Lukupäiväkirja 2023 – osa 7: aikamatkailua, äiti–tytär-suhteita ja kauhuviihdettä

Kuva: Mikko Saari

Mikko Saari

Eräpäivät painavat taas päälle. Valinta pitäisi tehdä Suurteoksia 2 -kokoelman ja Édouard Louis’n uuden Muutos : metodi -romaanin väliltä, molempia en taida ehtiä lukea nyt tähän hätään. Louis’n kirjat ovat kyllä toimineet, mutta taidan silti kallistua tällä kertaa Suurteoksiin. Edellinen Suurteoksia-kokoelma oli oikein antoisa.

Petra Maisosen ja Saara Turusen toimittama Suurteoksia 2 (Tammi, 2023) oli edeltäjänsä tavoin hyvä. Tätä sarjaa voisi kyllä jatkaa pidempäänkin, molempia nimittäin löytyy varmasti, sekä merkittäviä kirjoja että kiinnostavia kirjoittajia. Edellisen kokoelman tapaan sekä kirjoittajat että esiteltävien teosten tekijät ovat kaikki naisia. Mukana on niin tutumpaa kuin vieraampaa; tämän kierroksen vastine Haushoferin Seinälle lienee E. L. Karhun ihastuttavasti esittelemä Leonora Carringtonin Kuulotorvi, jota ei valitettavasti ole edes suomennettu kokonaisuudessaan. Saara Turusen esittelemä Iris Uurron Ruumiin ikävä on sekin melkoinen harvinaisuus. Kun esseiden tyylilajitkin vaihtelevat raikkaasti, on tämä jälleen kerran nappivalinta.

Édouard Louisin Muutos : metodi (Tammi, 2023; suom. Lotta Toivanen) palaa nyt kirjastoon lukemattomana, mutta laitan uuden varauksen perään.

Eräpäivien motivoimana pakkaan matkalle mukaan Elizabeth Stroutin Lucy meren rannalla -kirjan (Tammi, 2023; suom. Kristiina Rikman) ja Hila Blumin Kuinka rakastaa tytärtään (Tammi, 2023; suom. Minna Tuovinen). Aloitan lukemisen Blumista: aihe on jossain määrin kiinnostava, kirjailijan israelilaisuus sitten sitäkin kiinnostavampaa.

Israelilaisuus on tosiaan oiva mauste Blumin kirjassa, mutta varsinaisesti kiinnostavaa on sen kuvaus äidin ja tyttären suhteesta. Kirja kertoo äidistä, jolle on selvinnyt, että hänen tyttärensä ei matkustelekaan pitkin ja poikin Aasiaa, vaan asuu Alankomaissa miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Kirja purkaa sitten äidin ja tyttären (ja äidin ja tämän äidin) välistä suhdetta alusta alkaen. Kuinka rakastaa tytärtään on vaikuttava kuvaus vaikeasta, monimutkaisesta ihmissuhteesta ja sen seurauksista osapuolten elämissä. Se on hieno tarina äidinrakkauden varjopuolista.

Seuraavaksi sitten se Lucy meren rannalla. Hieman arveluttaa, missä määrin koronakirja jaksaa tässä kohtaa kiinnostaa, mutta toisaalta luotan Elizabeth Stroutin kykenevän kirjoittamaan aiheesta jotain kiinnostavaa.

Kyllä Stroutiin voi luottaa: Lucy meren rannalla oli oikein kelpo kirja. Olihan siinä koronaa ja muutenkin paljon ajankohtaisia asioita – George Floyd ja Black Lives Matter, Capitolin mellakka, vähän Trumpia – mutta pääpaino oli sittenkin Lucy Bartonin mielenliikkeissä ja sisäisessä maailmassa, ja suhteessa ex-mies Williamiin, joka pelastaa Lucyn New Yorkista Maineen pandemian alkaessa.

Strout kirjoittaa kirkasta, kuulasta tekstiä, jossa on hienosti eletyn elämän tuntua, ja Kristiina Rikman suomentaa taitavasti. Kyllä tällaista kelpaa lukea, vaikka pandemia-aihe ei niin houkuttelisikaan.

* *

Kirjasto vei muutaman lukemattoman kirjan, joihin oli varauksia. Lois Armasin Floran (WSOY, 2023; suom. Maria Lyytinen) laitan uudestaan varaukseen, samaten Elif Shafakin Kadotettujen puiden saaren (Gummerus, 2023; suom. Helinä Kangas). Kummassakin varausten määrä on onneksi kohtuullinen kirjaston kappalemäärään suhteutettuna. Minna Rytisalon Jenny Hilliä (WSOY, 2023) ei tarvitse varata uudestaan, koska puolisoni osti sen omaksi – toki se, että kirja on meillä hyllyssä, on perinteisesti tarkoittanut, etten lue sitä.

Pontus Purokurun Haavamaata (Kosmos, 2023) olenkin jo odotellut saapuvaksi kirjastosta, joten kun se tuli, se piti oitis lukea. Purokurulta en ole lukenut vielä mitään, mutta kuunnellut siitäkin edestä: sekä Mikä meitä vaivaa että Selitä mulle -podcastit ovat olleet ahkerassa kuuntelussa. Haavamaa on kaksi teosta samoissa kansissa, kääntökirjan toisella puolella on runokokoelma ja toisella puolella proosaa. Ihan perinteistä romaanikerrontaa ei Haavamaan sivuilta löydy, vaan ote on aforistinen ja kenties jopa proosarunollinen.

Lopputulos on yhtä kaikki kiehtova. Viidestä maisemasta miellytti erityisesti kolmas, joka kuvasi erämaavaellusta Norjassa, vaikka minulla ei vaeltamiseen mitään erityistä suhdetta olekaan. Runokokoelman puoli on minua perinteisestä miellyttävää vähäsanaista, aforistista runoutta, joka täydentää mukavasti proosapuolta. Kaikkiaan tämä on hieno kokonaisuus. Haastattelin Purokurua Kirjavinkkeihin.

Hyllystä valikoitui luettavaksi siellä jo tovin odotellut Antje Rávik Strubelin Sininen nainen (Minerva, 2023, suom. Veera Kaski). Takakannessa häikäiseväksi kehuttu romaani voitti Saksassa vuoden parhaan romaanin palkinnon vuonna 2021, joten toivon mukaan se on hyvä. Strubel on kirjoittanut useita kirjoja parinkymmenen vuoden aikana, tämä on ensimmäinen suomennettu. Syy lienee palkinnossa, mutta myös siinä, että kirja sijoittuu paljolti Helsinkiin.

* *

Välissä tuli luettua muutakin. Oivallisen Hertta Kustannuksen valikoimista löytyi Anne Muhosen lasten sarjakuva-albumi Löytäjä saa pitää (Hertta Kustannus, 2023), Monstera Deliciosa -sarjan ensimmäinen osa. Sarjakuvassa lapset löytävät erikoisen pienen kiven ja peikonlehden, mistä alkaa melkoinen seikkailu, kun ne houkuttelevat vierailulle kummallisen peikonlehtiolennon. Seikkailu nimenomaan alkaa – tässä ensimmäisessä osassa ei päästä vielä kuin alkuun, tarinan seuraavassa osassa saadaan sitten selville, mitä varsinaisesti tapahtuu. Anne Muhosen kuvitustyyli toimii hyvin ja tarinan arkifantasia on mielenkiintoista. Pitää siis lukea toinenkin osa!

Kirjaston eräpäivien vilkaiseminen nosti taas esiin luettavaa. Onnimanniin arvioitavaksi luvatun Nooshin Shabanin Pikkudino Misinuun (Aviador Kustannus, 2023; suom. Joonas Maristo). Iranilaisia lastenkirjoja ei liiemmin ole suomennettu, eikä iranilaista kirjallisuutta kyllä muutenkaan. Tarinassa munasta kuoriutunut pikkudino etsii äitiään ja pohdiskelee, kuka oikein on. Vertailu muihin eläimiin ei oikein tuota tulosta, mutta ystäviä sentään löytyy. Kertomus Misinuusta on sympaattinen tarina, jossa on kyllä pienten lasten kirjaksi aika paljon tekstiä. Anna Helmisen kuvitus on oikein kiva lisä kirjaan, tosin tekstissä Misinuu oli oranssi eikä vihreä toisin kuin kuvituksessa.

Strubelin Sininen nainen oli puuduttava kirja. Ymmärrän hyvin, miksi se on suomennettu ja voin aavistella, miksi se voitti Saksan vuoden parhaan romaanin palkinnon, mutta henkilökohtaisesti en käsitä kirjan menestystä. Tässä kirjassa ei tapahdu mitään, siinä on aivan turhanpäiväistä kerronnallista kikkailua, joka vain vaikeuttaa ymmärrystä, ja sen henkilöt ovat epäloogisia ja latteita. Helsinki-residenssille on kyllä saatu vastinetta koko rahan edestä, esimerkiksi eräs henkilöistä puhkeaa aivan ihmeelliseen mainospuheeseen Helsingin vesijohtoveden hienoudesta. Harvinaisen iso pettymys!

Tämän päälle on saatava jotain luotettavasti laadukasta. Onneksi varauksista saapui Deborah Levyn tuore suomennos Kuumaa maitoa (S&S, 2023; suom. Sari Karhulahti). Tämähän on jo vähän vanhempi teos, vuodelta 2016, mutta nyt sitten saatu suomeksi.

Kuumaa maitoa toi mieleen hiljan lukemani Hila Blumin Kuinka rakastaa tytärtään -teoksen. Ei näissä muuten paljon samaa ole, mutta kumpikin kuvaa omalla tavallaan repaleista suhdetta äidin ja tyttären välillä. Tässä pääosassa on tytär Sofia, joka on vähän epäterveellä tavalla sidoksissa selittämättömästi sairaaseen äitiinsä. Antropologi Sofia tutkailee itseään viettäessään aikaa Espanjassa äitinsä hoitojen aikana. Kirjassa on todella kummallinen, vino tunnelma ja se herättää paljon kysymyksiä. Sikäli Kuumaa maitoa tuo mieleen Levyn toisen suomennetun romaanin Uiden kotiin (Fabriikki, 2016; suom. Laura Vesanto).

* *

Kirjaston eräpäivät ohjaavat taas lukuvalintoja: jos haluan lukea Patrik Svenssonin Meren kutsun (Tammi, 2023; suom. Anu Heino), se pitää lukea nyt. Sen kimppuun siis seuraavaksi. Mikseipä tarinallinen tietokirja maistuisi. Meri ja ihmisten uteliaisuus ovat aivan kelpo yhdistelmä aiheeksi, nyt vain toivomaan, että Svensson kirjoittaa sujuvasti.

Meren kutsu oli oikein sujuvaa luettavaa, katsaus meren pinnalle, syvyyksiä luotaavaan ihmiseen ja uteliaisuuteen, joka ajaa niitä syvyyksiä tutkimaan. Svensson kirjoittaa notkeasti, vaikka paljon lukeneelle tässä ei niin suuresti uutta tietoa olekaan. Esseistä kiinnostavimpia oli kertomus skottilaisesta leipurista Robert Dickistä ja tämän luonnontieteelle omistetusta elämästä ja toisaalta Rachel Carsonin elämää valottava essee.

Sitten työlukemisia, sillä Onnimannin seuraavan numeron arvioiden deadline lähestyy uhkaavasti. Marketta Pyysalon Matka yli aikojen (Lasten Keskus, 2023) pääsee siksi seuraavaksi lukulistalle.

Pyysalon aikamatka oli ihan kiva lastenkirja, jossa Toivo-poika jättää kellosepän töihin keskittyneen isänsä puuhailemaan keskenään ja päättää hypätä mummolaan menevään junaan. Toivo päätyykin aikamatkailevaan junaan. Juna heittelee Toivoa ajasta toiseen ja matkan varrella kohdataan tunnettuja henkilöitä ja filosofista pohdiskelua ajan luonteesta. Veikeä kirja.

Ramsey Campbellin Vanhat sarvet -kokoelman (Haamu, 2023; suom. Markus Harju) kävin ostamassa Finnconissa puolison iloksi, itse en sitä erityisemmin ajatellut lukevani. Kävimme kuitenkin kuuntelemassa Finnconissa kirjaa käsitelleen paneelin ja sen perusteella mielenkiintoni heräsi ja päätin lukea – kun kerran kirjakin on kätevästi saatavilla (ja kas, toisin kuin vasta pääsin sanomasta, tässä sitä ollaan lukemassa omasta hyllystä löytyvää kirjaa).

Kauhunovellithan toimivat oikein hyvin. Campbellin laajasta tuotannosta Marko Hautala on valinnut mukaan edustavan otoksen Campbellin psykologista kauhua. Mukana on niin lapsikertojia kuin ikämiehiäkin, lavealta aikaskaalalta: kolme novelleista on 1970-luvulta ja kaksi 2000-luvulta. Oikein päteviä kyllä kaikki, hyvin on kokoelma valittu. En pitäisi pahana, jos Haamu jatkaisi Ramsey Campbell -suomennoksia.

* *

Eräpäivä ohjaa taas lukemisia: Mira Aurelia Eskelisen Aavistus (S&S, 2023) on luettava seuraavaksi, jos sen tällä kierroksella aikoo lukea. Tämä onkin minun pitkään pitänyt jo lukea, mutta nyt eräpäivä motivoi lopulta tarpeeksi. Kirjalliset ystävät -podcastissa ollut Eskelisen haastattelu edisti asiaa myös.

Eräpäivä ei osoittautunut uhaksi: Aavistus oli lähes kertaistumalla luettu. Tiivis teos kuvaa transitiota ja kaikkea siihen liittyvää epävarmuutta ja itsensä kyseenalaistamista, mutta myös iloa ja onnea.

Tämä ei olekaan mikään kärsimystarina. Se on hyvä: transihmisistä on kirjoitettu jo riittävästi kärsimyksen kautta. Vaikka teos Mira Eskelisestä kertookin, se on silti luokiteltu romaaniksi. Miten tätä nyt sitten tulkitsisi – luin kyllä varsin suoraan muistelmina. Ehkä kirjaston ”todellisuuspohjaiset teokset” on ihan hyvä lähestymiskohta. Tämä ilon kautta kulkeva tarina on joka tapauksessa arvokas ja ilahduttava.

Lisää eräpäivälukemista: jouduin odottamaan Harry Salmenniemen Varjotajuntaa (Siltala 2023) kirjastosta pitkään, kun en ollut ihan riittävän ajoissa huomannut sitä varata. Sitten kun se saapui, se on saanut odotella vuoroaan niin, että eräpäivä uhkaa taas – juuri kun olin ajatellut ottaa kirjan matkalukemiseksi. No, nyt on luettava, ja tarvittaessa maksan vaikka myöhästymismaksut, jos en ehdi kirjaa ennen matkalle lähtöä ottaa mukaan, toiste en ala odottelemaan vuoroani.

Vaan ei hätää, hienosti ehdin lukemaan Varjotajunnan ennen matkalle lähtöä! Matkakirjaksi tämä olisi kyllä sopinut, kirja nimittäin kertoo matkasta Helsingistä Jyväskylään. Kirjailija Salmenniemi on palaamassa kotiin haastattelukeikalta: on tehty lehtijuttua Hesariin ja radiojuttua Kulttuuriykköseen. Salmenniemi hengailee Mall of Triplassa, odottaa junaa, matkustaa ja antaa ajatuksen vaeltaa. Tässä on ihastuttavan tarkkaa yksityiskohtien huomioimista, paljon tunnistettavia asioita, kaunista isyyden kuvausta. Kaikkiaan hyvin ilahduttava kirja, paikoin todella hauskakin. Missä määrin tämä sitten on autofiktiota ja missä määrin parodiaa jääköön avoimeksi. Vähät siitä.

Ennen matkalle lähtöä ei viitsi aloittaa mitään isoa, joten on hyvä hetki tarttua jo pidempään vuoroaan odottaneeseen Nana Sirosen uuteen suomennokseen Lewis Carrollin Liisan seikkailuista Ihmemaassa (Hertta Kustannus, 2023). Liisa on minulle lapsuudesta ensisijaisesti tuttu piirrossarjasta, toki kirjatkin olen joskus lukenut. Siksi menee siis herkästi sekaisin, mitkä tapahtumat ovat missäkin kirjassa ja mitkä eivät kirjoissa laisinkaan. On siis hyvä hetki virkistää muistiaan ja samalla pohdiskella, miksi Nana Sironen päätyi tekemään jo kuudennen suomennoksen Liisasta (Anni Swan 1906, Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner 1974, Alice Martin 1995, Tuomas Nevanlinna 2000 ja selkomukautettuna Tuomas Kilpi 2019).

Kelpo lukukokemus tämä on, vaikka tarina sinänsä aika päätöntä haahuilua onkin. Carrollin tausta matemaatikkona näkyy teoksessa irvailuna logiikalle. Kääntäjälle kirja lienee paikoin aika kiperä haaste, mutta hyvin Sironen on selviytynyt. Pikaisella vertailulla tämä on lähinnä Alice Martinia eli moderni suomennos, mutta vailla Nevanlinnan pyrkimyksiä omalaatuisuuteen. Pitänee tutustua eri suomennosten eroihin tarkemmin. Edellisestä suomennoksesta on joka tapauksessa jo jonkin aikaa, joten klassikko ansaitsee kyllä tulla pidetyksi saatavilla. Toivottavasti Sironen suomentaa myös Peilimaan. Haastattelin Sirosta Kirjavinkkeihin.

* *

Matkalle ei voi ottaa mukaan paljon kirjoja, joten pitää ottaa tiivistä luettavaa. Nappaan siis mukaan Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn (Otava, 1956; suom. Kyllikki Hämäläinen) pienenä pokkaripainoksena ja Asta Piiroisen Argentiinaa käsittelevän esseeteoksen Toukokuun auringon aikakirjat (Kulttuurivihkot, 2022).

Mrs. Dallowayssa riittikin lukemista. Woolfin tajunnanvirtainen, poukkoileva tyyli ei ole kaikista helpointa luettavaa, kun näkökulmahenkilökin saattaa vaihtua aivan yllättäen, kesken kappaleen. Kirja on kuitenkin kiinnostava: se on yhdenpäivänromaani, jossa seurapiirirouva Clarence Dalloway tapaa ihmisiä ja järjestää illalla pidettäviä juhlia. Romaanissa seurataan paria muutakin ihmistä ja kaikki kytkeytyy yhteen. Lopputulos on kiehtova. Kyllikki Hämäläisen suomennos on vuodelta 1956 ja paikoin tuntui vähän vanhentuneelta; uusi suomennos voisi tehdä kirjalle hyvää.

Matkan aikana kirjastoon oli saapunut jonkin verran varauksia ja Argentiina-esseet saavat nyt jäädä pienelle tauolle: saapuneiden varausten joukossa oli nimittäin pitkään odottamani Terhi Tarkiaisen vampyyrikirja Peto irti (Tammi, 2023). Sen edeltäjä Pure mua (Tammi, 2018) oli hauska, raikas ja seksikäs vampyyrigenren ravistelija, joten jatko-osa on erittäin tervetullut, etenkin kun Tarkiaisen huumorintaju osuu omaani oikein hyvin.

En ehkä lue tarpeeksi kirjoja, jotka ovat hauskoja, mutta Peto irti ilahdutti kyllä kovasti hauskuudellaan. Kirja on täynnä näpäkkää sanailua, joka osui minun huumorintajuuni erinomaisesti. Tarina vie Pure mua -kirjan päähenkilöt Annan ja vampyyrit Vladin ja Kalman Etelä-Karjalaan kuolemattoman Kullervon hautajaisiin. Miksi kuolematon on kuollut on erinomainen kysymys, kuten moni muukin Annan mieleen tuleva kysymys, joihin vampyyrit eivät kuitenkaan suostu vastaamaan. Luvassa on väkivaltaa, turhautumista, kiimaisuutta ja yhteiskunnallista kommentaaria syrjäseutujen nuorten miesten syrjäytymisestä. Kaikkiaan siis oikein toimiva paketti vampyyriviihdettä!

Jalokiviä ja kiikareita -aikakauskirjastakin tuli uusi numero. Karri Kokon toimittama julkaisu jatkaa runouden asialla, maustettuna ripauksella kuvataidetta. Tämän numeron kirjoittajista minulle tutuimpia ovat Harry Salmenniemi, Jussi Hyvärinen ja Marissa Mehr. Ilahduttavinta oli kenties Hanna Råstin Pidä mielessä, ”Huomioita ja alleviivauksia Jacques Rancièren teoksesta The Future of the Image”. Kokonaisuutena kyllä oikein oivaa luettavaa jälleen.

Junamatkalla luin Riikka-Maria Rosenbergin Saara ja naakka -lastenkirjan (Tammi, 2023). Se on Onnimanni-lukemisia ja lehden deadline lähestyy, joten toimeen piti tarttua. Nopealukuinen lastenkirjahan tämä oli. Ei hullumpi: kirja kertoo Saara-tytöstä, joka naakkaystävänsä kanssa pääsee vierailemaan 1700-luvun kartanossa päivän verran. Pientä seikkailua on tarjolla ja siinä sivussa lapsilukija pääsee tutustumaan 1700-luvun elämään. Aikakauden kuvaus on valitettavasti parempaa kuin itse tarina.

Ehdinpäs saada Toukokuun auringon aikakirjat loppuun vielä heinäkuun puolella! Tämä on järeä kirja ja siltä kyllä tuntuukin. Lähes 400 sivua esseitä Argentiinasta ja argentiinalaisuudesta on aika paljon kerralla sulateltavaksi. Teos tuntuu kyllä valaisevalta: Asta Piiroinen selvästi tietää, mistä puhuu ja käsittelee monille suomalaisille aika etäistä maata monipuolisesti ja kiinnostavasti. Toisaalta näkökulmat ovat monesti aivan muuta kuin niitä ilmeisimpiä. Tämä oli hieno jos vähän raskas teos, mutta kirja olisi kyllä kaivannut vielä perusteellisempaa kustannustoimittamista. Tekstissä oli kovin paljon huolimattomuuksia kirjoitusasuissa ja typografiassa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua