Tiivis yhteistyö muusikkokollegoiden kanssa on säveltäjä Juha Leinoselle elinehto

Säveltäjä Juha Leinonen. Kuva: Kai Widell

Kikka Holmberg, teksti

– Kitaransoitosta se alkoi ja siitä sitten lähti tuli palamaan. Omien sävellysyritelmien alku oli heti läsnä, ja 17-vuotiaasta eteenpäin säveltäminen oli määrätietoista, kertaa musiikkiharrastuksensa 15-vuotiaana aloittanut säveltäjä Juha Leinonen uransa alkuvaiheita

Leinonen opiskeli ensin Palmgren-opistossa Porissa ja jatkoi myöhemmin opintojaan Tampereella.

– Minulla oli aika paljon soitinopintoja ja myös lauluopintoja, jotka olin aloittanut jo Porissa. Halusin tehdä kaikkea mahdollisimman laajasti tutustuakseni musiikin kenttään kattavasti. Pyrin sitä kautta edistämään intohimoani säveltää. Konservatorion opiskeluajoilta muistelen erityisellä lämmöllä teoria-aineiden yliopettajaa säveltäjä Esko Syvinkiä, jonka ansiokkaassa opetuksessa suoritin kaikki harmonia-, kontrapunkti- ja muotoanalyysiopinnot.

Leinonen valmistui säveltäjäksi vuonna 2006 Pirkanmaan Ammattikorkeakoulun säveltäjän suuntautumisvaihtoehdon ensimmäisenä opiskelijana. Hänen tärkein opettajansa oli säveltäjä Jouni Kaipainen.

* *

Juha Leinosen tuotanto käsittää balettia ja oopperaa lukuun ottamatta kaikki länsimaisen taidemusiikin lajityypit.

– Balettia en varmaankaan koskaan elämässäni tule kirjoittamaan, mutta oopperasta on ollut suunnitelmia, Leinonen kertoo.

– Kamarimusiikki on tuotannossani voittopuolisessa asemassa – sitä on nimikkeellisesti kaksinkertainen määrä suhteessa orkesterimusiikkiin.

Leinonen kuvailee kamarimusiikkia kuningatarlajikseen ja kruununjalokiveksi.

– Kamarimusiikissa intiimit pienet nyanssit ovat tärkeitä, ja asian ytimessä on oltava ihan koko ajan. On upeaa kirjoittaa kamarimusiikkia, koska siinä ei pääse minkään taakse: jos laadusta puuttuu, sitä ei pysty peittämään suurilla orkesterisoinneilla tai korvaamaan isoilla sointiväreillä.

Kamarimusiikkia toki myös tilataan enemmän kuin orkesterimusiikkia. Viimeiset 15 vuotta Leinosen työt ovat olleet tilaussävellyksiä.

– En rupea tekemään, jos kantaesitystä ei ole tiedossa. Nyt en ehdi edes ajatella sellaista, että tekisin muuta kuin tilaustöitä, sillä kalenterini on pitkälle buukattu.Tämä on ja on ollut aktiivista aikaa, ja suunnitelmia ja sopimuksia on tehty useammaksi vuodeksi.

Tilausteoksissa lähtökohtina ovat kokoonpano, aikataulu ja kesto.

– Kaikki muu on päätettävissäni. Joskus tulee toivomuksia kappaleesta, joka konsertissa sopisi tiettyyn kontekstiin, mutta yleensä minulla on hyvin vapaat kädet.

Haastatteluhetkellä Leinosella on tekeillä huilulle ja oboelle duo, joka kuullaan Pori Sinfoniettan Contempori-kamarikonsertissa marraskuussa. Duon jälkeen on vuorossa viulukonsertto.

– Huilu ja oboe on vaikea soitinyhdistelmä, sillä ne ovat saman äänialan soittimia, ja siksi epäröin sitä aluksi. Sointiväriltään ja yläsävelsarjaltaan ne toki ovat erilaisia. Teokseen tulee myös elektronista tekniikkaa: siinä käytetään taustanauhaa ja efektipedaaleja, Leinonen kertoo.

”Yritän nähdä ja kuulla etukäteen, miltä musiikki voisi kuulostaa tietyssä paikassa tietyn kokoonpanon soittamana.” Kuvassa Leinosen 2. jousikvarteton ”Athens Vibration” luonnos. Kuva: Juha Leinonen

* *

Soittajien kanssa Leinonen tekee tiivistä yhteistyötä.

– Yleensä tunnen entuudestaan muusikot, joille kirjoitan musiikkia. Teen prosessin aikana muusikoiden kanssa jatkuvasti yhteistyötä, laittelen heille esimerkkejä, pyydän palautetta ja puhun puheluita. Kysyn, voiko näin tehdä ja miltä tämä kuulostaa, ja olisiko tähän joku toinen idea, jos tämä ei onnistu. Kyllä se on parhaimmillaan ihan merkittävää vuorovaikutusta.

Leinonen ottaa esimerkiksi toisen fagottikonserttonsa, joka kantaesitettiin Joensuussa marraskuussa 2021.

– On aika hassua, että joku säveltäjä kirjoittaa Suomessa kaksi fagottikonserttoa, Leinonen huomauttaa.

– Minulla on kuitenkin loistava yhteistyökumppani, RSO:n soolofagotisti Otto Virtanen. Sävellyksen tekoaikaan viestittely hänen kanssaan oli päivittäistä, ja lähetettyjä tekstiviestejä on yli sata. Se oli erittäin hedelmällistä, opettavaista ja antoisaa.

– Näin teen jatkuvasti pienempienkin kappaleiden kohdalla Se on minulle ensiarvoisen tärkeää, ja koen yhteistyön muusikon kanssa elinehdoksi. En tiedä, rupeaisinko edes säveltämään, jos minulla ei olisi kontaktia siihen muusikkokollegaan, joka tulee kappaleen esittämään.

– Orkesterikappaleet ovat tietysti eri asia, silloin ollaan enemmän tekemisissä kapellimestarin kanssa. Vaikka olen minä ollut suoraan yhteydessä myös orkesterin jäseniin.

Tiiviimmillään yhteistyö on ollut Leinosen säveltäessä Choreo-viuluduoa, joka kantaesitettiin helmikuussa 2020.

– Muusikkoystäväni Stefan Kavén, Pori Sinfoniettan kakkosviulun äänenjohtaja, oli ikään kuin assistenttini siinä koko ajan. Aina kun minulla oli muutama tahti musiikkia valmiina, neuvottelimme, ja hän testasi kaiken, molempien viulujen stemmat. Keskustelimme niistä ja hän esitti omia näkemyksiään ja sitä kautta hiottiin. Se oli ikään kuin pitkäkestoista workshopia.

Choreo ja Leinosen toinen jousikvartetto tullaan kuulemaan myös Palmgren-kvartetin tänä syksynä ilmestyvällä levyllä, jossa Leinosen musiikin lisäksi on Selim Palmgrenin op. 43 ja 78. Palmgren-kvartetti on myös kantaesittänyt Leinosen toisen jousikvarteton.

Palmgren-kvartetti: Ion Buinovschi (viulu), Stefan Kavén (viulu), Kei Ito (alttoviulu) ja Béla Bánfalvi (sello). Kuva: Henrika Bäcklund

* *

Leinonen on kirjoittanut partituurit koneella viimeiset 20 vuotta.

– Se on huomattavasti nopeampaa ja käytännöllisempää lopputöiden kannalta. Käsin kirjoittamisessa on oma viehätyksensä, mutten kirjoita käsin valmista partituuria, vaan suunnitelmia, säveltasomateriaalia ja harmonioita, kuvailee Leinonen työskentelyään.

– Oli partituuri ohut tai paksu, kirjoitan sitä heti suoraan, ja läpikäyntejä tulee useita. Kuudes tai seitsemäs versio on yleensä lopullinen. Editointia on tietysti jatkuvasti: kun isomman osan päivästä kirjoitan uutta, loppupäivän voin editoida vanhaa.

– Luonnosvaiheessa kirjoitan suorasanaista tekstiä ja käytän ranskalaisia viivoja, joskus piirustuksia, ja luonnostelen temaattisia ja rytmisiä aiheita, säveltasorakenteita ja harmonioita. Siinä on se materiaali, josta rupean työstämään partituuria eli sitä musiikkia, josta minulla on olemassa jonkinlainen mielikuva: mihin se tulee, mikä on kokoonpano ja missä on esitys. Yritän nähdä ja kuulla etukäteen, miltä musiikki voisi kuulostaa tietyssä paikassa tietyn kokoonpanon soittamana. Illuusio on hyvin tärkeä – pitää olla mielikuva siitä, mitä on tekemässä. Täytyy yrittää olla näkijä ja kuulija, Leinonen kiteyttää.

– Mietin paljon etukäteen ja käytän entistä enemmän aikaa ajattelemiseen. Minun on turha avata keskeneräistä kappaletta, jos en tiedä, mitä olen tekemässä. Minun täytyy edellisenä päivänä tietää, mitä teen seuraavana, jotta pystyn aamulla luonnostelemaan niitä ajatuksia. Se on hyvä tilanne: silloin en ole koskaan tyhjällä pöydällä lähdössä työpäivään.

Kamarimusiikki on Juha Leinoselle kuningatarlaji ja kruununjalokivi. Kuva: Kai Widell

* *

Sävellystyyliään Leinonen ei mielellään määrittele.

– En halua luokitella itseäni mihinkään modernin musiikin tyyliin enkä mihinkään muuhunkaan tyyliin. Sellainen jaottelu on minulle vierasta. Pyrin kappalekohtaisesti hyvinkin selkeään geneettiseen teosidentiteettiin – siihen, mikä minun visioni ja näkemykseni kappaleesta on. Yleisesti ottaen voin sanoa, että kappaleeni edustavat vaihtelevia tyylejä ja pitävät sisällään hyvin paljon erilaisia tekstuuriratkaisuja ja lähestymistapoja. Eräs kriitikko on luonnehtinut musiikkini sisältävän hienovaraista eklektiikkaa.

– Tyyli muuttuu jatkuvasti. Mitä vanhemmaksi tulet ja kun elämän arvot vähän muuttuvat, se vaikuttaa musiikkiin, se on ihan selvä. Esimerkiksi minulla on tullut enemmän tilaa intuitiolle, nopealle ymmärtämiselle ja vapaudelle. En halua olla sidoksissa mihinkään, vaan haluan vapautua kaikista kytkennöistä, ottaa matkalta ja viedä eteenpäin asioita, jotka koen ilmaisullisesti tarkoituksenmukaisiksi tai sellaisiksi, joista itse pidän.

Leinonen on hyvillään musiikillisen ilmaisun vapautumisesta.

– Elimme aikamoisessa musiikkieksistenssin hegemonisessa ja ideologisessa puristuksessa, aivokuplassa, 1980-luvulta aina 2010-luvulle asti. Siitä eteenpäin kaikki on muuttunut sallivammaksi, ja tulee vielä muuttumaan. Olen seurannut sitä kehitystä tarkasti vuosituhannen alusta, ja se muutos, mitä nyt tapahtuu, on ollut väistämätöntä ja tervetullutta. Päästään pois tästä vanhasta dogmatismista, päästään johonkin oikeaan tekemiseen.

– Se on todella helpottavaa. Ruvetaan löytämään totuus eikä enää olla siinä kuplassa, joka aikoinaan rasitti henkisesti myös minua. En koskaan antanut sille periksi, koska olen luonteeltani hyvin itsepäinen, eikä minulla ollut sen kanssa ongelmia, mutta voin kuvitella ja tiedän omasta kokemuksestani ja keskusteluista kollegoiden kanssa, kuinka paljon epäkohtia on ollut, Leinonen jyrisee.

Tamperelaisen säveltäjäkoulutuksen viimeaikaiset muutokset saavat Leinosen puhumaan suomalaisesta musiikkikoulutuksesta.

– Meillä on Suomessa ollut vain yksi musiikkikorkeakoulu ja yksi sävellyksen opettamisen polttopiste, joka on ollut Sibelius-Akatemiassa. Esimerkiksi Ruotsissa, jonka väkimäärä on kaksinkertainen Suomen asukasmäärään verrattuna, on lukuisia musiikkikorkeakouluja. Meillä on aina ollut vain se yksi enkä ymmärrä, miksi se hegemonia on täytynyt säilyttää.

– Vaikka opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen 1960-luvulla käynnistämä korkeakoulujen uudistus oli onnistunut, musiikin korkeakouluopetuksen suhteen se ei toiminut. Jos sävellyksen korkeakouluopintoihin otetaan vuosittain yksi tai kaksi opiskelijaa, ei se ole missään synkronissa siihen, mihin yritys, into, palo ja lahjakkuus riittäisivät.

Leinosen ”Six épisodes”, huilulle ja uruille (2022). Kuva: Juha Leinonen

* *

Opettajaansa Jouni Kaipaista Leinonen muistelee lämpimästi.

– Jouni oli pääopettajani 4–5 vuotta, ja hänen opetuksensa oli hyvin sallivaa, hyvin inspiroivaa ja hyvin intellektuaalista – en tarkoita akateemisessa mielessä intellektuaalista, vaan henkisesti hehkuvaa olemista sävellystunneilla.

Leinosen mukaan Kaipainen ”ei ikinä lähtenyt negaation kautta”.

– Aina sitä odotti, että pääsee tunnille, ja sitten kun sieltä lähti, oli täynnä henkeä. En oikein tiedä, mitä se oli – siinä oli jotain sellaista läsnäoloa, joka oli kaikkein tärkeintä. Ei hän koskaan sanonut, että älä tee noin. Päinvastoin, se oli aina eteenpäin menemistä, uusiin tavoitteisiin. Vaikka olimme suurin piirtein saman ikäisiä, opiskelu hänen oppilaanaan oli tavallaan viimeinen silaus opinnoilleni. Olen tosi kiitollinen hänelle kaikesta. Se oli loistavaa, hienoa aikaa.

Kuuntele Juha Leinosen musiikkia täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua