Intuitiivisen ja rationaalisen pallottelu sävellystyössä on Hannu Pohjannorolle ikuisuuskysymys

Säveltäjä Hannu Pohjannoro. Kuva: Maarit Kytöharju

Kikka Holmberg

– Olen yrittänyt opettaa itselleni, että sävellys on valmis sitten, kun sitä ei tarvitse enää muuttaa – eli kun ne muutokset eivät enää paranna sitä mitenkään, säveltäjä Hannu Pohjannoro kertoo. Sävellyksen lehtorina 17 vuotta toiminut Pohjannoro tapaa esittää opiskelijoilleen hankalia kysymyksiä.

– Pyrin siihen, että opiskelija joutuu ajattelemaan oman ideansa konkretiaan asti: miten se toteutetaan ja mikä hänen intentionsa siinä on.

* *

– Kun kuulin radiosta Beethovenin viidennen pianokonserton finaalin, minulle tuli sellainen olo, että minäkin haluan säveltää. Se oli minusta niin hienoa, muistelee Hannu Pohjannoro lapsuutensa tärkeää elämystä.

– Nykyään säveltämistä harjoitellaan eri tavoin hyvinkin varhaisesta opintovaiheesta lähtien, mutta lapsuudessani ja nuoruudessani Savonlinnan musiikkiopistossa ei ollut ketään, joka olisi voinut ohjata minua säveltämisessä.

Kahdeksanvuotiaana pianotunnit aloittanut Pohjannoro opiskeli myöhemmin pianonsoittoa Jyväskylän konservatoriossa ja musiikkitiedettä Jyväskylän yliopistossa. Kiinnostus säveltämiseen sai hänet siirtymään Helsingin yliopistoon musiikkitieteen opintojen pariin.

– Kalevi Aho oli siellä lehtorina ja yhtenä lukuvuonna hän piti musiikinteorian erikoiskurssin, joka oli käytännössä sävellysopetusta. Se oli minulle ratkaiseva kokemus. Se oli ensimmäinen kontakti oikeaan säveltäjään, joka antoi minulle ohjeita. Kalevi on tyylillisesti hyvin laaja-alainen, ja se heijastui hänen tunneissaan. Olin jotenkin ollut siinä uskossa, että musiikissa kaikki asiat ovat oikein tai väärin ja että se pitää tietää, muttei se ollutkaan niin.

Kurssitalven aikana Pohjannoro sai valmiiksi aiemmin aloittamansa Sateen aikaan -laulusarjan (1986–1987) Tuomas Anhavan teksteihin. Sillä hän pyrki ja pääsi Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan säveltämistä. Sibelius-Akatemiassa Pohjannoro opiskeli Einojuhani Rautavaaran, Kalevi Ahon ja Paavo Heinisen oppilaana. Vaihto-opinnoissa Berliinissä hänen opettajanaan oli Dieter Schnebel.

* *

– Berliinissä olin irti suomalaisesta hiekkalaatikosta, Pohjannoro kertoo.

– Suomeen palattuani sain valmiiksi eilisen linnut -nimisen teoksen, joka kantaesitettiin Tampere Biennalessa silloisten nuorten säveltäjien konsertissa vuonna 1994. Se oli Zagros Ensemblen ensimmäinen konsertti, ja yhtye oli perustettu sitä tilaisuutta varten.

Sateen aikaan puolestaan sai lopullisen versionsa vasta 1990-luvun lopulla.

– En ollut alun alkaen ihan tyytyväinen siihen. Näytin sitä Rautavaarallekin ja hän kehotti laittamaan sen odottamaan ja palaamaan siihen kymmenen vuoden päästä. Siinä vaiheessa se tuntui tietysti toivottoman pitkältä ajalta, mutta 1990-luvun loppupuolella tein sarjasta korjatun version. On minulla muitakin varhaisia sävellyksiä, jotka ovat armeliaasti jääneet unholaan, mutta tässä laulusarjassa oli jotain sellaista, että se ei suostunut jäämään.

* *

Hannu Pohjannoro on toiminut sävellyksen lehtorina 17 vuotta. Kuva: Maarit Kytöharju

Sibelius-Akatemiasta valmistuttuaan Pohjannoro toimi yli kymmenen vuotta luottamustehtävissä Suomen Säveltäjät -yhdistyksessä, Teostossa ja Luovan säveltaiteen edistämissäätiössä. Hän työskenteli myös tuntiopettajana muun muassa Sibelius-Akatemiassa, Helsingin konservatoriossa ja Helsingin yliopiston silloisella musiikkitieteen laitoksella.

Tampereen ammattikorkeakoulun ja Pirkanmaan ammattikorkeakoulun sävellyksen lehtorina Pohjannoro on toiminut 17 vuotta.

– Koska säveltäjäkoulutus on pieni koulutus, se hahmottuu minulle tietysti myös sen mukaan, millaisia opiskelijoita siellä on. Kun opiskelijoita on vähän, heitä ei ajattele ryhmänä, vaan he ovat yksittäisiä opiskelijoita. Sävellysopintoihin liittyy paljon henkilökohtaista ohjausta. Musiikkialalla opettajasuhde on muutenkin niin keskeinen, että jotkut hakeutuvat vaihtoon päästäkseen opiskelemaan tietyn opettajan johdolla ja jotkut taas kiertävät mestarikursseja opettajan perässä, Pohjannoro kuvailee.

– Minun näkökulmastani opetuksen ydin ja varsinainen työskentelyn kohde on opiskelijan musiikillinen ajattelu. Useat siihen liittyvät asiat vaativat säännöllistä harjoitusta viikoittain ja päivittäin, mutta on myös sellaisia asioita, jotka etenevät omalla painollaan. Merkittäviä oivalluksia ei voi juuri ohjata eikä niitä varsinkaan voi pakottaa. Ne tulevat sisältäpäin sitten, kun tulevat.

– Olen 17 vuoden aikana yhä kirkkaammin oppinut sen, että tekemisen taidon lisäksi on myös asioita, joihin ei pidä juuri koskea. Opiskelijan ideoita voi olla vaikea jäljittää ja niillä on usein voimakkaan henkilökohtaisia merkityksiä. Ne ovat kuitenkin asioita, jotka ohjaavat tekemistä. Tämä on kovasti intuition alaista ja sitä on vaarallistakin mennä peukaloimaan, Pohjannoro muistuttaa.

– Pyrin siihen, että kun kysyn kaikenlaisia hankalia kysymyksiä opiskelijalta, hän joutuu ajattelemaan oman ideansa konkretiaan asti: miten se toteutetaan ja mikä hänen intentionsa siinä on.

Kriittinen näkemys kohdistuu säveltämisen käytännölliseen puoleen eli siihen, mikä on optimi tapa saada idea soivaan muotoon. Oikeita vastauksia moneenkaan asiaan ei ole, mutta on parempia ja huonompia vastauksia, ja riippuu aina tilanteesta, mitä mihinkin tarvitaan. Tämän kaiken arvioimisen harjaannuttaminen on opiskelun yksi tärkeä tavoite.

* *

Vuonna 2017 Tampereen ammattikorkeakoulun säveltäjäkoulutusta muutettiin siten, että opiskelijat valmistuvat musiikinteoriapedagogeiksi, ja 60 opintopistettä tutkinnon 240 opintopisteestä on pedagogisia opintoja. Ennen tutkinnon uudistamista nuo 60 opintopistettä olivat useimmiten sävellystekniikkatunteja.

– En osaa sanoa, minkä verran se vaikuttaa siihen, ketkä meille hakeutuvat. Opiskelijan kannalta merkittävin tekijä tässä on työmäärä. Sävellyskoulutus itsessäänkin on jo työläs, ja kun siihen yhdistetään opettajakoulutus, työmäärä on suuri.

* *

Kirjallisuus ja kuvataide ovat Hannu Pohjannorolle läheisiä taiteita. Kuva: Maarit Kytöharju

Pohjannorolle impulssi säveltämiseen voi tulla esimerkiksi kirjallisuudesta tai kuvataiteesta, jotka ovat hänelle läheisiä taiteita. Hänen images, hommages -teoksensa (2013) koostuu taiteilijoille ja kirjailijoille omistetuista miniatyyreistä.

– Tällaisilla kappaleilla on oma traditionsa: esimerkiksi Schumannilla ja nuoruuteni suurella esikuvalla György Kurtágilla on hommage-kappaleita. Minua kiehtoo ajatus liittyä tällaiseen traditioketjuun. Toisaalta minua kiinnostavat tavallaan mahdottomat asetelmat – että miten kuva sävelletään.

Se, miten kunkin taiteilijan työn ominaispiirteet kuuluvat musiikissa, on valittu intuitiivisesti, mutta teoksessa on myös kuvaa tai kertomusta konkreettisemmin vastaavia osia.

– Oikeastaan ne ovat musiikillistuksia niistä ajatuksista ja mielikuvista, joita taide minussa herättää, säveltäjä luonnehtii.

– Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarha (El jardín de senderos que se bifurcan) on minusta kiehtova. Rakastan sudokumaisia asetelmia ja Borgesille omistettuun miniatyyriin rakensin sellaisen kaanonin, jossa sama melodia etenee hitaammin ja nopeammin eri instrumenteilla: pisteellisinä puolinuotteina, puolinuotteina, pisteellisinä neljäsosina, neljäsosina ja kahdeksasosina – kuitenkin niin, että siitä muodostuu yksi ainoa linja. Se on tavallaan musiikillinen vastine haarautuvien polkujen puutarhalle.

Joseph Albers -osan taustaideana puolestaan on Albersin Kunnianosoitus neliölle -sarja (Homage to the Square).

– Käytin rytmien perustana samoja mittasuhteita kuin Albers on käyttänyt teoksessaan. Kappaleessa on kymmenen hyvin lyhyttä, muutaman tahdin pituista pätkää, joiden välissä on tauko. Osat ovat tavalla tai toisella symmetrisiä – kuin neliöitä peräkkäin.

* *

– Intuitiivisen ja rationaalisen pallottelu on ollut ainakin minulla ikuisuuskysymys. Nykyään työn alkuvaihe on usein intuitiivinen. Nyt minulla on pöydällä työ, josta todennäköisesti tulee pianokvintetto. Se sai ensimmäisen kipinänsä Italo Calvinon romaanista Näkymättömät kaupungit (Le città invisibili). Kirjassa Marco Polo kertoo Kublai-kaanille tarinoita kaupungeista, joissa hän on käynyt. On todennäköistä, että kumpikaan ei usko niihin tarinoihin, mutta ne ovat niin kiehtovia, että kertomista jatketaan ja kertomuksista syntyy mielikuvia tiloista ja kaupungeista. Tästä muistetun ja kerrotun, kuvitellun suhteesta ja siitä tunnusta, mikä siinä tekstissä on, mieleeni pompahti soivia asioita, joista ajattelin, että pianokvintetto voisi olla näille sopiva instrumentti.

– Minulla on taipumus assosioida musiikillisia asioita joko väreinä tai maiseman kaltaisina tiloina tai ympäristöinä, joissa tapahtuu jotakin, kertoo Pohjannoro.

– Piirtelen asioista karttoja, jotka eivät ole luonnoksia, vaan jotain ostoslistan ja luonnoksen väliltä. Jotkut asiat jäävät myöhemmin kokonaan pois ja jotain kehittelen lisää.

– Luonnosvaiheessa kirjoitan pieniä tekstipätkiä, joissa yritän saada kiinni perusidean kappaleesta tai sen jostain osasta. Aika usein muistiinpanot jäävät työkalutasolle. Ne irtautuvat musiikista tai musiikki niistä enkä aina osaa itsekään selittää sitä, mitä tekemistä niillä on soivan lopputuloksen kanssa.

– Kuvittelen sävellystä päässäni ja soitan harmonioitakin jonkin verran. Aika alkuvaiheessa alan kirjoittaa. Kirjoitan mielelläni ensin kynällä, koska se on paljon suorempaa kuin puuhata koneella. Siinä voi myös jättää asioita avoimeksi. Kynällä kirjoitetut nuotit pysyvät paikoillaan, ettei käy esimerkiksi niin, että jonkin pienen huolimattomuusvirheen takia ohjelma poistaakin kaikki tyhjäksi jätetyt kohdat ja pistää kaikki nuotit yhteen nippuun. Semmoistakin on käynyt, muistelee Pohjannoro nyt jo huvittuneena.

– Haluan nimenomaan kirjoittaa sävellyksen sillä tavalla puhtaaksi, että sen voisi soittaa: että siinä on kaikki, mitä tarvitaan – nyanssit ja aksentit ja kaaret. Kaikki ihan sen takia, että se pakottaa minut ajattelemaan sen tarpeeksi pitkälle. Olen yrittänyt oppilaillekin tehdä selväksi, että idea on valmis vasta, kun se on kirjoitettu siihen pisteeseen, että se on soitettavissa.

– Jossain vaiheessa siirryn työskentelemään enimmäkseen koneella tai teen niin, että otan väliprinttejä ja lisäilen kynällä asioita, ja sitten kirjoitan niitä uudestaan koneelle ja sellaisena palapelinä se sitten jatkuu. Tietokoneen nuottiohjelman kuuntelua käytän hyvin vähän.

* *

Pohjannoron mukaan hänellä on taipumus assosioida musiikillisia asioita joko väreinä tai maiseman kaltaisina tiloina tai ympäristöinä, joissa tapahtuu jotain. Kuva: Hannu Pohjannoro

Pohjannoro kuvaa työskentelyään sudokutyöskentelyksi. Abstraktit rakenteet ovat hänelle tärkeitä varsinkin sävellysprosessin alkupuolella. Tästä huolimatta intuition osuus sävellystyössä on suuri. Asioiden tulee olla jollakin vaikeasti määritettävällä tavalla oikein, ja tämä ”oikein” löytyy lopulta intuitiivisesti. Se tuntuu enemmän löytämiseltä kuin keksimiseltä.

– Olen patologinen viimeistelijä. Olen yrittänyt opettaa itselleni, että sävellys on valmis sitten, kun sitä ei tarvitse enää muuttaa – eli kun ne muutokset eivät enää paranna sitä mitenkään. Elävä esitys ja se, mitä siinä tapahtuu, millainen dynamiikka lopulta syntyy muusikon ja yleisön välillä on se, mihin tähtään, vaikka siinä on paljon sellaista, mikä on säveltäjän ulottumattomissa.

Suomen kulttuurirahaston Pirkanmaan rahasto on tukenut kirjoittajan työtä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua