Lyhytnovelli: Sunnuntai-illan rauha (Anneli Poukka, aikuisten sarjan kunniamaininta)

KIRJOITUSKILPAILU | Anneli Poukan novelli Sunnuntai-illan rauha sai kunniamaininnan Kulttuuritoimituksen lyhytnovellikilpailun aikuisten sarjassa. Raati kehuu novellin vievän lukijan suoraan keskelle tarinaa jo loistavalla aloituslauseellaan. Tekijällä on hallussaan värikäs kieli, ja pienillä keinoilla hän pystyy ilmaisemaan paljon.

Kulttuuritoimituksen Saitko liikaa aikaa? -lyhytnovellikilpailuun lähetettiin kaikkiaan 274 tekstiä. Raati palkitsi viisi teksteistä ensimmäisellä sijalla ja kymmenen kunniamaininnalla. Julkaisemme huhti- ja toukokuun aikana palkitut tekstit sekä valikoiman muita kilpailuun lähetettyjä lyhytnovelleja.

Lisää kilpailusta voit lukea täältä. Kaikki tähän mennessä julkaistut lyhytnovellit voit lukea täältä.

* *

Sunnuntai-illan rauha

Vasta sitten, kun olin tappanut mieheni, aloin miettiä, mitä tehdä ruumiille.

Mies makasi maassa silmät auki revähtäneinä.  Ei rähissyt, ei kironnut.

Olin yli kaksi vuotta kuunnellut sen rääpimisiä. Se ei edes ollut kovin lahjakas sanojen käyttäjä, toisteli ennen kuultuja. Vatsani oli kuin viiden kilon jauhopussi ja naama kuin sateen hakkaama lehmän paska. Äidiltään kai oppinut tämmöiset. Anoppi vihasi minua eikä yrittänytkään peitellä.

Tämä päivä, mieheni kuolinpäivä, oli alkanut kuten muutkin sunnuntait, mutta iltapäivällä pomo soitti.  Kun lopetin puhelun, mies seisoi takanani.

– Rouva puhui rakastajansa kanssa, mies sanoi.

Siis se epäili joka ainutta miestä. Olin tolkuttanut itselleni, että mustasukkaisuus oli kiihottavaa. Että niin paljon se minua rakasti.

Olin osannut odottaa, mutta silti kipu sokaisi, kun mies iski nyrkillä vasten kasvoja.  Kaaduin ja se potkaisi, kerran, toisen – kuusi kertaa.  Aina parillinen määrä. Tunsin, miten kylkiluuni murtuivat kuin klapit kirveenterän alla.

Kompuroin vessaan ja katsoin peilistä kasvojani. Huomenna olisi mentävä töihin, jollen keksisi hyvää syytä poissaoloon.  Lääkäriä en uskaltanut edes ajatella. Onneksi olin saanut salaa ostettua peitevoiteita ja ohimon mustelma ei ehkä näkyisi, kun vetäisisin huivinkulmaa sen päälle. Kehtaisinko pitää aurinkolaseja koko päivän?

Kerran kun mies oli potkinut, oli kohdussani kasvanut hedelmä menehtynyt. Mies ja anoppi olivat alkaneet kutsua minua mahoksi ämmäksi.

Mutta, muistutin itseäni, tämän miehen olin napannut toisten tyttöjen nenän edestä. Ne olivat kuolanneet kateudesta, kun olivat huomanneet timantit nimettömässäni. Mies oli niin komea.

Mies istui lattialla olohuoneen takan edessä, oli sytyttänyt tulen.  Änkesin itseni pystyyn, menin miehen taakse katsomaan iloisia liekkejä. Sitten katsoin hiilihankoa. Nostin sen ja iskin miestä päähän kerran, toisen, kuusi kertaa.

Mies oli iso ja kuolleenakin hankala. Sain jotenkin sen raahattua makuuhuoneen puolelle, laitoin oven kiinni.  Pistin kahvinkeittimen töihin ja juodessani mietin, mitä tehdä ruumiille.  Anoppi hyökkäisi tänne huomenna niin kuin jokaisena arkipäivänä, ja naapurin Tytti tulisi pikapuoliin muka lainaamaan tupakkaa, eli tuijottamaan palvovasti miestäni.

Avasin television, jota mies ei antanut minun katsella. Ruudun täyttivät vakavailmeiset ihmiset. Niiden puheissa toistuivat sanat virus ja korona. Se ei ollut uutta, mutta uudet tiukat määräykset olivat.

Ei saanut mennä muualle kuin töihin ja kauppaan ja yli seitsemänkymppiset eivät niihinkään. Toisia ihmisiä tuli tavata vain puhelimen välityksellä. Käsiä piti pestä.

Räjähdin nauruun, en voinut itselleni mitään.

Kävin makuuhuoneessa, jossa laitoin ikkunan raolleen.  Otin peittoni, tyynyni ja yöpukuni.  Sohvalla nukkuisin yhtä hyvin kuin sängyssä, ja sohvalta käsin pystyisin katselemaan televisiosta kaikki ihanat hömppäsarjat.

Anneli Poukka

* *

VIDEO: Tampereen Teatterin näyttelijä Ola Tuominen lukee Kulttuuritoimituksen lyhytnovellikilpailussa palkittuja tekstejä.

Pin It on Pinterest

Share This