Kahdeksan kasaria #6: Dio: The Last in Line – hänelle joka ei karsasta vuosikymmeneensä maadoittunutta perinneheviä

Eros Gomorralainen
Kirjoitussarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

Dio-yhtyeen esikoisalbumi Holy Diver (1983) on levy, josta ryhmä usein parhaiten muistetaan, ja sen ansioita tai merkitystä hevirokille on mahdotonta kiistää. Sukupolvi muusikoita on kasvanut levyä kuunnellen ja siitä innostusta omalle uralleen ammentaen. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – päätin kuitenkin käsitellä yhtyeen kakkoslevyä The Last in Line (1984). Se on minun ja monen muunkin mielestä vähintään yhtä kovan luokan klassikko kuin ryhmän esikoinen ja myös Dion menestynein levy.

Juuriltaan amerikanitalialaisen Ronnie James Dion (1942–2010, syntyjään Padavona) sooloyhtye oli itselleni tuttu jo Holy Diverista. The Last in Line -levyn sain kuitenkin lahjaksi, joten se muodostui ehkä siksikin hieman erityiseksi. Noihin aikoihin levykokoelmaansa ei päässyt kartuttamaan jatkuvasti, vaan jokaista uutta hankintaa varten piti säästää erikseen rahaa ja miettiä tarkkaan, minkä levyn lopulta ostaa. (Nyttemminhän tähän on taas palattu, kun vinyylilevyjen hinnat ovat kohonneet pilviin.)

Levyn ensimmäinen kuuntelukerta onkin yhä yhtä lämpimästi mielessä kuin tässä kirjoitussarjassa ensimmäisenä käsitellyn, Iron Maiden -yhtyeen vuotta aiemmin ilmestyneen Peace of Mindin kohdalla. Se tuttu rituaali. Levyn ottaminen ulos muoveistaan, kansistaan ja sisäpussistaan. Sen asettaminen levylautaselle. Tuoreen vinyylin tunnelmaavirittävä tuoksu. Neulan laskeminen hitaasti levyn pinnalle. Hetken odotus ennen musiikin alkamista. Istuminen alas kuuntelemaan ja samalla kansia tarkastelemaan. Se miten musiikki täyttää huoneen ja tajunnan.

On sinänsä hankalaa eritellä, mikä The Last in Line -levyssä (tai hevirokissa ylipäätään) viehätti ja viehättää edelleen. Se vain iski ensikuulemalta mitä tehokkaimmin. Nykypuheenparren latteuksiin mieltynyt voisi luonnehtia The Last in Linen menneen tunteisiin. Kenties mieltymyksellä levyyn on jotain tekemistä lajityypissä yleisten voimakkuuden ja mahtipontisuuden sekä melodisuuden kanssa. Laulajan väkevää ulosantiakaan ei voi korostaa liikaa. Nämä kaikki piirteet ovat The Last in Linella vahvasti läsnä. Ne sisältyvät myös edellä sivuttuun Iron Maidenin Piece of Mind -levyyn (joka on tästä huolimatta musiikillisesti hyvin erilainen).

The Last in Linella rumpujen ja bassokitaran pohja on erittäin tanakka ja toimiva. Kappaleet ovat kulkevia ja melodiat tarttuvat kuin purukumi hevilettiin. Hieman reilut 160 senttimetriä pitkä Ronnie James laulaa samaan aikaan todella voimakkaasti ja ilkeästi sekä selkeästi artikuloiden. Voidaan puhua ”perushevistä”. Kuitenkin Dio myös astuu välillä kahdeksankymmenlukulaisten pop-hevi-yhtyeiden toimintakentän laitamille ja toisaalta paikoin lähelle tuoreempaa, vikkelämpänä jytistävien metalliryhmien ilmaisua, jolle solistin ammoinen yhtye Rainbow oli luonut pohjaa. Perushevirungosta kasvatellaan siis toisinaan oksistoja kurottelemaan laajemmallekin raskaamman rokin alueella.

* *

Niin, Rainbow. Ronnie James Dio oli kyllästynyt puhumaan siitä haastatteluissa jo viimeistään vuonna 1982 oman yhtyeensä kasattuaan. Richie Blackmore perusti Rainbow’n yhdessä Dion Elf-yhtyeen jäsenistön kanssa erottuaan Deep Purplesta vuonna 1975. Tuon yhteistyön myötä solisti nousi laajemmin ainakin raskasta rockia kuluttavan kansan tietoisuuteen.

Ronnie James Dio oli kiistatta yksi kaikkien aikojen hevilaulajista. Hän ehti levyttää kuudella vuosikymmenellä. Kuudella vuosikymmenellä. Dio aloitti levytysuransa 1950-luvulla Ronnie & the Red Caps -nimisessä yhtyeessä, jonka nimi ja kokoonpanot vaihtelivat vuosien vieriessä. Elf oli hieman pysyvämpi ja julkaisi kolme pitkäsoittolevyä.

Rainbow’ssa Dio viihtyi vuoteen 1979. Sitä seurasi pesti ikonisen Black Sabbathin solistina vuoteen 1982 saakka. Sen jälkeen laulaja perusti oman yhtyeensä, johon hän vei mukanaan tuolloisen Sabbath-rumpali Vinny Appicen. Basistiksi löytyi Rainbow-ajoilta tuttu Jimmy Bain ja kitaran varteen tuntemattomampi tiluttaja, nuori Vivian Campbell.

1980-luvun ensimmäisellä puolikkaalla hevirokki oli huomattavan suosittua. Dio-yhtye istui tähän usein mahtipontiseenkin musiikinlajiin oivallisesti kuin miekka solistinsa käteen ja ryhmä oli vuonna 1984 voimiensa tunnossa. Holy Diver oli menestynyt levy-yhtiön odotuksia paremmin. Dio nousi korkeammalle yhtyeiden hiearkiassa, ja samalla kasvoivat panokset. Levy-yhtiöiden rosterit pullistelivat suosittuja heviyhtyeitä, eivätkä siitä joukosta onnistuneet kaikki erottumaan.

Ronnie James Dio ei kuitenkaan tuntenut yhtyeensä kuuluvan minkäänlaiseen raskaan rockin ”liikehdintään”.

”En kuullut kovinkaan monta yhtä hyvää laulajaa kuin Ronnie James Dio”, muistelee hän itse viime syksynä julkaistussa elämäkerrassaan Ronnie James Dio – Rainbow in the Dark viitaten 1980-luvun puolivälin tekijöihin.

* *

The Last in Line äänitettiin maaseudulla Caribou Ranchilla Coloradon Kalliovuorilla, lähellä Nederlandin pikkukaupunkia, kaukana kaikesta. Siellä oli hylätyllä karjatilalla latoon kyhätty studio, ja yhtye pystyi asumaan alueelle rakennetuissa mökeissä. Aiemmin kiertueella verhon taakse musisoimaan piilotettu kosketinsoittaja Claude Schnell kutsuttiin ryhmän viralliseksi jäseneksi. Häntä lukuun ottamatta koko yhtye osallistui kappaleiden säveltämiseen.

Ronnie James Dio on tosin myöhemmin väheksynyt muiden panostusta ja sen sijaan korostanut, kuinka suopeasti hän heitä kohteli, ja miten hyvin he kuitenkin ansaitsivat Diossa. Ferrareita palkkioillaan ostellut kitaristi Campbell taas on puhissut roudarien tienanneen häntä enemmän. Ehkäpä itsenikin olisi kannattanut hakeutua rokkiunelmien kariuduttua ennemmin vaikkapa heviyhtyeen roudariksi kuin niin sanotuksi vapaaksi kirjoittajaksi.

The Last in Linen äänitysten aikaan ryhmä oli vielä yhtenäinen. Levy-yhtiö tarjosi yhtyeelle ulkopuolista tuottajaa. Ronnie James Dio kuitenkin vaati saada hoitaa homman korkeimman henkilökohtaisesti, kuten oli tuottanut Holy Diverinkin, ja sai kaikesta päättellen yleisestikin voimakkaana tunnetun tahtonsa läpi.

* *

We Rock –kappale on vahva, yksinkertaisen riffittelyn siivittämä aloitus The Last in Line -levylle, samaan tapaan kuin Stand Up And Shout oli Holy Diverille, mutta potkua on tällä kertaa vielä enemmän. Rummut jytisevät, basso pumputtaa, kitara tiluttaa ja Dion kiukkuinen vibraaton maustama laulu – yksi hevirokin voimakkaimmista – kantaa. Soundia voidaan luonnehtia perustellusti tukevaksi, ja kappale on levyllä yksi niistä, joissa saattaa kuulla kaikuja vikkelämmän metallimusiikin alalajeista.

The Last in Linen kappaleista neljä oli valmiina ennen studioon menoa: eeppinen Egypt (the Chains Are on), mahtipontinen The Last in Line, We Rock ja popahtavuudessaan tarttuva Mystery. Kolme viimeksi mainittua julkaistiin myös singlenä ja kahteen jälkimmäiseen tehtiin video, joista molemmat vilisevät Diolle ominaisia seikkailu- ja fantasiaelementtejä dystopiakuvastoineen, hirviöineen, miekkoineen ja pulassa olevine neitoineen.

Videoista vaikuttavamman ja kalliimmaksi tulleen, The Last in Linen, ohjasi ehkä parhaiten omaperäisestä Phantasm-elokuvasta (1979) muistettava Don Coscarelli. Itse kappale alkaa virheettömän kahdeksankymmenlukuisella puhtaalla kitarasoundilla soitetulla arpeggiolla ja muistuttaa sillä hieman edellislevyn kappaleen Don’t Talk to Strangers – tai miksipä ei Black Sabbathin Children of the Sean – introsta, mutta samalla se harhauttaa ensikertalaisen kuuntelijan epäilemään korviaan; onko hevin palavasilmäisenä messuajana tunnettu Ronnie James Dio sittenkin vajonnut aikuisrokin suohon?

Ei tule kuitenkaan direstraitsia. Kappale muuttuu yhtäkkiä majesteettisen jykeväksi ja lyijynraskaaksi. Kosketinsoittimet, joissa niissäkin levytysvuosikymmen totisesti kuuluu, luovat osaltaan mahtipontisen jylhää tunnelmaa. Kitarat ulvahtelevat ja tiluttelevat, kuten asiaan kuuluu. Kappale voidaan todeta iskevyydessään vähintään edellislevyn nimiraidan veroiseksi.

Ronnie James Dio oli tullut tunnetuksi jo aiemmissa yhtyeissään miekka- ja magia -kuvaston täyttämistä fantasiasanoituksistaan. Hän kommentoi tekstejään puolisen vuotta ennen The Last in Line -levyn julkaisua Soundi-lehden Pauli Kososelle: ”Pidän yhä keskiaikaisista aiheista teksteissäni. Se on minun fantasiamaailmani. Jos pystyn viemään sinut viideksi minuutiksi Camelotin linnaan, jossa ritarit pelastavat kauniita neitoja, niin miksen tekisi sitä. Ovatko tuon maailman arvot sitäpaitsi yhtään sen huonompia kuin tämän todellisenkaan?”

Kysymys on kenties relevantti edelleen, lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Kukapa meistä ei tahtoisi välillä paeta ilmastonmuutosahdistustaan tai remonttilainamurheitaan edes viideksi minuutiksi Camelotin linnaan.

Ronnie James Dio ei kenties uurtanut uraa populaarimusiikin kaikista filosofisimpana tai syvällisimpänä lyyrikkona taikka oivaltavimpien kielikuvien kirjoittajana. Hänen tekstinsä eivät yhtäältä vilise sivistyssanoja. Toisaalta ne ovat hevilyriikkaa, jossa myöskin kartetaan yhtyeen joidenkin tuonaikaisten kollegojen seksistisintä ilmaisua. Teksteissä voidaan toisinaan havaita kerroksellisuutta sekä vertauskuvallisuutta, ja uskonnollista kuvastoakin sanoituksiinsa ripotteleva Dio onnistuu aika ajoin välittämään oudon kiehtovan mystisen ilmapiirin.

Jos Ronnie James Dion fantasiasanoitukset olivat tuttuja jo hänen aiemmista yhtyeistään, olivat jotkut noista ryhmistä myös sellaisia, joihin hän koki tarpeelliseksi viitata teksteissään toistuvasti myöhemmällä urallaan. Erityisen merkillepantavaa on se, miten usein Dio käyttää lyriikoissaan sanaa ”rainbow” vielä ryhmästä vuosia sitten erottuaan. Tämä houkuttelee tulkitsemaan tekstejä viittauksina hänen entiseen yhtyeeseensä ja kenties eritoten sen johtajaan, kitaristi Richie Blackmoreen, jonka kanssa sanoittaja-laulaja ei lopulta ollut aivan kaikista parasta pataa. Näiden Rainbow-viittausten merkitys jää kuitenkin usein varsin hämäräksi.

The Last in Line -levyllä sana ”rainbow” tiputetaan ainakin kappaleissa Breathless, Evil Eyes ja Egypt (the Chains Are on). Vaikka Breathlesskin on levyn lähes kaikkien kappaleiden tavoin mitä tarttuvin, edustaa se kuitenkin yhden koukun varassa vaappuessaan levyn heikointa antia. Dion isoäidiltään oppimaan ja hevirokin piirissä popularisoimaan pahaa silmää torjuvaan käsimerkkiin ainakin nimellään kytkeytyvä reipastempoinen Evil Eyes on toista maata.

”It’s the call of the city
The way that black’s pretty to the purest heart
It’s places of pleasure
They promise you treasure if you fly
And then there goes the soul of you and I

Oh do you ever think about the way I caught the rainbow
I’ll be there where fire makes you dance
I’m going to give you the look that opens up the skies
I’ve got evil eyes, evil eyes, evil eyes, evil eyes”

Evil Eyes -tekstin voidaan nähdä viitaavan synnin puhtaimmallekin vastustamattomaan houkutukseen. Sateenkaari symboloi esimerkiksi toivoa tai onnea, mutta joissakin uskonnoissa, kuten buddhalaisuudessa, kuoleman jälkeistä tilaa, jossa henkilö kohoaa jumalaksi. Sana ”dio” tarkoittaa italian kielessä jumalaa.

Jonkinlaisia ylimaallisia olentoja ovat myös raskaan, majesteettisen eeppisen ja lähes seitsemänminuuttisena levyn pisimmän Egypt (the Chains Are on) -kappaleen ”the strange ones”. Näitä olentoja kuvaillaan kappaleen suvantokohdassa:

”You’ve seen them walking on the water
You’ve seen them flying through the sky

They were frightening in the darkness
They had rainbows in their eyes”

Ajatuksia herättävässä, ehkäpä yhdessä levyn onnistuneimmista teksteistä, sekoitetaan elementtejä erilaisista tarinoista. Siinä viitataan Shangri-Lahan (aloitussäkeessä ”in the land of the lost horizon” – Shangri-Lasta kirjoittaa James Hilton vuoden 1933 Lost Horizon -romaanissaan), Raamatun hunajaa ja maitoa tulvivaan luvattuun maahan (”when the world was milk and honey”) sekä Jeesuksen tekoihinkin ja kerrotaan synkkää tarinaa herrojensa vallan alla loputtomasti kahleissa uurastavista ihmisistä muinaisena myyttisenä aikana, jolloin magia oli vahvaa ja todellista. Kuningatar oli kuollut, eivätkä tähdetkään tuikkineet. Kahleet pysyvät.

Kosketinsoittimet tukevat oivallisesti väkevää tunnelmaa, ja tämä levyn päättävä kappale onkin nimiraita The Last in Linen ja We Rockin ohella yksi levyn tehokkaimmista.

Vaikkei Ronnie James Dio Mystery-sanoituksessaan entistä yhtyettään suoraan mainitsekaan, heijastelee sävelmä miehen mukaan hänen töitään Rainbow’ssa. Kappale on keskitempoinen ja tarttuviin laulumelodiaan sekä syntetisaattoripimputteluun nojaavana The Last in Linen popein pala. Sellaisena se muistuttaa edellisen levyn siivusta Rainbow in the Dark, joka on kuitenkin pykälän tai kaksi raskaampi.

Mystery edustaa kahdeksankymmenlukulaista kevytheviä ja on Breathlessin ohella levyn toinen yhden koukun viehe, jonka terävyyttä ei tosin käy kyseenalaistaminen. Tekstissä kiteytyy Diolle tyypillistä sanastoa:

”We are lightning, we are flame
And we burn at the touch of a spark

When there’s no fire, if no-one sees
There is only the dark”

Dion lyriikoiden maailmassa on siis tiettyjä taajaan toistuvia elementtejä, kuten valo ja pimeys, hyvä ja paha. Evil Eyes -tekstissä esiintyvä sana ”black” toistuu The Last in Linella ainakin kappaleessa I Speed at Night. Se kytkeytyy tietysti Dion sanoituksissa – ja hevirokissa muutenkin – yleiseen synkkään kuvastoon. Kappaleen sanoituksessa on jo nimestäänkin päätellen läsnä yön pimeys, mutta jälleen myös valo.

Sana ”dark” tai ”darkness” vilahtelee I Speed at Nightin ja Mysteryn lisäksi muissakin levyn sanoituksissa, näitä ovat ainakin The Last in Line, Breathless, Egypt (the Chains Are on) ja One Night in the City. Viimeksi mainitun lyriikassa on kohtia, jotka ovat niin täynnä tekstittäjälleen tyypillistä sanastoa, että voisivat olla ohjelmoidun Dio-generaattorin tuottamia:

”But chains don’t make a wall
And dreams lay where they fall

Dark is never night
When dreams make up the light”

One Night in the City on keskitempoinen, pumputtavan basson kuljettamana raskaasti askeltava, kahdeksankymmenlukuisten syntetisaattorin ja kitaran kuitenkin keventämä pala. Surumielinen kappale onnistuu henkimään samalla sekä optimismia että tuulahduksen jonkinlaista arvoituksellista pahaenteisyyttä. Dion lyriikoissa ei ole varjoa ilman valoa, ei hyvää ilman pahaa. Oikea reitti kulkea tuntuu usein löytyvän varjon ja valon tai hyvän ja pahan välistä, kuten The Last in Line -kappaleessakin asia ilmaistaan (ja viitataan taas samalla pahaan silmään):

”Two eyes from the east
It’s the angel or the beast

And the answer lies
Between the good and bad”

Rainbow ei ole ainut yhtye, johon Dion sanoituksista saattaa löytää viittauksia. Mainittu I Speed at Night on eräs levyn kiivastempoisemman hevirokin suuntaan kurottavista kaahauksista. Nuoruudessaan autovarkaanakin kunnostautuneen Ronnie James Dion voidaan nähdä kommentoivan kappaleen tekstissä Led Zeppelinin suuntaan, jonka Stairway to Heaven -kappaleessa lauletaan muun muassa:

”Dear lady, can you hear the wind blow? And did you know
Your stairway lies on the whispering wind?

And as we wind on down the road
Our shadows taller than our soul”

Dio puolestaan laulaa:

”Dark touches send rushed through the brain
Black’s whiter, burns brighter than the flame

No shadows, just whispers in the wind
No faces, just places to begin

You’ve got some stairs to heaven
You may be right

I only know in my world
I hate the light
I speed at night”

* *

Dion mahtipontisuus ei rajoittunut kappaleisiin. Se oli läsnä myös suureellisissa lavaesiintymisissä, joissa saattoi olla rekvisiittana sanoitusten teemoja myötäillen esimerkiksi ritarirobotti, lasereita, valtava kristallipallo, jättiläismäinen jylhä keskiaikainen linna ja kuusimetrinen lohikäärme, jonka Ronnie James jossain vaiheessa listi miekallaan. Nämä kaikki ja paljon muuta siis yhdellä ja samalla keikalla.

Egypt (The Chains Are on) -kappaleen Egypti-teemaa hyödynnettiin myös levyn julkaisun jälkeisen kiertueen lavashow’ssa, joka ulottui Suomeenkin.

”Egypti-spektaakkelin lavasteisiin kuului liuta Tutankhamon-maskeja, pari sfinksiä lavan reunoilla sekä Anubis-hahmot kolme metriä korkean rumpukorokkeen molemmin puolin”, kirjoittaa Mikael Huhtamäki teoksessaan Scream for Me Finland – kansainvälistä hevikeikkahistoria 1980-luvun Suomessa.

Jostain sattuman oikusta myös toinen 1980-luvulla suosittu mahtipontisen hevirokin lähettiläs Iron Maiden päätyi samana vuonna Egypti-teemaan omalla niin ikään erinomaisella levyllään Powerslave (joka jäi tästä kirjoitussarjasta pois vain siitä syystä, että en voi käsitellä sarjassa pelkästään Iron Maidenin tuotantoa) ja sitä seuranneen kiertueensa rekvisiitassa.

* *

The Last in Line otettiin vastaan etupäässä myönteisesti. Englannissa se nousi listoilla neljänneksi ja Yhdysvalloissakin Top 20:een. Suomessa sijoitus oli viides. Yhdysvalloissa The Last in Line möi ensimmäisenä Dio-levynä platinaa – enemmän kuin Holy Diver.

Aivan kaikki eivät The Last in Linea kuitenkaan suitsuttaneet. Kotoisen Soundi-lehden Pauli Kosonen ei tuntunut sitä tuoreeltaan arvostaneen. Hänen mielestään Dio otti tekemisensä liian vakavasti. Joku saattaisi arvostaa tätä juuri siitä syystä, huumorimusiikin tekijöitä kun kyllä riittää ilman Dioakin, ja Spinal Tap hoiti leiviskänsä sen osalta raskaan rockin puolella riittävän hyvin.

The Last in Line -levyn häiritsevimpänä piirteenä Kosonen pitää kuitenkin yllätyksettömyyttä ja urautuneisuutta. Tästäkin joudun olemaan eri mieltä, sillä minusta Dio tuntui jotenkin puhjenneen täyteen kukkaansa vasta oman yhtyeensä myötä, vaikka se ei aina välttämättä tyylillisesti tolkuttoman kaukana Rainbow’sta (Man on the Silver Mountain? Kill the King?) tai Black Sabbathistakaan (Die Young? Turn Up the Night? Voodoo?) ollut.

Kosonen oli huomannut Rainbow-yhteyden ja ”profetoi”, että Dio tulisi lisäämään kosketinsoitinosuuksia ”ratkaisevasti” The Last in Linen jälkeen ja kolmantena levynä olisi ”Rising Part 2” (kriitikko viittaa Rainbow’n Rising-pitkäsoittoon).

Kosonen lopettaa: ”Anteeksi Ronnie James, mutta etkö koskaan peiliin katsoessasi huomaa ryppyjä kasvoillasi? Etkö tajua vauhtia, jolla uudet tuulet puhaltavat ohitsesi.” Puhalsivathan ne, mutta The Last in Line -levyn aikaan 42-vuotias Dio painoi sitkeästi tuulia päin jatkaen vielä seuraavat 26 vuotta. Dio-yhtye lopetti laulajansa kuolemaan vuonna 2010.

Vielä The Last in Line -levyn seuraaja, Sacred Heart (1985), voidaan lukea Dion kultakauteen. Suomessa – jossa hevifanit ovat tunnetusti uskollisia kuin pikkupuudelit – tosin sen jälkeen julkaistu Dream Evil (1987) saavutti listasijoituksen 2, joka oli yhtyeen korkein maassamme. Sacred Heartkin ylsi täällä neljänneksi.

Sen jälkeen kitaristi Campbell lähti yhtyeestä, ja pian kytkintä nostivat muutkin soittajat. Sittemmin ovi heilui Diossa taajaan kuin peitto tositelevisiosarjassa, ja taiteellinen tasokin jätti toivomisen varaa, niinpä ainakaan itseäni ei myöhempiin levyihin tutustuminen ole houkutellut.

Vaikka Dion kultakausi päättyikin 1980-luvun puolivälin jälkeen, kuten monella muullakin lajityypin menestyjällä, ei yhtyeen siihen mennessä julkaistuja levyja voi väheksyä. Ne ovat jääneet elämään ja ilahduttavat yhä sekä uusia että vanhoja perinteisestä hevistä kiinnostuneita. We rock!

Lukemista

• Bookszpan, Daniel (2010): Heavy metal – Raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset. Kustannusosakeyhtiö Nemo.
• Dio, Wendy & Wall, Mick (2021): Ronnie James Dio – Rainbow in the Dark. Bazar kustannus Oy.
• Huhtamäki, Mika (2020): Scream for Me Finland – Kansainvälistä hevikeikkahistoriaa 1980-luvun Suomessa. Bazar kustannus Oy.
• Soundi-lehti, 12/1983, 9/1984.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua