Kirjeitä kulkutaudin ajalta #5: Mitra Virtaperko

Samuli Huttunen

Viidentenä kirjeeseen kulkutaudin aikana vastannut Mitra Virtaperko on Tampere Zen Centerissä ja Helsinki Zen Centerissä toimiva zenpappi ja kirjailija. Virtaperkolta on julkaistu hänen runoilija Arto Lapin kanssa käymästään kirjeenvaihdosta koottu kirja Jumalaton pappi ja kampurajalka — Zenpapin ja runoilijan keskusteluja (Basam Books, 2019). Virtaperkon kirjeen viimeisellä sivulla on punainen leima, jossa on joitain symboleita. En tiedä, mitä ne tarkoittavat.

Lue myös muut kirjeet:
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #1: Anni Kytömäki
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #2: J. K. Ihalainen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #3: Antti Salminen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #4: Ritva Kovalainen

* *

Tampereella 30.4.2020
Kulkutaudin aikaan

Tervehdys Mitra,

en ole varma, kuinka zenpappia kuuluisi tervehtiä. Tänä vuonna kevät ei seurannut talvea vaan virtasi jatkuvana syksystä. Nyt aurinko paistaa ja puut alkavat herätä.

Sitä moni tuntuu nyt odottavan ja toivovan, että tämä poikkeustilan tuoma äkillinen pysähdys saisi meidätkin heräämään, kääntymään sisäänpäin ja huomaamaan, että emme tarvitse kaikkea tätä loputonta kasvua ja kiirettä, että se saisi tämän ihmisen faustisen pyrkimyksen hetkeksi hellittämään.

En tiedä, saako tämä aika meidät tulemaan ”henkisemmiksi”, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Mutta ehkä tämä hetken hiljaisuus voi tehdä meidät enemmän tietoisiksi joistain asioista.

Huomaan tarkkailevani kehoani, etsien merkkejä mahdollisista oireista, ja huomaan – vaikka olenkin harjoittanut meditaatiota ja joogaa – kuinka heikosti muistan itseni, olivatko nämä tuntemukset ruumiissani aina vai ovatko ne jonkin ulkopuolisen viruksen sinne tuomia.

Tulen myös tietoiseksi muista ihmisistä sekä etäisyydestä heihin. Ehkä tämä turvavälin pitäminen voi muistuttaa meitä näkymättömistä säikeistä, jotka yhdistävät meidät toisiimme. Ehkä tämä maailman ympäri matkannut, villieläintoreilta ja luonnon monimuotoisuuden kadosta syntynyt virus voi muistuttaa meitä myös yhteydestämme kaikkeen elämään.

Samalla se saa kaiken tuntumaan unelta. Kuinka herkästi kaikki voi yhtäkkiä olla toisin, kahvilat ja koulut kiinni, tiesulut Uudenmaan rajoilla, toki nyt jo puretut, sosiaalinen vetäytyminen. Se tuo mieleen buddhalaisen ajatuksen siitä, että kaikki on muutosta ja kaikkien havaitsemiemme muotojen pysyvyys on harhaa. Toisaalta se myös haastaa tämän ajatuksen. Hyvinä aikoina on helppo sanoa, että kaikki on harhaa, mutta lohduttaako tämän kaiken katoavaisuus keuhkotaudissa teho-osastolla. Vaikka ei kai kärsimys ole mitenkään vierasta buddhalaisuudelle.

Sosiaalisen vetäytymisen luulisi olevan buddhalaisille tuttua. Mutta vaikka kaikkien on kuljettava oma polkunsa, tehtävä oma harjoituksensa, yhteisö, sangha, on se mihin buddhalaisetkin turvaavat. Buddhalaiset perinteet myös nojaavat vahvasti opettajan ja oppilaan suhteeseen. Mitä poikkeustilasta seuraa henkisille perinteille, heräävätkö ihmiset etsimään valaistumista, löytävätkö ne uusia muotoja, menettävätkö ne merkityksensä vai onko ulkoinen kriisi niille merkityksetön?

Valoa kevääseen!
Samuli

* *

Helsingissä 18.5.2020
Kulkutaudin aikaan

Tervehdys Samuli,

Eiköhän zenpappia tervehditä niin kuin ihmisiä yleensä, ainakin minun tapauksessani näin on, ja samoin sanoin uskaltaudun minäkin tervehtimään sinua.

Kevään kiihkeä kasvu, versot, silmut ja kukat, vaaleanvihreän lukemattomat sävyt, lintujen pesintä, valoisat illat, mullan tuoksu – kaikki luonnossa elää, herää, liikehtii, ojentautuu, tavoittelee valoa ja lämpöä, vettä ja ruokaa. Kevään yltäkylläisyys muistuttaa minua pysymättömyyden, tuon mainitsemasi buddhalaisen ajatuksen kaikkikasvoisuudesta. Kyllä, toden totta, kaikki on pysymätöntä, ja hyvä niin.

Jos asiat olisivat pysyviä, ei olisi elämää. Yhdestäkään siemenestä ei tunkeutuisi esiin itu, joka ojentautuisi myöhemmin korreksi, kypsyttäisi päässään tähkällisen siemeniä, jotka korjattaisiin, puitaisiin, jauhettaisiin ja leivottaisiin leiväksi. Kasvu, kukoistus, itse elämä syntyvät kuolemasta ja synnyttävät itsestään kuoleman. Luonnon kierrossa elämä ja kuolema vuorottelevat kaiken aikaa ja kaikilla tasoilla, ja tietenkin me ihmiset olemme osa samaa elämän ja kuoleman pyörää.

Ja niin luonnollista kuin tämä elämän ja kuoleman kierto onkin, yhtä luonnollista on se, että me pelkäämme kuolemaa ja menettämistä. Mutta pelkäämmepä tahi emme, todellisuus tapahtuu, elämä-kuolema-elämä avaa meille kasvojensa kaikki ilmeet.

Olemme eläneet pandemian hiljentämää ja eristämää poikkeusaikaa jo yli kaksi kuukautta. Alkuvaiheen shokkitila ja eräänlainen kollektiivisesti yllämme leijunut, vaikka pääosin tukahdutettu, paniikki, ovat paljolti tehneet tilaa tottumiseen ja sopeutumiseen. ”Tämmöistä tää nyt vaan on”, tuntuu olevan yleinen ilmapiiri nykyään. Alkuvaiheen shokki ja pakotettu täyspysähtyminen loi kuitenkin aivan uuden yhteisöllisen kokemuksen. Tämä kokemus on mielestäni yksi kaikkein olennaisimpia ja syvällisesti tosia inhimillisiä kokemuksia. Useimmat meistä kokevat tämän erittäin ahdistavana, mutta jos tätä asiantilaa kuitenkin sietää, jos sen hyväksyy ja jos jopa yrittää arvostaa sitä, elämä voi aueta aivan uudella tavalla.

Puhun siitä, että me emme tiedä. Emme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Emme vain tiedä. Todellisuus on ennakoimaton, potentiaalinen, mahdotonta ottaa haltuun älyllisillä malleilla tai huolellisilla ennustuksilla (vaikka jotain tulevaisuuden todennäköisistä tiloista voidaan toki spekuloida ja tällä on käytännöllinen arvonsa). Mutta syvemmällä tasolla emme tiedä tulevaisuudesta varmuudella mitään. Emme yhtään mitään.

Tämän aina ja kaikkina aikoina vallitsevan todellisuuden piirteen korona-ajan paniikkia nostattanut täystyrmäyksenä palleaan jymähtänyt shokkialku paljasti meille, eikä vain yksilöllisellä tasolla vaan koko yhteiskunnan tasolla, kollektiivisesti. Juuri tässä, paniikin ja pelon ja huolen takaa paljastuvassa suuressa tietämättömyydessä on tämän kummallisen ja stressaavan ajan mahdollinen siunaus.

Me emme muuten tiedä mitään muutakaan, emme nykyhetkeä emmekä menneisyyttä. Voiko kukaan väittää tuntevansa nykyhetken? Missä se on? Jos sanon ”tässä”, se on jo paennut menneisyyteen. Ja menneisyys taas, sehän on ehtymätön tarinoiden ja tulkintojen tallelokero, kokonainen valtava pankkiholvi, ja kun menee ja katsoo menneisyyteen päätyy kertomaan tarinoita, ja mitä uutterammin tutkii, huomaa, että ne muuttuvat kaiken aikaa. Jokainen tarinankertoja, nimitetäänpä häntä sitten historiantutkijaksi tai jälkikasvulle juttuja kertovaksi isoäidiksi, muokkaa menneisyyttä nykyisyydestä käsin, eikä kummankaan todellisesta ja pohjimmaisesta olemuksesta saa kiinni.

Me voimme tehdä havaintoja siitä, miten maailma yleensä ja useimmiten toimii, ja tämä kaikki on hyödyllistä. Mutta pohjimmiltaan me emme tiedä mitään siitä, mitä tämä kaikki on. Tämä ei-tietämisen avaama suunnaton näköala on itselleni suurin mahdollinen mysteeri. Miten oppia luovimaan ei-tietämisen virrassa? Mihin voi luottaa hetkellä, jolloin ymmärtää, että me emme hallitse asioiden kulkua emmekä ymmärrä niiden olemusta? Miten tuntea ja tietää se, mitä ei tiedä?

Tämä on itselleni kaikkein akuutein elämänkysymys, tai ”henkinen” kysymys – tai hengellinen, jos niin halutaan muotoilla. Ja akuuttia tämä on siksi, että se koskettelee kaiken elämä-kuolema-elämän olemusta ja perustaa. Kysymys olisi yhtä akuutti ilman pandemiaakin. Pandemia vain teki meille hetkeksi nähtäväksi ja koettavaksi kaiken elämän muuttuvaisuuden ja pohjimmaisen ei-tietämisen, koko tämän käsittämättömän ”elämä”-nimisen sopan tai kaleidoskoopin dynaamisen luonteen. Valitettavasti paljastus edellytti traumaattisia ja pelottavia olosuhteita.

En tiedä, tuoko pandeminen mullistuksemme ihmisiä henkisten harjoitteiden ja yhteisöjen pariin. En ainakaan erityisemmin laskisi sen varaan – ja toisaalta, miksi ihmisen pitäisi tulla henkisen harjoituksen ja yhteisön pariin sinänsä? ”Henkistä” tai ”maallista”, elämä on alusta loppuun mysteeri, ja sellaisenaan sen kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ovat ainakin minulle täysi ihme. Karkkipaperi tai kuolema, jäiden lähtö ja kuutamo, meditatiivinen kokemus ja hervoton naurunpyrskäys hyvän vitsin päälle.

Tämän sanottuani sanon myös, että erilaiset henkiset ja hengelliset traditiot kyllä ovat yleensä säilyttäneet, uudistaneet ja testanneet ja kehittäneet metodejaan ja kokemustaan tästä elämä-kuolema-elämästä. Ainakin buddhalainen traditio niin tekee, ja siitä olen toki äärimmäisen kiitollinen, zenbuddhalainen pappishenkilö kun olen.

Palaan vielä tietämättömyyteen. Mikä tietämättömyyden usein sietämättömässä kokemuksessa sitten on niin siunauksellista? Kun oman tietämättömyytensä tunnistaa, hyväksyy ja kun sen hämmentävään todellisuuteen uskaltautuu, voi suhteessa hallitsemattomuuteen ja ei-tietämiseen tapahtua täyskäännös. Pelon ja epävarmuuden sijasta sitä ymmärtääkin, että kaikki on hyvin juuri näin, että tavoilla joita ei laisinkaan ymmärrä, elämä näyttääkin etenevän oikein ja koherentisti.

Emme enää väitä hallitsevamme elämäämme, muiden elämistä puhumattakaan, ja silti asiat tapahtuvat tavoilla, joita luonnehtii täyteys, ilo ja rauha. Nämä voivat muuten vallita kokemuksen pohjimmaisena makuna jopa sairaalan happimaskiin kytkettynä. Tällainen kokemusmaailman laajeneminen yli henkilökohtaisen pelon ja halun on toki jollain lailla mystinen kokemus. Mutta onko se erityisen henkinen tai hengellinen, en osaa sanoa.

Ja vielä voi käydä niin, että sitä mukaa kun uskaltautuu irrottautumaan hallitsemisen ja tietämisen harhasta, tulee tilaa kokea todellista yhteyttä muita ihmisiä ja kaikkia elollisia kohtaan.

Kun todella hyväksyy olevansa aivan kaikesta pihalla, pihalla kuin lintulauta tai lumiukko, saattaakin äkkiä löytää itsensä sisältä ymmärryksestä, yhteydestä, ja vieläpä opastavansa muita yhtä lailla kuin ihmettelevänsä elämän mysteeriä yhdessä toisten kanssa.

Kevään kukkivasta transformaatiosta pandemia-ajan epävarmuudessa,

Ystävällisesti
Mitra

* *

Lue myös muut kirjeet:
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #1: Anni Kytömäki
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #2: J. K. Ihalainen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #3: Antti Salminen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #4: Ritva Kovalainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua