokriisin vallitessa, ja vastataan: ”Vaikka fossiiliseen öljyyn perustuva talousjärjestelmä on pakko tulevaisuudessa hylätä, emme saa hylätä autojen, kilpa-ajon, vauhdin ja optimismin muistoa.”

Muiston vaalimisessa apunamme voi toimia taide sen monissa muodoissaan. Kasitonnin taide ei ole ryppyotsaista, vaan leikkisää ja hauskaa. Autoilukulttuurilla on aina ollut merkittävä rooli hänen tuotannossaan, joten Musta viiva -kokonaisuuden esilläolo Mobiliassa tuntuu myös katsojan näkökulmasta aivan luontevalta.

Tyylikkäät moottoriajoneuvot ovat olennainen osa Anssi Kasitonnin tekemisiä.

Anssi Kasitonnin työt ammentavat muun muassa populaarikulttuurista. Tässä teos Tuijotuskilpailu.

Teokset avautuvat moniin suuntiin myös huumorin keinoin. Tämän teoksen nimi on Valkoinen viiva.

Rallikansalle Mobilia tarjoaa runsaasti nähtävää ja koettavaa. Kilpa-autojen ja ajoasujen uljaat rivistöt, näyttävät mainoskuvat, pienoismallit ja muu rekvisiitta runsaine tietomäärineen on mykistävää vastaanotettavaa myös meille rasvamontuissa viihtymättömille museoasiakkaille. Ja ainahan voi heittäytyä rooliin! Sen saan kierroksella selville, että rallinimeni on Valoa Nopeampi Ratinkääntäjä.

Rallimateriaalia on Mobiliassa runsain mitoin.

Ajankäytöllisistä ja nälällis-verensokerillisista syistä päätän lounastaa Mobiliassa. Kasvisvaihtoehtoa ei ole tarjolla, joten kauhon linjastosta lautaselle kinkku-pepperonipastaa. Aivan maittavaa peruslounasta se on, ja onhan sentään juhlallista päästä nauttimaan kotikaljaa keskellä kirkasta arkipäivää. Kahvikupposen otan mukaani ulkoterassille ja katson, miten leikkii aurinko vetten päällä, miten touhuavat lapset uimarannalla. Längelmävettä se tuo mahtaa olla.

Poistuessani kurvaan Kustaa Kolmannen tieltä Kisarannantielle, joka johtaa valtatielle nro 12 eli Lahdentielle. Sitä ajelen Kaivannon ohi, enkä tällä kertaa pysähdy grillille, toisin kuin reissulla vuosi sitten. Lahdentietä ei onneksi tarvitse pitkään ajaa: vaikka piennar onkin leveä, on vilkkaasti liikennöidyllä tiellä raskaiden ajoneuvojen seassa mälsä poljeskella. Isolta tieltä käännyn nousemaan oikealle Vehoniemenharjuntielle. Tuoksuu kesä: männyt. Päädyn Vehoniemen Automuseolle. Katsastan moottoriöljyntuoksuisen museopuolen läpi. Fillareita on täälläkin nostettu kunniapaikalle katonrajaan.

Pyörä parkissa Vehoniemen automuseon pihassa.

Polkupyöriä Vehoniemen automuseossa.

Automuseon kahviosta saa paitsi kuuleman mukaan maailman parhaita lusikkamunkkeja, jotka on paistettu Niinisen mamman 1920-luvun reseptillä, myös herkullista jäätelöä: kookas jäätelövitriini sisältää mielikuvituksellisia ja hauskasti nimettyjä makunautintoja laidasta laitaan. Vehoniemen oma jäätelötehdas on aktivoitunut ja aloittanut oman tuotantonsa kevään aikana Kangasalan Pilkonlinnassa. Kokeilen Jäteöljy-nimistä makua, jota siirryn kera kahvin ja lusikkamunkin paahteiselle ulkoterassille nauttimaan. Komeat näkymät tekevät kahvitauosta entistäkin ikimuistettavamman.

Herkuttelua Vehoniemen automuseolla.

Kofeiinitankkauksen jälkeen on aika jatkaa matkaa. Puiden välistä kimaltelee sininen Roine. On hiton komea kesäpäivä. Vehoniemenharjuntieltä jatkan Vanhalle Pälkäneentielle, joka lähempänä Pälkänettä vaihtuu Onkkaalantieksi. Muutama kumarainen vauhtipyöräilijä viilettää ohi. Poikkean vasemmalle Taustialantielle ja siitä taas oikealle niin, että pian olen Aapiskukon pihassa.

Sieltä saan käyttööni huoneen numero 212. Huone on koruton ja käytännöllinen. Pöydänlokerossa on Uusi Testamentti ja Psalmit kolmella kielellä, lattiaa peittää monia iskuja vastaanottanut mosaiikkiparketti. Ilmastointi hurisee voimallisesti. ”Together is our favorite place to be”, lukee koristeessa.

Pienenpienestä telkkarista katson hetken Simpsoneita. Sen perään tulee Moderni perhe, sitten taas Simpsonit. Matkapyöräilijän hotellikuoleman välttääkseni käyn ripeästi suihkussa, pakkaan vaatetta kangaskassiin ja lähden ajelemaan kohti Aitoota.

Pian huomaan pyörän pitävän ennenkuulumatonta räminää. Paikallistan vian: takalokasuojasta on yksi kolmesta ruuvista päässyt löystymään ja lokari repsottaa siltä kohtaa. Ruuvia ei pysty kiristämään irrottamatta takarengasta, ja remonttivälineetkin jätin Aapiskukon huoneeseen.

Lokasuojaa retuutellessani tuumailen, että kyllä kai se matkassa kulkee muiden kiinnitysten ansiosta, joten se siitä, matka jatkukoon, rämisköön minkä rämisee.

Tie numero 322 Pälkäneeltä Aitooseen osoittautuu vähän harmittavaksi ajaa. Liikennettä on runsaasti, ilmeisesti joku muukin on menossa Kirkastusjuhlille, ja piennar on onnettoman kapea. Autot suhahtelevat vaarallisen läheltä ohi. Yritän ajella tarkasti reunaviivan päällä tai sen oikealla puolella sikäli kuin se on mahdollista horjahtamatta ojan puolelle. Keskittyneen ajon tuoksinassa sellaistakin käyn miettimään, että mitenkähän sujuu neljäntoista kilometrin paluumatka samaa tietä yöhämärissä…

Saavun Aitooseen joskus kuuden jälkeen. Aitoon Honkalasta näkee heti, että tuossa se festarialue nyt sitten on. Ihmisvirta juhla-alueelle on runsasta, autoja ajellaan pellonlaitaan parkkiin ja järjestyshenkilökunta viittoilee sinne sun tänne. Info-pisteellä vastassa on iloista ja avuliasta väkeä. Saan sutjakasti kulkulupa-asiat järjestykseen ja siirryn juhla-alueelle odottelemaan Käärijän keikkaa. Sattumalta tapaan vuosientakaisen tuttavani Suvin, joka on saapunut ystävänsä kanssa Kirkastusjuhlille viihtymään. Vaihtelemme kuulumisia. Suvi kysyy, olenko töissä, johon minä kertomaan, että vähän niin kuin. ”Voit laittaa sinne, että keski-ikäiset naiset tulivat Kirkkareille katsomaan Apulantaa.”

Festivaalikansaa odottelemassa Käärijän keikkaa.

Siirryn anniskelualueen puolelle ja tilaan oluen. Se sujuu muitta mutkitta ja ilman jonotusta. Tyyristä on, mutta olkoon. Janon sammuttaa Aitoon VPK. Seuraani omaa oluttaan nauttimaan liittyy nuorimies, joka kyselee kuulumisia. Kertoo aikoinaan pelanneensa jääkiekkoa Käärijän eli tuttavallisemmin Jeren kanssa. Ovat molemmat Vantaalta, hän tosin Länsi-Vantaalta, joka on aivan eri juttu kuin Itä-Vantaa. Seuraan liittyy muitakin tuntemattomia Käärijän keikan odottelijoita. Puhutaan jääkiekkomaalivahdeista ja Myrttisen suolakurkuista. Rokkiliiterin kuuluttaja ilmoittaa, että Käärijän keikkaa viivästytetään hieman, jotta ruuhkaan juuttuneet ehtivät mestoille. Asemiin jo ehtineitä tämä ei tietenkään miellytä, ja seuraa ankaraa buuausta. ”Älkää ampuko viestintuojaa”, juontaja anelee.

Aitoon Honkala on avattu tanssipaikaksi jo Urho Kekkosen ensimmäisenä presidenttivuonna 1956. Aitoon kirkastusjuhlilla on vielä paljon pidempi historia. Kirkastusjuhlat lienee Suomen pitkäikäisin festivaali. Ensimmäisen kerran tätä Aitoon VPK:n vuosijuhlaa vietettiin jo 1882, ja yhä vain juhla toteutetaan talkoovoimin, mikä näkyy festareiden hyvässä, kotikutoisessa hengessä. Alun perin juhla järjestettiin kirkastussunnuntaina, mutta sittemmin ajankohta siirrettiin heinäkuun toiseen viikonloppuun, joka puolestaan sopii nimeen sikäli, että näihin aikoihin ovat kesäyöt vielä valoisia. Aitoon kirkastusjuhlissa eli tuttavallisemmin Kirkkareilla on vuosien saatossa veivannut muun muassa brittiylpeys The Renegades vuonna 1965.

Ilmeisesti koskaan aikaisemmin Kirkastusjuhlien historiassa maanantaipäivän lippuja ei ole myyty ennakkoon loppuun, mutta nyt on niin päässyt tapahtumaan. Valtaisa suosio näkyy tapahtuma-alueella, joka on sakeanaan väkeä. Festariyleisöstä näkee, että Kirkastusjuhlat on koronavuosien kokeilujen jälkeen palannut takaisin ikärajattomaksi festivaaliksi: nuorta väkeä on paikalla paljon ja sitä vetää paikalle etenkin Käärijä.

Jonkin verran myöhässä show sitten viimein alkaa. Ei puhettakaan, että sitä helposti pääsisi lähempää katsomaan, sen verran tiiviisti ovat fanit ryhmittyneet katsomoon. Pääkeikat, kuten tämä Käärijän esiintyminen, tapahtuvat Rokkiliiterissä, joka on tällaisille yleisömäärille aivan liian pieni esiintymistila. Silti tällä liiteriratkaisulla tuntuu olevan myös paljon kannatusta: onhan sentään tunnelma melkoisen autenttinen vanhanajan tanssilavoja muistuttavassa miljöössä, katetussa sisätilassa, jonne muodostuu keikkojen aika infernaalinen tungos ja ilma sakenee nopeasti raskaaksi hengittää.

Aurinko hellii Aitoon kävijöitä ja Käärijän keikalle osallistutaan aktiivisesti myös takanurmelta.

Päätän olla käyttämättä kyynärpäitä ja seuraan esitystä kauempaa. Väljemmistä vesistä pitävien katsojien riemuksi pellon laidalle on viritelty screen, josta näkee melko hyvin lavan tapahtumia. Musiikki kuuluu kuitenkin etäämmälle vähän huonosti, Rokkiliiterin akustiikastakin johtuen, eikä etenkään Käärijän loputtoman runsaista välispiikeistä ja muusta showsta tahdo saada selkoa muuten kuin liikkumalla tungoksen sekaan lähemmäksi artistia.

Käärijä heiluu estradilla kuin heinämies, heiluttaa käsiään ja näyttää kieltään, ja lavalla ravaa muutakin porukkaa ahkerasti. Nähdäänpä siellä Kivi, paperi ja sakset -turnauskin. Paita lähtee pois, ja riisuutumaan haastetaan yleisöäkin. Nuorta fanikuntaakin muistetaan välispiikeissä. Viihdyttäjän on palveltava useita yleisöjä. Cha Cha Cha -henkeä pidetään yllä viittaamalla tähän tunnettuun euroviisuun pitkin settiä, ja lopuksi lupaukset lunastetaan: tutuksi tullutta biisiä huudatetaan oikein koko rahan edestä.

Käärijän jälkeen monet lapsiperheet poistuvat festarialueelta, mutta yleisöä jää totta kai paikalle vielä tuhatmäärin. Käyn vilkaisemassa Kirkkareiden toista keikkapaikkaa, Juhlataloa, jossa Karhukolari louhii settiään läpi kirkkaalla nuoruuden innolla. Juhlatalon lava toimii mainiosti bändeille, jotka eivät vedä ryhmää ihan Käärijän tavoin. Anniskelualueella puolestaan pääesiintyjien välissä juhlakansaa viihdyttää bilebändi Supreme lukuisilla kesäisillä cover-vedoillaan. Siinä sitä sata salamaa iskee tulta ja koko elämä räjähtää.

Karhukolari Juhlatalon lavalla.

Maanantai on loppuunmyyty, joten Aitoon Honkalan pihassa riittää populaa.

Bilebändi Supreme viihdyttää juhlakansaa.

Päälavalla Arttu Wiskari aloittaa settiään Kahvimaito-hitillään, jonka jälkeen hittejä lyödään hittien perään. Niitähän Wiskarilla riittää. Moni osaa ne ulkoa ja laulaa mukana myös.

Wiskari on kiinnitetty paikalle korvaamaan Behmiä, joka on ymmärrettävästi Miki Liukkosen kuoleman jälkeen perunut heinäkuun keikkansa. Välispiikissä Wiskari toivottaa voimia Behmille, ja kertoo samaan hengenvetoon, että tämä Kirkastusjuhlien keikka on hänelle itselleen aivan erityinen: hän tapasi vaimonsa samaisilla festareilla kesällä 2012 ja nyt sattuu vielä olemaan heidän hääpäivänsä. Niinpä, surua ja iloa: elämä on erinopee kirraava kaarre, niinhän se Wiskari laulaa…

Arttu Wiskari yhtyeineen on Kirkastusjuhlien henkeen sopivasti pukeutunut kokovalkoisiin.

Monet Arttu Wiskarin välispiikit käsittelevät viinanjuontia tai suorastaan kannustavat siihen. Juhlivaa festarikansaa katsoessa näyttääkin siltä, että näillä aidoilla maalaisfestareilla myös alkoholi on tärkeässä roolissa. Moni on päissään kuin käki, mutta varsinaisia järjestyshäiriöitä en silti näe kuin yhden, jossa siinäkin melko harmitonta, hiukan liikaa kirkastusainetta nauttinutta heppua kuljetetaan hellin ottein pois festarialueelta.

Arttu Wiskarilla riittää radiohittejä.

Wiskarin jälkeen päälavan esiintymisvuorossa on Juha Tapio. Väkeä sulloutuu taas kasapäin rokkiliiterin ahtauteen. Juha Tapio on etenkin varttuneemman väen suosiessa, mutta näkyypä moni nuorikin kasvo tuntevan sanat ulkoa. Paremmat päivät alkaneet on, lukemattomat suut hoilaavat Tapion mukana.

Vaikka Tapion musiikki ei varsinaisesti ole alkuunkaan se meikäläisen teekupponen, löytyy keikalta kuitenkin mielenkiintoista seurattavaa, nimittäin Tommi Vikstenin kitaratyöskentely, jota pääsin kehumaan jo Laukon kartanon J. Karjalais -jutussa.

Sitäpä en tiennytkään, että Viksten on soittanut Juha Tapion bändissä jo vuodesta 2015. Varsinaisen setin lopuksi Juha Tapio laulattaa vielä juhlakansaa hartaan yhteislauluhetken merkeissä.

Juha Tapio laulattaa Aitoon yleisöä.

Juha Tapion jälkeen olen jo varsin valmis lähtemään paluumatkalle. Notkun kuitenkin sitkeästi paikalla. Apulannan keikan alkutunnelmia tunkeudun seuraamaan tiiviisti pakkautuneen yleisön joukkoon. Siellä jo keikkaa odotellaan kuumeisesti, ja viimein nämä veteraanit rynnivät lavalle ja aloittavat settinsä Viisaus ei asu meissä -kappaleella. Tutinaa Rokkiliiterin lattialle tulee, kun toisena biisinä survotaan läpi Mato. Vanhoista ja vähän uudemmista hiteistä kuullaan muun muassa Mitä kuuluu ja Valot pimeyksien reunoilla.

Apulannan vielä räimiessä keikkaansa läpi lähden paluumatkalle. Melkoista kesäyön kauhua on ajaa pikkutunneilla sitä kirottua tietä nro 322 Pälkäneelle, kun liikenne ei ole yhtään sen rauhallisempaa kuin päivällä, pikemminkin päinvastoin. Ja vaikka kuinka olenkin juhlissa kirkastunut, on heinäkuun kymmenennen yön hämärä sittenkin melko tiheää. En tiedä näynkö pyöräni seljästä mihinkään: huomioliivit jäivät kotiin ja oranssit, voimakkain heijastinkuvioin varustetut sivulaukutkin jätin Aapiskukkoon, eikä minulla ole pyörässäni takavaloa. Etuvalo sentään löytyy, ja sitä nyt totisesti tarvitaan.

Virittelen Mobiliasta saamani heijastimen pyörän takaosaan lisänäkyvyyttä antamaan ja jatkan sinnikkäästi sotkemista kohti Pälkänettä. Vastaantulevien autojen pitkät valot häikäisevät ja aiheuttavat sokeita hetkiä, takaa vilahtavat autot ohi niin että tuulitakin kangas kahisee. ABC Pälkäneen risteyksessä 12-tien kohdalla huokaisen helpotuksesta: taisin selvitä. Useammasta autosta ruuvataan ikkunaa auki: ”Mihin olet pyöräilemässä?”, ”Onko vielä pitkä matka?”, ”Jaksaa, jaksaa!”

Kostianvirran halkovien siltojen kohdilla pysäytän pyöräni hetkeksi ja pyrin tallentamaan kesäyön taianomaista tunnelmaa kännyn ruudulle. Kostianvirta yhdistää Pälkäneveden Mallasveteen. Täällä seuduin sitä käytiin lokakuussa 1713 Suureen Pohjan sotaan liittyvä Kostianvirran taistelu ja elettiin aivan karmeita aikoja. Nyt loistaa kuu armollisesti ja on rauhallinen, vaitelias kesäyö.

Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat

Yöllinen näkymä Kostianvirran sillalta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua