Kuin kuvastimessa #24: Marat/Sade (1967)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Marat/Sade. Iso-Britannia, 1967. Ohjaus: Peter Brook. Käsikirjoitus: Adrian Mitchell, Peter Weissin näytelmän pohjalta. Pääosissa: Patrick Magee, Ian Richardson.

Peter Weissin vuonna 1964 ilmestynyt näytelmä Marat/Sade on yksi niistä teksteistä, joista puhutaan ”kohunäytelmänä”. Toisin sanoen se pöyristytti aikoinaan, mutta ei ole jäänyt laajempaan populaariin tietoisuuteen. Tutkitaankohan tekstiä nykyään edes teatterikouluissa?

Teksti ja sen pohjalta ohjattu elokuva (1967) kuvaavat vuonna 1808 Charentonin mielisairaalassa esitettävää näytelmää. Kyse on täten ”näytelmästä näytelmässä”. Elokuvan tapauksessa ”näytelmästä elokuvassa”.

Teoksessa esitettävän näytelmän ohjaaja on mielisairaalassa vankina elelevä markiisi de Sade, elosteluistaan tunnettu aristokraatti, poliitikko ja skandaalikirjailija, joka toteutti niin kirjoittaen kuin elävässä elämässä rajuja seksuaalisia fantasioitaan.

De Sadea kohtaan on herännyt historian mittaan vähän väliä uutta kiinnostusta, milloin surrealistien (Luis Buñuelin elokuva Kulta-aika), milloin eksistentialistien (Simone de Beauvoirin klassikkoteksti Onko Sade poltettava) myötä. Markiisi on ilmestynyt jopa suomalaiseen iskelmämusiikkiin… 

De Sadea on tulkittu milloin varhaisena sosialistina, milloin äärimmäisen anarkismin filosofisena puolestapuhujana. Parhaiten hänet tunnetaan tietysti siitä, että hän on antanut nimen sadismina tunnetulle taipumukselle ja siihen liitetyille fetisseille ja persoonallisuushäiriöille.

Viime aikoina de Sade ei ole ollut paljoa esillä. Levottomina aikoina ajatukset totaalisesta, radikaalista vapaudesta vaikuttavat ihmisistä etäisiltä ja raskailta. Ironista onkin, että vapaa teoretisointi vallankumouksellisilla ajatuksilla sopii paremmin näennäisesti rauhallisempiin ajanjaksoihin historiassa, kun ihmiset ovat joutilaita ja tyytyväisiä.

Elokuvan toinen ”päähenkilö” on Jean-Paul Marat, 1700-luvun pyörteissä kuollut ranskalainen vallankumousjohtaja ja radikaali vasemmistolainen, joka monien muiden tapaan kohtasi loppunsa väkivaltaisesti. Marat puolusti massateloituksia osana kansan oikeuksien puolustamista. Elokuva olettaakin Marat’n olleen anarkistisen de Saden aatteellinen vihollinen.

Marat ei tietysti ole hengissä enää vuonna 1808, mutta de Sade ohjaa vallankumouksellisen elämän ja kuoleman ympärille näytelmän, joka kuvaa pilkallisesti terrorin ajan irvokkuutta. Samalla näytelmään osallistuvat mielisairaalan potilaat puhuvat julki totuuksia elämästään sairaalan ankaran johdon alla.

* *

Weissin näytelmässä on vähän näyttämöohjeita ja paljon repliikkejä. Hahmoja on paljon mutta ei juurikaan neuvoja siihen, mitä nämä voisivat lavalla tehdä. Tässä ohjaajalle on myönnetty vapaus kuvitella. Mikäli ihmisiä on estradilla paljon, mutta nämä eivät tee juuri mitään, näytöksestä tulee staattinen.

Elokuva onkin jatkuvasti liikkeessä. Kamera liikkuu käsivaralla, tunkee ihmiskasvoille, hahmot kommentoivat asioita suoraan katsojalle kuin Fellinin elokuvassa. Tarkoitus on luonnollisesti sotkea kahden esitystason välistä todellisuutta. Mikä näkemässämme on ”totta” ja mikä ei? Vastaus on tietysti, että totta ei ole mikään. Elokuva on fiktiota ja kysymys turhanpäiväinen.

Marat/Sade ei rehellisyyden nimissä ole kovin kummoinen elokuva, eikä sitä ole poimittu tähän artikkelisarjaan erityislaatuisuutensa vuoksi. Se herättää silti kiinnostavia ajatuksia taiteesta laajemmin. Marat/Sade pakottaa katsojansa myöntämään, että elokuvan avulla on pohjimmiltaan mahdotonta synnyttää vallankumousta.

Marat/Sade yrittää kovasti ollakseen radikaali ja totuuksia paljastava elokuva. Ruudulla viuhdotaan ja mylvitään niin perkeleesti, mutta se on helppoa ohittaa, erityisesti näin vuosikymmeniä jälkikäteen. Taide on aina myöhässä, se huutaa sivusta, kun muu maailma, eli kansalaisyhteiskunta, media, tekniikka ja tiede, menevät menojaan. Epäilen suuresti taiteen kykyä kommentoida mitään todella ajankohtaista. Se on siihen aivan liian hidas väline. Epäilen osin samoista syistä taiteen kykyä kommentoida edes mitään ”ikuisia teemoja”. Ikuiseksi luultu päättyy usein yllättävän nopeasti.

Intellektuellit puhuvat vallankumouksesta aina eri tavalla kuin kansa, joka haluaisi lähinnä tulla jätetyksi rauhaan ja mahdollisuuden ansaita leipää. Ohjaaja Peter Brook on liian korkeakulttuurinen, samoin Weiss ja näytelmän pohjalta käsikirjoituksen tehnyt Adrian Mitchell (joka ei ole muuttanut alkuperäisestä tekstistä juuri mitään). Vaikka elokuvassa äänessä ovat ”mielisairaat”, tosiasiassa äänessä ovat filmin tekijät.

Marat/Sadessa koulutetut ihmiset puhuttelevat toisia koulutettuja ihmisiä. Ehkä sivistysporvaristoa oli vielä helppoa järkyttää 1960-luvulla, kun yhteiskunnassa oli olemassa konservatiivinen kerma, joka koki velvollisuudekseen pysyä perillä uusista taiteen saavutuksista (ja pöyristyä radikalismista) ja kun keskiluokallekin sivistyksellä oli jotain merkitystä. Nykykatsojaa loputon paasaus puuduttaa.

* *

Vaikka asiaa ei myönnetä mielellään ääneen, on nykyään laajalti hyväksyttyä, että keskiluokan yhteiskunnalliseen uskottavuuteen ja merkittävyyteen ei tarvita taiteen tuntemusta vaan ostovoimaa. Toisin sanoen suuret joukot ovat hylänneet sivistyksen.

Osin tämä on kulttuurisodan voittaneen liberaalin muka-vasemmiston oma vika. Vallattuaan taidekentän lähes tyystin itselleen he ovat karkottaneet luotaan luontaiset vihollisensa. Mikä oli ennen haastavaa ja sai kilpailuasetelmasta luovaa kitkaa, on nyt yksitotista propagandaa samanmieliselle kuorolle.

Populistit ovat oikeassa siinä, että hyvän maun vartijat ovat nykyään yhdestä puusta veistettyjä. Niinpä massat ovat hylänneet taiteen, tai sen esittämät haasteet lähes kokonaan ja tyytyneet viihteeseen. Tämä on kulttuurieliitille Pyrrhoksen voitto; pohjimmiltaan suurin rangaistus, jonka kulttuuri voi osakseen saada, on laaja välinpitämättömyys.

Joten kysymys kuuluu, voiko taide enää olla transgressiivista? Voiko se oikeasti ”järkyttää” ketään? Emme järkyty edes sotauutisista tätä nykyä, miksi sitten pöyristyisimme taiteesta? Teatteri ja elokuvateatteri ovat tiloina vain eräänlaisia museoita. Niin teatterissa, elokuvissa kuin museossa käyvillä ihmisillä on oltava ennestään valmius astua kumartelematta ja luontevasti näihin tiloihin. Tätä valmiutta ei voi saada ilman turtumusta sitä kohtaan, mitä taide voi tarjota. Vaikka suuret joukot ovat jättäneet taiteen taakseen, koska se ei voi kilpailla massaviihteen kanssa, on myönnettävä, ettei taiteessa ole juuri mitään jännittävää sillekään, joka tuntee kentän laajasti.

Huvittava sivuhuomio: Todennäköisesti useampi suomalainen näki Marat/Saden elokuvana 6.6.1983, kun se esitettiin televisiossa, kuin kävi katsomassa Juha Hurmeen ruotsinkielisen teatterisovituksen vuonna 2019. Määrä ei ehkä ole kuin marginaalisesti isompi mutta isompi silti.

Provosoiva johtopäätös: jos taiteen mahdollisuus vaikuttaa mihinkään on muutenkin rajallinen, tarvitseeko minkään taideteoksen edes herättää ajatuksia tai ”kommentoida aikaansa”?

* *

On sopivaa, että teos itse pohtii samaa. Se tekee Marat/Sadesta edes jotenkin relevantin. De Saden luonnostelema Marat, joka voidaan tulkita yhteiskunnallista edistystä toivovaksi taiteilijaksi, joutuu vastakkain sen kanssa, että massat kaipaavat johtotähtiä lähinnä oikeuttaakseen itselleen omat intohimonsa. Ihmisjoukot haluavat toteuttaa halujaan nyt eivätkä analysoida niitä.

De Saden mielestä taas joukkojen intohimot tiivistyvät väkivallassa, yksilön tahdossa toisen ylitse. Weiss ja Brook kehystävät de Saden epäilyttävän romanttiseksi hahmoksi, joka tuskailee, ettei tosiasiassa koskaan voinut nauttia kuvaamastaan tuskasta.

Kun de Sade hieroo vallankumouksen väkivaltaista luonnetta idealistisen mutta hirmuvaltaa ajaneen Marat’n naamaan, elokuva kehystää markiisin pohjimmiltaan moraaliseksi hahmoksi, joka haluaa kommentoida ohjaamansa näytelmän – ja apureinaan toimivien mielisairaalan potilaiden – avulla yhteiskunnallista tilaa.

Teoksen asetelmaa voi siis lukea näin: Näytelmän kirjoittaja Weiss (de Saden muodossa) haluaa kommentoida räjähtävää ja radikaalia 1960-lukua (joka saa tekstissä Ranskan vallankumouksen muodon).

De Saden asema ohjaamansa näytelmän katsojiin elokuvassa ja Weissin tekstissä on sama kuin Weissin suhde Marat/Sade-näytelmän/elokuvan katsojiin: manipulaattori, sivustakatsojan teeskentelijä.

Lopussa jännitteet purkautuvat väkivallaksi mielisairaanhoitajien hakatessa vallankumouksesta humaltuneet potilaat takaisin ruotuun. Takaisin nollapisteeseen. Systeemi nujertaa soraäänet de Saden nauraessa räkäisesti päälle. Katsoja ei saa tietää, onko myös syntyvä kaaos osa de Saden käsikirjoitusta. Tämä lienee tarkoituskin. De Sade on itsekin menettänyt kontrollinsa massojen haluista, tosin hän on osannut ennakoida sen toiveet naiivia vallankumousjohtajaa paremmin.

Mikko Lemberg

Elokuvan voi tilata esimerkiksi Amazonista. Jos joku väkisin haluaa sen sieltä katsoa, leffa löytyy osiin pilkottuna myös YouTubesta.

* *

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua