Kirjeitä kulkutaudin ajalta #4: Ritva Kovalainen

Samuli Huttunen

Neljäntenä kirjeeseen kulkutaudin aikana vastannut Ritva Kovalainen on valokuvataiteilija ja taiteilijaprofessori, joka käsittelee töissään luontoa, usein metsää, ja ihmisen suhdetta siihen joko pyhänä tai pelkkänä resurssina. Kovalaisen töitä on ollut esillä lukuisissa näyttelyissä Suomessa ja ulkomailla, museoiden ja gallerioiden lisäksi tietysti myös metsässä. Kovalainen on julkaissut useita valokuvakirjoja, kuten Kiero ja villiintynyt (Musta taide, 2017) ja luultavasti tunnetuimpana Sanni Sepon kanssa tehty Puiden kansa (1997).

Lue myös muut kirjeet:
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #1: Anni Kytömäki
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #2: J. K. Ihalainen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #3: Antti Salminen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #5: Mitra Virtaperko

* *

Tampereella 17.4.2020
Kulkutaudin aikaan

Tervehdys Ritva,

Toivottavasti olet pysynyt terveenä! Viime aikoina olen viettänyt usein aikaa metsässä. Se auttaa unohtamaan nämä oudot ajat ja kaiken tämän digitaalisen kohinan, jatkuvasti päivittyvän uutisvirran. Silti lähimetsässä tulen aina jotenkin surumieliseksi, tämä pieni maailmalta säästynyt saareke, meidän jälkemme kaikkialla.

Olet kirjoittanut puista ja kuvannut puita pyhinä. Sekä ”metsä” että ”pyhä” ovat alkujaan tarkoittaneet rajaa. Jollain tavalla arkisen kokemuksen ulkopuolista, tuonpuoleista maailmaa. Mutta silti olemme yhteydessä, kohtaloistamme sidotut puihin ja metsään, paitsi vanhojen puille kantamissa uhreissa myös biologisen elämän ylläpitäjinä maapallolla.

Onko tämä kulkutauti hinta, joka rajojen rikkomisesta on maksettava? Koska siitähän viruksessa on kyse, ihmisen tunkeutumisesta liian syvälle villin luonnon piiriin.

Kirjassasi Kiero ja villiintynyt kuvaat villiä ja hallitsematonta luontoa. Usein ajattelemme, että villiys on vapautta, kesyttämättömyyttä. Se on myös luonnon omalakisen vallattomuuden tunnustamista. Mutta eikö villiys ole myös kuoleman jatkuvaa läsnäoloa, saaliin veren maku hampaissa, paitsi eloa ja leikkiä myös kärsimystä luonnon omien lakien mukaan, sekä ihmisen tuhoavan että säälivän kosketuksen ulottumattomissa?

Nyt kun luonto paljastaa epämiellyttävät kasvonsa, kaipaamme rajoja ja sitä, että meidät kesytetään. Mitä virus tekee villiydellemme, palauttaako se meidät pyhän äärelle, villiyttää meidät uudelleen, vai kahlitseeko se meidät tiukemmin ihmisen maailman harmauteen, kesyttää loputkin luonnostamme?

Kaikkea hyvää ja villiä kevättä, terveisin,
Samuli

* *

Kemiössä 10.5.2020

Hyvä Samuli

Kiitos kirjeestäsi. On oikeastaan outoa, miten harvoin nykyään saa oikeita kirjeitä. Nuoruudestani niitä on tallella laatikkokaupalla. Huomaan pitäväni käsinkosketeltavuudesta immateriaalisiin sisältöihinkin paneutuessani. Kuuntelen mieluiten vinyylejä ja luen paperille painettuja kirjoja.

Asun muutaman talon kylässä tien päässä ja korona on lisännyt vain hiukan eristäytymistä. Elämä ei ole kohdallani juurikaan muuttunut. Olen ollut onnekas siinä mielessä.

Tunnistan hyvin tuon lähimetsästä mukaan hiipivän surumielisyyden, josta kirjoitat. Teen parhaillani kirjaa luonnonmetsästä. Se on jatkumoa työlleni metsäaiheiden parissa. Se, mitä maamme luonto on joutunut tehometsätalouden kuristusotteessa uhraamaan – sen kaikenkattavuus – on tuskallista käsittää. Olen joskus ajatellut, että tarvitsisimme jonkunlaisen totuuskomission käymään läpi tätä kipeää historiaa, joka on tuhonnut Etelä-Suomesta luonnonmetsät, suuren osan soista ja pienvesistä ja niiden myötä lukemattoman määrän elinympäristöjä ja eliöyhteisöjä. Katsoisimme yhdessä yhteiskuntana, millaisia vaurioita ylivallan saanut tehometsätalousaate sai aikaan ja sen jälkeen voisimme yhteisymmärryksessä pyrkiä kohti toimintatapoja, jossa luontoa hyödynnettäisiin sitä tuhoamatta.

Niin kuin kirjoitit, olen tosiaan käsitellyt puita ja metsiä tuotannossani, ja ennen kaikkea siitä näkökulmasta, mikä on suhteemme luontoon. Jokaisella ihmisellä, jokaisella yhteisöllä ja kulttuurilla on jonkinlainen suhde ympäristöön täydellisestä välinpitämättömyydestä, taistelusta tai riistosta nöyryyteen ja kunnioitukseen. Mutta olipa suhteemme millainen hyvänsä, olemme luonnosta riippuvaisia, vaikka olemmekin oppineet sitä muokkaamaan omiin tarpeisiimme sopivammaksi.

Kysyt kirjeessäsi villin, vapaan luonnon olemuksesta ja kysyt eikö se sisällä elämän lisäksi kuolemaa ja kärsimystä. Ja onko virus hinta luonnon rajojen rikkomisesta. Villiys, jota kirjassani Kiero ja villiintynyt käsittelen on synonyymi kesyttämättömyydelle: ekosysteemeille, joissa miljardit osaset pitävät yllä toisistaan riippuvaista järjestelmää, joustavaa, dynaamista tasapainoa. Siinä elämä syntyy kuolemasta aina uudestaan – ei itsestään – vaan monimutkaisten vuorovaikutusverkostojen ylläpitämänä.

Villiä ei voi kesyttää sitä samalla tuhoamatta. Usein sitä ei voi myöskään palauttaa, ainakaan silloin, jos kyse on kokonaisuuksista. Paljaaksi hakattu luonnonmetsä ei tule takaisin, ellei sen vieressä sijaitse metsää, josta tuhotut lajistot voisivat sinne siirtyä. Ja silloinkin elpyminen vie vuosisatoja.

Toivon, että tämä virus on käänne, luonnon luoma harjoitus, joka huomauttaa tulevasta ja ohjaa koko maailman muuttamaan suuntaa. Toivon, että hallitukset kaikkialla maailmassa samalla tavoin kuin rajoittivat toimintoja koronan takia, päättävät teoista luonnon monimuotoisuuden pelastamiseksi, hyönteisten häviämisen estämiseksi ja hiilidioksidipäästöjen alasajamiseksi.

Itselleni koko olemassaolon lähtökohta on kunnioittava suhde luontoon. Se on kauneuden ja ihmeen korkein olemus, sieluni ja ruumiini majatalo, iloni ja onneni. Se on tietoisuutta siitä, että elämä tuo elämää, monimuotoisuuden kukoistus dynaamista tasapainoa, joka pystyy joustamaan ja rakentumaan uudestaan. Kunnioitukseen kuuluu myös pelko, tietoisuus siitä, että olemme luonnon armoilla. Tämän dynaamisen tasapainon horjuttamattomuus on reunaehto elämällemme.

Tuhoa ja kärsimystä kylvävä ihminen, joka jättää jälkeensä runnotut eliöyhteisöt, muovipyörteet ja köyhän maan, on vähitellen kaiken pimeyteensä imevä musta aukko. Miten se voisi tarjota vastauksia elämisen merkitykseen, jota me kaikki lopulta etsimme?

Minulle suurinta onnellisuutta ovat tuoneet päiväkausien viipymiset luonnonmetsässä. Vaellan niissä myös silloin, kun istun koneeni äärellä tai unta tavoitellessani. Laskeuden kohisevaa jokiuomaa sivuavalta kankaalta kuusikkoon, ylitän kiemuraisen jyrkkäreunaisen puron mustia luppoja liehuvassa korvessa. Jatkan matkaani koivupökkelöistä ja haapojen rungoista rakentunutta solaa, jonka pohjoispuolella aihkit ja kelot kohoavat rinnettä pitkin korkeuksia kohden…

Lämpimin terveisin,
Ritva

* *

Lue myös muut kirjeet:
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #1: Anni Kytömäki
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #2: J. K. Ihalainen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #3: Antti Salminen
Kirjeitä kulkutaudin ajalta #5: Mitra Virtaperko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua