Kääpä jatkaa työtään, kun kuori jo luovuttaa – tietokirja paljastaa lahon puun salaperäisen elämän

Savupiippukelo on muutaman metrin pituinen törröttäjä, joka tarjoaa vielä pesäpuun ja ravintoa sadoille lajeille.

Anne Välinoro, teksti, kuvat ja video

Katsomme Petri Keto-Tokoin kanssa hartaasti taivaaseen. Matkalla sinne kohoaa männyn runko, jossa on pieni kumpare.

Männynkääpä (Phellinus pini) lahottaa vanhojen mäntyjen sydänpuuta vuosikymmenten ajan. Muita vanhan männyn seuralaisia ovat kaarnajäärä (Nothorhina muricata), kurttusieni (Sparassis crispa), mänty-yökkönen (Panolis flammea) , kaunokudospistiäinen (Caenolyda reticulata) ja mäntymittari (Bupalus piniarius).

– Männyn käävät on yleensä muutaman metrin korkeudessa. Siitä on katkennut paksu oksa, josta sieni on päässyt sydänpuuhun lahottamaan sitä. Tikat sitten koputtamalla kuulevat, että tuonnepa on hyvä tehdä koloa.

– Sydänpuu on kuollutta, eikä siinä tapahdu mitään elintoimintoja. Puun pinnan muutaman sentin vahvuisessa lieriössä virtaavat nesteet ja kaikki elämä, Pyynikin harjulla saapasteleva maa- ja metsätaloustieteen maisteri ja Tampereen ammattikorkeakoulun metsäekologian lehtori kertaa helposti unohtuvan tosiseikan.

* *

Näin se menee, puun kasvu. Uloimpana on kuorisolukko, sitten tulee nila, jossa kulkevat sokerit ylhäältä alas juuriin. Sitten tulee jälsi, joka kasvattaa sisäänpäin aina puuta kerroksen, vuosiluston, ja ulospäin nilaa. Jälsi on vain muutaman solukerroksen paksuinen. Elävässä pintapuussa, mantopuussa, kulkevat vesi ja ravinteet juurista lehtiin.

Mihin puut luontevasti sitten kuolevat?

Vaikkapa männynkääpä on lahottanut sydänpuuta ja se katkeaa parin metrin korkeudelta. Siitä tulee sisältä ontto savupiippukelo.

Onttojen mäntyjen onkaloissa elää kovakuoriaislajeja kuten salosalasyöjä (Cryptophagus quadrihamatus), runkosalasyöjä (C.lysholmi) ja mustasienipimikkä (Mycetochara obscura). Honkavaleskorpioni (Chernes nigrimanus) voi myös asuttaa tällaisia onkaloita. 

Muiden muassa.

Puulla on siis hyvinkin kuoleman jälkeistä elämää.

– Kuolleeseen kelopuuhun monet jäärät poraavat reikiä ja niissä rei’issä pesivät sitten vaikkapa erakkomehiläiset. Kuolleessa puussa voivat pesiä myös monet lintulajit, kuten leppälinnut tai tikat. Tikat vielä tekevät joka vuosi uuden kolon. Jos katkenneet kelot ovat todella järeitä ja onttoja, niiden päässä voi pesiä viirupöllö tai lapinpöllö.

Heikentyneet männyt houkuttelevat pysty- ja vaakanävertäjiä. Pystynävertäjänaaras kaivaa paksun kaarnan alle pystysuoran emokäytävän ja toukat syövät kukin oman toukkakäytävänsä nilaan. Tämä aiheuttaa lopulta puun kuoleman, koska nestevirtaukset tyrehtyvät juurten ja latvusten väliltä. Pystynävertäjän käytävissä elää puolestaan petokuoriaisia ja muita seuralaislajeja, kuten isomuurahaiskuoriainen (Thanasimus formicarius), havuarpitylppö (Plegaderus vulneratus), kaarniaislajeja (Rhizophagus), norkovilistäjälajeja (Placusa), hukkakartukas (Nobodius lentus) sekä pikkulymylaakanen (Phloenomus pusillus). 

* *

Katsomme mäntykäävän seurakseen saanutta Pyynikin honkaa Munkkikahvilan takana. Sitä on helppo halata, rinnanympärys mahtuu syliin. Pituuttakaan puulla on tuskin kymmentä metriä. Entä ikää?

– Pari sataa vuotta. Sen näkee tuosta olemuksesta. Pintaan alkaa muodostua kilpikaarnaa, joka koostuu isommista, kämmenen kokoisista levyistä. Latva on pyöristynyt, koska pituuskasvu on päättynyt. 

Muita männyn tyvikaarnan alla nilaa syöviä kovakuoriaislajeja ovat tyvipikikärsäkäs (Pissodes pini), pikakirjoittaja (Ips sexdentatus) ja pötkykaarnakuoriainen (Orthotomicus longicollis) sekä jääristä ruskojäärä (Arhopalus rusticus), sarvijaakko (Acanthocinus aedilis) ja havukantojäärä (Rhagium inquisitor).

Aterioijia riittää.

VIDEO: Mitä Pyynikiltä löytyykään metsäasiantuntijan silmillä?

* *

Pyynikin harjulla ei juuri ollut näköalaa peittäviä puita 1800-luvun alussa. Alueelta käytiin hakemassa polttopuuta ja laidunnettiin karjaa. Vasta 1820-luvulla harjulta kiellettiin puiden hakkuu. Pyynikin puusto on aika tasaikäistä. Mäntyjä ei istutettu, vaan ne ottivat alueen hallintaansa luontaisen uudistumisen tuloksena.

Mutta miksi mänty on usein toispuoleinen? Oksat ovat vahvempia vain toisella puolella ja latvus tuuheampi. Puu ottaa valoa ja tilaa siltä puolen, missä sitä on eniten.

Katsotaanpa neulasia. Mänty uusii ne joka vuosi, niin ikivihreä kuin onkin. Vanhimmat putoavat pois syksyllä ja uutta tulee keväällä. Neulaskertoja on yleensä 3–5. Männyn neulaset ovat herkkua hirville ja metsoille. Männyntaimen ja nuoren männyn latvuksilla ja neulasilla ravitsevat eri tavoin itseään pistiäiset, kärsäkkäät, kääriäiset ja mittarit. 

Jos olet joskus törmännyt rihman varassa roikkuvaan pikkuruiseen akrobaattiin, kyseessä on huomiosta häiriytynyt mäntymittarin toukka.

Mäntymittarit (Bupalus piniarius) parveilevat keskikesällä latvusten ympärillä ja vihreät valkojuovaiset toukat syövät neulasia öisin. Mäntykiitäjä (Sphinx pinastri) on suurikokoinen ruskeanharmaa yöperhonen. Sen jopa kahdeksan sentin mittaiset toukat elävät korkealla puiden latvuksissa.

Mänty-yökkösen (Panolis flammea) toukat voivat jopa syödä männyn paljaaksi neulasista. Ruskomäntypistiäisen (Neodiprion sertifer) toukat syövät ryhmässä neulasia alkukesällä. Häirityt ruskomäntypistiäisen toukat nytkäyttävät yhtenä joukkona eturuumistaan taaksepäin ja puristavat suustaan pisaran juoksevaa pihkaa. Se tahrii lintujen nokan ja nielun, minkä vuoksi ne välttävät näiden toukkien syömistä. Männynneulasia syövillä perhostoukilla on yleensä neulasen kaltainen naamioväritys.

Petri Keto-Tokoin seurassa olevalla oravalla on ollut hyvä siemenvuosi. Aterioija nauttii kuusenkävystään vasemmalla näkyvässä kuusessa.

Petri Keto-Tokoi poimii käteensä pari maahan varissutta kuusen ja männyn käpyä.

– Tässä on käpytikka käynyt hakemassa siemeniä, juntannut sen ensin puunkoloon tai oksanhankaan ja syönyt sitten. Resuinen lopputulos paljastaa syöjän. Käpylintu halkaisee ristinokallaan suomut siististi.

Metsähiiren jäljiltä kuusenkäpy on kuin sukkula. Mutta miksi käpy putoaa?

– Männyn kävyt ovat vapauttaneet siemenensä touko-kesäkuussa. Käpy on silloin tehtävänsä tehnyt.

Pyynikillä männyn taimi saisikin kasvaa rauhassa. Kun yksityisillä metsäpelloilla puu kaadetaan jo 60–80–vuotiaana, Lapin erämaissa ja luonnonsuojelualueilla voi löytää jopa 500–800 vuoden ikäisiä mäntyjä.

Männikössä saattaa havahtua kuumana alkukesän päivänä yläilmoista kuuluvaan napsahteluun. Siinä suosikkikappaleessa riittävän kuiva käpysuomu avautuu siemenensä vapauttaen.

Männyn kävyssä on paljon paksummat suomut kuin kuusella. Keto-Tokoi puristaa pikkuruisen käsikranaatin mieleen tuovaa käpyä.

– Männyllä on vähemmän siemensyöjiä kuin kuusella, jonka käpysuomut ovat kuin paperia, hän huomauttaa. 

* *

Pyynikki oli alun perin karumpi metsätyypiltään kuin se nyt on lehtomaisine osineen. Viimeisin uudistushakkuu alueella tehtiin 1970-luvulla. 

Pajuihin kuuluva raita on lähettänyt lapsensa maailmalle karvaisten siemennorkkojen kääreissä. Polulla on pudonneiden karvaisten siemennorkkojen pehmeä patja.

– Raita kukkii huhtikuussa ja lähettää siemenensä kesäkuun alussa. Sillä on nopea kierto. Mutta eipä siemenissä olekaan vararavintoa ollenkaan. Linnutkaan eivät näitä siemeniä syö eivätkä levitä. Siemenen pitää osua vain juuri oikeaan paikkaan, että siitä alkaisi kasvaa taimen. 

– Kimalaiskuningattarille kukkivat raidat ovat ihan ratkaisevan tärkeitä puita ravinnon kannalta. Jos haluaa kimalaisia pölyttäjiksi ja hyviä mustikka-, herukka- ja omenasatoja, kannattaa säästää raitoja, Keto-Tokoi vinkkaa.

Mutta palataan lahopuiden ihmeelliseen maailmaan. Männynkäävän lahottama ja myrskyn katkaisema kelo törröttää polun varrella. Sen jäljellä olevaan parimetriseen runkoon voi erakkomehiläinen tehdä rivitaloasuntonsa. Väliseinillä erotetussa pesässä on muna kussakin osastossa ja ravintoa varastoituna toukkien kasvua varten.

Kelossa on eloa. Sitä käyttää ravinnokseen ja pesäkseen kymmeniä eri lajeja eläimiä, kasveja ja sieniä. Puun pintaa peittää Suomen yleisin jäkälälaji sormipaisukarve (Hypogymnia physodes).

Siinä voisi olla myös:

Neulajäkälää (Chaenotheca), nuppijäkälää (Calicium), kelohurmejäkälää (Ramboldia elabens), kelohitujäkälää (Strangospora moriformis) ja lattasuomujäkälää (Xylopsora riesii). Pehmentyneiltä tyvirungoilta saattaa tavata tyynyjäkäliä (Micarea) ja sienilajeja kuten kantoparakkaa (Microcalicium ahlneri) ja keloneulaa (Chaenothecopsis fennica).

* *

Kelon tyvessä remeltää hevosmuurahaisten kolonna. Puun kennomainen rakenne paljastaa lahoamisen oleva pitkällä. Hevosmuurahaiset ovat jauhaneet puumassaa nautinnolla.

– Palokärki voisi hyvin tulla hakemaan muurahaisia lounaakseen. Sillä on valtavan pitkä ja kapea kieli, millä se pääsee hyvin imuroimaan kennomaisista käytävistä muurahaisia ja muurahaisten toukkia.

Rungolta löytyy lisää aukkoja, kuin neulalla pisteltyjä ja aivan eri kaliiberia kuin jäärien. Ne ovat havutikaskuoriaisten (Trypodendron) jäljiltä.

Matka jatkuu kohti Pyynikin harjun länsilaitaa, jossa kuusi on alkanut vallata alaa. Oravanpoikanen on napannut kuusen kävyn ja puhdistaa sitä hanakasti oksalla.

– Nyt on ollut harvinaisen hyvä kuusen käpyvuosi, sapuskaa on riittänyt varmasti tuollekin. Kuusella siementuotanto välillä romahtaa päinvastoin kuin männyllä, jolla se on tasaisempi. Romahduksiin on arveltu olevan syynä sen, että näin kuusi kontrolloi myös omia siemensyöjiään, Keto-Tokoi miettii.

Synkkyys lisääntyy ja polulle kaatuneen kuusen runko tukkii tien.

– Tässä on lahoamisen toinen vaihe meneillään. Nila on jo syöty pois ja kuorta pystyy helposti irrottamaan käsillä. Täällä eivät kirjanpainajatkaan enää pysty lisääntymään. Kaarnakuoriaisia ei ole enää paikalla, kun niille ei ole mitään ruokaa. 

– Irrallaan olevan kuoren ja puun välissä sen sijaan elää hyönteisiä, jotka syövät sienirihmastoja. Tällaisia puita voisi olla metsässä vaikka kuinka paljon, eikä näistä olisi mitään terveydellistä riskiä metsälle, Keto-Tokoi arvioi.

Kuusella on eniten puuta lahottavia sienilajeja kaikista puistamme. Ensimmäisten lahottajien joukosta kuusenkynsikääpä on ehtinyt jo tekemään kuusen kuorelle pieniä valkoisia itiemiä. Seuraavassa vaiheessa kuori varisee kokonaan pois ja myös sen alla elävät lajit häviävät. Toiset kovakuoriaislajit porautuvat rungon sisään nauttiakseen sienirihmaston tarjoamasta valkuaisesta. Opin, että puuaines itse on ravinnoksi köyhää. 

Kuusi on kaatunut jo vuosia sitten, mutta onneksi runkopölkyt on jätetty Pyynikin luontoon.

Pikkuhiljaa runkopuuta lahottavat kääpälajit, kuten kantokääpä, valtaavat rihmastoillaan puun rungon ja alkavat tehdä itiöemiä.

Kantokäävän tai rivikäävän ruskolahottamissa puissa yleisimpiä lajeja on ruskopehkiäinen (Peltis ferruginea), jätkäjäärä (Oxymirus cursor) ja liekohärkä (Ceruchus chrysomelinus). Liekohärkä on pari senttiä pitkä, kiiltävän musta, isoleukainen kovakuoriainen. Sen valkeahkot toukat ovat äärimmäisen tehokkaita maapuun hajottajia. Liekohärkä elää enää vain parhaissa vanhoissa luonnonmetsissä.

Neljänteen vaiheeseen päästyään runko on sammaleen peitossa ja muodostaa kohollaan olevan puupenkin, josta kuusen taimet löytävät rivinsä. Pitkälle lahonnut, kostea puuaines on hyvää taimettumisalustaa.

Mutta miten kauan tämä kaikki kestää?

– Ensimmäinen vaihe vuoden, toinen vaihe noin kymmenen vuotta ja koko rungon lahoaminen viidestäkymmenestä sataan vuotta Etelä-Suomessa. Lopulta lahottajasienet korvautuvat mykorritsasienillä, jotka imaisevat ravinteita kasvavien puiden käyttöön, tietää Keto-Tokoi.

Käänteisesti voi ajatella, että puun kasvu korjuukelpoiseksi kestää saman ajan.

Järeältä vaikuttavalla, mutta lahoavalla kuusenkannolla kuoriaislaji syö itiöpölyä itiöemien päältä kellertävän limasienen naapurina. Perhosia lehahtelee joukon jatkona. 

Kuolleen puuaineksen seuralaislajeja on saatu selville noin viisituhatta. Ja se on noin viidesosa koko suomalaismetsän tunnetuista lajeista.

Puu kasvattaa tuhansia litroja biomassaa elämänsä aikana ja kuoltuaan vapauttaa sen toisten eliölajien käyttöön ja luonnon kiertoon. Puusta jää lopulta jäljelle vain pieni määrä humusaineksia maaperään. 

* *

Puun tuoteseloste on selluloosaa ja ligniiniä. Ligniinikudos muodostaa puiden tukirakennetta selluloosan väliin ja se on vaikeasti hajoavaa ainetta.

Mutta kummasta on enemmän haittaa ilmastolle, lahoavasta puusta vai teollisuuden käyttöön kaadetusta? 

– Lahopuut ovat pitkäkestoisia, metsäluonnon luontaisia hiilivarastoja. Jos elävä runko tuosta hakattaisiin ja vietäisiin tehtaalle, hiili siitä vapautuisi pääosin nopeammin ilmakehään kuin lahopuusta, Keto-Tokoi sanoo.

– Luonnonmetsissä on lähes saman verran kuollutta puuta hehtaarilla kuin talousmetsissä on keskimäärin elävää puuta eli vähän toista sataa kuutiota. Talousmetsissä kuollutta puuta on keskimäärin vain noin viisi kuutiota hehtaarilla. Eli ovat ne luonnonmetsissä olevat lahopuut ja sen paksu humuskerros merkittäviä hiilivarastoja.

Lahoavan puun äärellä olemme oikeastaan luonnon monimuotoisuutta varjelevien luonnontilaisten metsien tulevaisuuden äärellä. Suojeltuja metsiä on Etelä-Suomessa tällä hetkellä metsistä 3 prosenttia, kun niitä pitäisi Petri Keto-Tokoin kaltaisten luonnonsuojeluasiantuntijoiden mielestä olla 10–30 prosenttia. 

– Se on keskustelun paikka, tarvitaanko näitä kolme vai kymmenen kertaa enemmän. Lisää tarvitaan joka tapauksessa paljon. Pohjois-Suomessa ja Ylä-Lapissa tilanne on parempi, siellä on enemmän suojeltuja ja luonnontilaisen kaltaisia metsiä.

Poiketaan vielä Pyynikillä haavikkoon ja sen lehtien sivuttaiseen keinuvaan sointiin. Mutta pelkästä ihmistä miellyttävästä tanssista ei tässäkään ole kysymys. Haapa viilentää näin lehtiään ja tehostaa yhteyttämistä.

Oksan halkeamasta on valunut mahlaa kutsuen omat lajinsa baariin.

Petri Keto-Tokoi ihastelee haavan runkoon, oksanreikään kehittynyttä dendrotelmaa, puuvettä, jossa on oma, vielä tutkimaton eliölajistonsa.

Haavan katkenneen oksan syvennykseen muodostunut kolo vetää Keto-Tokoita puoleensa. Puun sisään on muodostunut ylöspäin avonainen ontto säiliö, johon sadevesi on päässyt valumaan puun runkoa pitkin. Tässä dendrotelmaksi eli puuvedeksi kutsutussa pieneliöympäristössä elää siinäkin omanlaisensa eliölajistonsa.

– Kameralla kuvasin tuota kerran ja siellähän kellui minulle tuntemattomia toukkia. Tropiikissa näitä veden täyttämiä puun onkaloita on enemmänkin ja isoja.

Mitenkähän isoja? Uimarina alan haaveilla jo puun sisään muotoutuneesta altaasta.

Mutta kerro Petri, onko meillä metsiemme osalta hätä jossakin suhteessa, jos väkeä siellä on tällainen määrä? 

– Kyllä on. Osalla metsien lajistosta menee huonosti. Metsien intensiivinen talouskäyttö on vähentänyt niiden tarvitsemien elinympäristöjen määrää radikaalisti. Satoja vanhoista ja kuolleista puista riippuvaisia lajeja on häviämisen partaalla Suomessa.

– EU:n nostamassa hiilinielukysymyksessä pitäisi kyetä etsimään sellaisia ratkaisuja, jotka samanaikaisesti tukevat sekä hiilinielutavoitteita että metsäluonnon monimuotoisuutta. Pitäisi löytää sellaisia synergisiä ratkaisuja, jotka edistävät molempia. Metsien suojelun lisääminen tukee molempia tavoitteita, Keto-Tokoi muistuttaa.

Kursivoidut lainaukset Petri Keto-Tokoin ja Juha Siitosen Vuoden tietokirjana 2022 palkitusta teoksesta Puiden asukkaat – Suomen puiden seuralaislajit (Gaudeamus 2021). Petri Keto-Tokoilta on ilmestynyt myös yhdessä Timo Kuuluvaisen kanssa teos Suomalainen aarnimetsä (Maahenki 2010).

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua