Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin: seitsemän päivää polkupyörällä, osa 2

Maisema tuuliselta Kärkisten sillalta.

Lue sarjan ensimmäinen osa täältä ja seuraava osa täältä.

* *

Tiistai 20.7.2021 – Korpilahti–Sysmä, 67 km

Syön aamupalaa Alkio-opiston Haukka-talon yleisissä tiloissa. Koko talossa ei taida olla muita kuin minä. Keittelen pikakahvit ja valmistan kippoon kaksi annosta pikakaurapuuroa. Kello on jo kymmenen, pitäisi olla jo maantiellä. Pitäisi ja pitäisi: mikäs kiire minulla on, lomalaisella, kun polkeakin voin vaikka yöllä, jos menee myöhäiseksi! Vielä vapaampi olisin, jos olisi teltta mukana, nyt täytyy sentään vähän miettiä aikatauluja yöpaikkojen mukaan.

Nukuin opiston kapealla sängyllä makeasti. Näin unia, joiden tapahtumista saati henkilöistä ei tohdi puhua edes päiväkirjalle. Kaikkea sitä näkeekin. Ulkona taitaa olla viileä sää ja harmaampaa kuin eilen, mutta en valita: viime kesän ajossa satoi lähes taukoamatta ja toissa kesänä, kun kiertelin Keski-Suomea ja Savoa, oli helvetinmoinen helle.

Facebook muistuttaa, että olin kaksi vuotta sitten Korpilahdella. Onko tästä tulossa jokin vuotuinen (tai joka-tois-vuotinen) Korpilahti-päivä? Silloin yövyin myös Alkio-opistolla, mutta Oravissa, nyt Haukassa.

Käyn maksamassa yöni respassa. Päivystäjä näyttää Joni Ekmanilta ja hänellä on Rolling Stones -paita päällä. Parin vuoden takaisella reissulla unohdin respaan ajohanskani, mutta enpä ryhdy niitä enää kyselemään.

* *

Pääsen pyörän selkään kello 11.22. Ajelen sataman ohi ja 9-tien viertä tielle numero 610: Vespuolentie. Se on paikoin vähän kenkkumainen ajettava kapean pientareen ja verrattain vilkkaan ja rekkapitoisen liikenteen takia. Moottoripyöriä näkyy runsaasti, vastaan tulee muun muassa yli kymmenen kaksipyöräisen moottorimenopelin letka. Kärkisten sillalla pysähdyn ottamaan muutaman kuvan. Netti kertoo, että silta on liittorakenteinen vinokäyräsilta, joka avattiin elokuussa 1997. Sitä ennen tästä mentiin yli lossilla.

Sillan ylitettyäni kurvaan Konstan kuppilaan. Ostan kahvin, jäätelön ja karjalanpiirakan munavoilla. Matkaevääksi ostan keltaisen Jaffan, jolla aion palkita itseni Vaarunvuoren valloitettuani. Terassilla istuu kolme vanhaa rouvaa, joista kaksi tupakoi. On lohdullista nähdä vanhan naisen tupakoivan. Kun menee aurinko pilveen, toteaa yksi rouvista heidän olevan pahan ilman lintuja. Tuskin, mutta sää on tosiaan oikukas ja tuulinen.

Pyörä Konstan Kuppilan edustalla valmiina Vaarunvuorten nousuun.

Kärkistensalmen jälkeen alkaa melko pian nousu kohti Vaarunvuorta. Se on ehkä hikisin koskaan ajamani nousu. Olen nyt paljon huonommassa kunnossa kuin viime kesänä, mutta puuskutellen ja hikoillen jaksan polkea huipulle, jossa hörppään Jaffan ja tasailen hengitystä. Vaarunvuorten luontopolulle en mene, vaikka se varmasti olisi hieno. Tämä on nyt vain kovaa ajoa.

Lähden laskettelemaan mäkeä alas. Nykyinen tie on kai loivempi kuin alkuperäinen, vanha Vaaruntie, jota pidettiin viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä pyöräilijöiden miehuuskokeena. Fillarifoorumilta luin jonkun päässeen nykyiselläkin tiellä alamäessä yli kahdeksankympin vauhtiin, mutta minä jarruttelen jo reilusti ennen sellaisia lukemia.

Vaarunvuoret huiputettu!

Vaarulta laskeudun Putkilahteen, joka on nätti kuin postikortti. Putkilahti on etenkin keskisuomalaisen kuvataiteen kannalta merkittävä paikka. Se nousi valtakunnalliseenkin tietoisuuteen vireänä taidepaikkakuntana 1940- ja 1950-lukujen kuvataideleirien ansiosta. Korpilahden maisemat inspiroivat taiteilijoita toki jo paljon varhaisemminkin: Akseli Gallén-Kallela kävi näillä seuduin maalaamassa jo vuonna 1886 ja Hugo Simberg asui ja maalasi Putkilahdessa kesän 1915.

Kukkatelineeksi päätynyt pyörä Putkilahdessa.

Putkilahden jälkeen käännyn tieltä numero 610 tielle numero 612, joka johtaa Luhankaan ja Sysmään. Pirtsakka virsi 610 – Ah, kaikki kaataa kuolema – vaihtuu siis virteen numero 612: Etkös ole ihmis parca aiwan arca.

Kaisalta saapuu viesti, että lapsi on nyt 61,8-prosenttisesti valmis ja kukkakaalin kokoinen. Sen kertoo raskausapplikaatio. Vielä lapsi vähintään kolminkertaistuu ennen kuin astuu tähän maailmaan, tai ei kai nyt sentään mitään astu, mutta kuitenkin. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Poikkean tieltä numero 612 Luhangan keskustaan. Kirkko siintää korkealla metsän takana. Poikkean Luhangan Helmi -nimiseen puotiin, josta mainoskyltit lupaavat löytyvän ”omituisia esineitä” ja ”outoja juttuja…”. Myyjä kysyy, olisiko työtakille tarvetta. Näytänkö muka siltä? Ostan vaaleansinisen ruman lippalakin viidellä eurolla. Se päässä astelen Ravintola Reetiin syömään.

Olen aikeissa syödä lounasta, mutta sen aika on ohi ja salaattipöytä tyhjä. Päädyn siis tilaamaan purilaisen ranskiksilla ja kolalla. Ne tuodaan eteeni tuuliselle terassille, josta näkyy komea Korppistensalmi. Satamaan ajelehtii veneitä ja veneistä astelee kesäasukkaita ostoksille. Terassilla pitävät neuvoa iso mies ilman paitaa ja pieni mies lyhythihaisessa kauluspaidassa. Ison miehen housut pysyvät jalassa henkseleillä. Pieni mies kertoo juttua, jota iso mies kommentoi: ”älä jumalauta”, ”kato jumalauta” ja ”no niin jumalauta”. Puhe käsittelee enimmäkseen perämoottoreita.

Iloinen ruman lippiksen omistaja Luhangassa.

Luhangan kyläkaupasta ostan ruoka-aineksia illaksi: banaania, omenaa, leipää, juustoa, vissyä. Kyläkauppa on sikamaisen kallis M-Market, jossa huomaan myytävän tuttuja Luhanka-sukkia.

Ajelen Luhangan kesäkirkolle, joka internetin mukaan edustaa uusgotiikkaa ja on rakennettu hirsistä vuosina 1891–1893. Sen on suunnitellut Josef Stenbäck, jolta seurakunta tilasi ”yksinkertaiset ja halvat” piirustukset. Aivan komealtahan tuo näyttää siihen nähden!

Sisällä kirkossa on tiettävästi Samuli Edelmann levyttänyt virsiä, mutta minäpä jatkankin matkaa takaisin tielle 612.

Luhangan puukirkko kohoaa korkeuksiin.

Muutama mukava nousu tulee vielä ennen kuin käännyn Sysmän Vintturinkylälle, jossa sijaitsee seuraava majapaikkani. Hevoset mulkoilevat tien laidasta omituista kulkijaa, ja nauraisivat kai, jos osaisivat. Pian kääntyisi tie vasemmalle Kammiovuorelle, joka on Itä-Hämeen korkein kohta. Sieltä löytyisi seitsemän metrin korkuinen siirtolohkare Sysmän Linta sekä Hiskiaan luola, jossa perimätiedon mukaan asui 1900-luvun alkupuolella salaperäinen erakko, kenties virkavaltaa paossa ollut murhamies.

Kammiovuorella on myös yksi Struven ketjun mittauspisteistä, mutta näkemättä jäävät nyt nämä nähtävyydet. Ajo on hurjaa, jopa niin hurjaa, että ajan ensin majapaikkani ohi, mutta löydänpä vihdoin perille.

Pyörä lepäilee Hopeasalmen sillalla.

* *

Majapaikka on vuonna 1904 rakennettu kansakoulu. Pihapiirin kivinavetta toimii kesäisin pubina, joka tänään on kiinni. Lisäkseni talossa majoittuu muun muassa useita rakennusmiehiä, joista yksi istuu kaiket ajat kuistin portailla tupakoimassa. Kannan sivulaukkuni pieneen kammariin, joka lienee aikoinaan ollut opettajanhuone. Talon emäntä kertoo rantasaunan olevan lämmin. Rasittuneet lihakset sulavat löylyissä rennoiksi. Käyn laiturilla toljottamassa Pyhätselälle, joka on Päijännettä, uitan varvastani vedessä. Ei sitä kai aivan uimiseksi lasketa.

Kun palaan saunasta tupaan, keskittyy portailla tupakoiva rakennusmies leikkaamaan kynsiään.

Iltapalaksi syön leipää, tonnikalaa ja banaania – ja Aarrearkku-karkkeja, joita niitäkin ostin M-Marketista. Talon nuoriso polskii vedessä pitkälle yöhön ja pärisyttää moottoripelejään. Rakennusmiehet yskivät. Turvaudun korvatulppiin ja käyn maate. Uni tulee nopeasti.

Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat

Lue sarjan ensimmäinen osa täältä ja seuraava osa täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua