Esikoiset #1: Palkittu ja palkitsija – Aronpuron Peltiset enkelit ja Paavilaisen Sukukartta

Ensimmäiset voittajat. Kuvakaappaus Helsingin Sanomien sivuilta.

Mikko Lamberg

”Kun ’niputtaa ja napittaa’ viime vuoden runouden ja asettaa sen yhdessä proosan kanssa vaakakuppeihin, osoittautuu viimeksi mainittu monin kerroin painavammaksi. Itse asiassa runokokoelmat ovat vain muutamia poikkeuksia lukuunottamatta [sic] aika latteita ja heiveröisiä. Tarkasti ottaen ei ilmestynyt ainoatakaan todella merkittävää runokokoelmaa. [– –] Olemme jo varhemmin – – huomauttanut [sic], että v. 1963 oli itse asiassa suomalaisen runouden katovuosi.”

Näin kirjoitti Turun Sanomien kriitikko Arvo Suominen 26.1.1964 arvioidessaan edellisvuoden runosatoa. Siinä sivussa Suominen soimasi ohimennen koko 1960-lukua, jonka runoudelta ei odottanut paljoa. 1950-luvun modernistisen nousun Suominen näki peräti runouden täydellistymisenä, aluillaan olleen vuosikymmenen vuorostaan hajanaisena ja runoilijat omaa kieltään etsivinä.

Suomisen mutinat näyttävät jälkikäteen huvittavilta mutta eivät kummallisilta. Kuin yhtenä rintamana noussut suomalainen ”bonsaimodernismi” (termi kulttuurintutkija Markku Eskelisen) oli 1960-luvulla vaihtumassa jonkinlaiseen rohkeampaan rajojen rikkomiseen, poliittiseen kantaaottavuuteen ja empivästi postmoderniin, hajanaiseen ilmaisuun. Tästä kehityksestä otettiin kuitenkin lähivuosina takapakkia.

Vuonna 1964 perustettiin myös J. H. Erkon palkinto. Runoilija Juhana Heikki Erkon (1849–1906) mukaan nimetty kunnianosoitus jaettaisiin vuodesta 1965 alkaen joka vuosi tammikuun 16. päivänä, Erkon syntymäpäivänä, yhdelle tai useammalle edellisvuoden esikoisteokselle. Teos saisi olla joko runoutta tai fiktiivistä proosaa.

Palkinto syntyi Erkon suvun luotsaaman Sanoma Oy:n ideana kumppaniksi vuodesta 1957 asti järjestetylle J. H. Erkon kirjoituskilpailulle. Kilpailussa palkittiin parasta vielä julkaisemattomien kirjoittajien luomaa runoutta ja novellistiikkaa. Esikoiskirjojen omasta palkinnosta kerrottaisiin ja sitä mainostettaisiin Helsingin Sanomissa. Muissa lehdissä se ei, ainakaan aluksi, herättänyt huomiota kuin korkeintaan sivuhuomion veroisesti. Eikä siitä torventoitotuksien saattelemana kerrottu Hesarissakaan.

Erkon palkinto on kiinnostava tapaus. Jos huomioidaan sen seuraaja, Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto, sitä on tätä kirjoittaessa jaettu melkein 60 vuoden ajan. Se tekee huomionosoituksesta verrattain vanhan edelleen jaettavien suomalaisten kirjallisuuspalkintojen joukossa. Se on tiettävästi maan ensimmäinen ja sen jatkaja ainoa esikoisteoksiin keskittynyt, säännöllisesti jaettava kirjallisuuspalkinto.

Tässä esseesarjassa tarkastellaan kymmenen osan verran erilaisia Erkon palkinnon saaneita kirjoja ja niiden tekijöitä kriittisellä silmällä. Tarkoitus on nostaa esiin unohtuneita teoksia, pohtia miksi yksi kirja kestää ja toinen katoaa historian hämärään sekä toivottavasti herättää kysymyksiä taiteen palkitsemisen mielekkyydestä.

Ensimmäinen J. H. Erkon palkinto (3 000 tuolloista markkaa, noin 6 000 nykyeuroa) jaettiin tasan kahdelle runoilijalle, tamperelaiselle Kari Aronpurolle (s. 1940) ja helsinkiläiselle Matti Paavilaiselle (1932–2017). Heidän uransa heijastavat yhteensattuman kautta toisiaan. Yhdestä tuli moninkertaisesti palkittu, toinen teki mittavan uran työmyyränä – myös palkitsijana, sillä Paavilainen liittyi muutama vuosi palkitsemisensa jälkeen J. H. Erkon palkinnon raatiin, jossa työskenteli loppuun asti.

* *

Peltiset enkelit

Kari Aronpuro on suomalaisen runouden ”grand old man” siinä mielessä, että hänen töistään on kirjoitettu tasaisesti pro gradu -tutkielmia useilla eri vuosikymmenillä. Erityisesti kollaasimainen tai visuaalis-runoudellinen puoli on otettu vuosikymmenestä toiseen tarkasteluun.

Jo gradujen nimet ovat kuvaavia: Kollaasin poetiikka Leevi Lehdon ja Kari Aronpuron runoudessa (Taneli Viljanen, 2008, Helsingin yliopisto), Hiljainen kirjallisuus. Kari Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki modernistisena kollaasiromaanina (Kari Rummukainen, 1991, Helsingin yliopisto), Maailma tekstinä. Kari Aronpuron runous ja postmodernismi (Sinikka Tuohimaa, 1990, Oulun yliopisto)…

Mitä tämän kollaasi-ilmaisun takana sitten on? Kriitikko Juhani Niemen Kirjailijoita ja epäkirjailijoita -teoksessa (SKS, 1983) luonnosteltiin lyhyin vedoin vuosikymmenen alussa olennaiseksi ymmärrettyjä kirjoittajia. Teos on aikansa (ja kirjoittajansa) kuva siinä suhteessa, että mukana on vain yksi naisoletettu kirjailija (Kerttu-Kaarina Suosalmi), loput 14 käsiteltyä henkilöä ovat miehiä. Toinen kuvaava piirre on, että jokaiseen kirjailijaan yritetään teoksessa liittää määrittävä ominaisuus, jonka kautta tuotantoa katsotaan.

Niemi tarkastelee Aronpuron tuotantoa yhteydessä hänen kirjastonhoitajuuteensa. Kirjoittaja kuvailee runoilijan teoksia seikkailuna kirjastoluokkien välissä, onhan Aronpuro ammatiltaan kirjastotyöntekijä:

”– – erilaisten tekstien runsaus, muodon ja sisällön alati muuttuva kirjavuus pistävät silmään. [– –] Yrjö Ahmavaaran 1960-luvulla muotoilema informatiivinen taidekäsitys on kuin luotu Aronpuron tarpeisiin. [Tutkija Yrjö] Ahmavaaran Informaation mukaan sanataiteen teoksella on aina jokin sanoma esitettävänään, ja teoksen tunnesisältö ainoastaan palvelee tätä sanomaa.”

Kirjailija ja kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Vesa Haapala on koostanut Aronpuron kanssa runoilijan tuotannosta laajan ja teemoittain etenevän, Retro 1964–2008 -nimisen kokoomateoksen (ntamo, 2010). Haapalan näkemys poikkeaa jossain määrin Niemen tiivistyksestä:

– Aronpurolla näkyy selkeästi kielen tutkimisen paradigma. Kirjoittaminen on runoilijan tapa tutkia kieltä ja merkityksiä ja siten maailmaa. Aronpurolla on tietynlainen poliittinen, filosofinen tai semioottinen pohjamatriisi. Tuo matriisi vaihtelee hiukan tuotannon kuluessa, mutta vaikuttaa siihen, miten hän kirjoittaa ja mitä asioita hän ajattelee ja yhdistelee runoudessaan. Pohjimmiltaan hänelle on tyypillistä kiinnostus kieleen ja kielenkäyttöön. Periaatteessa tämä lähtökohta on voimakkaampi kuin mikään aate tai teoria sinänsä, vaikka niillä onkin roolinsa.

Haapalan mukaan on kuitenkin totta, että Aronpuro yhdistää tieteelliseltä kuulostavaan muutakin materiaalia, henkilökohtaisempaa.

– Hän pyrkii tarkastelemaan sitä, miten merkitykset jäsentyvät ja miten erilaiset merkkiprosessit asettuvat runoudeksi. Joukossa on arkisia juttuja ja havaintoja ja sellaistakin ainesta, joka on keskeislyriikassa läsnä. Mutta tuo aines ei ole erityisen runollistettua. Aronpuron kirjoittaminen on havainnointia, asioiden yhteentuomista ja keräämistä.

Peltiset enkelit julkaistiin, kun Aronpuro oli vasta 24-vuotias. Jo tuolloin teoksesta kirjoitettiin sen olevan runoilijamestari Eeva-Liisa Mannerin (1921–1995) ”kätilöimä”. Aronpuro itse muistelee samassa kaupungissa asuneen konkarin vaikutusta:

– Eeva-Liisa oli mentorini. En tiedä miten päädyinkin Mannerin asunnolle! Kolkutin kuitenkin ja pääsin sisään. Siitä seurasi, että sain Eeva-Liisalta Hans-Magnus Enzensbergerin toimittaman teoksen Museum der modernen Poesie. Sillä oli iso vaikutus.

Runous oli nuoresta Aronpurosta ollut kiusallista, jopa myötähäpeää aiheuttavaa. Koulussa luetut runot eivät herättäneet tunteita.

– Erään kerran kirjastossa huomasin, että joissain runoteoksissa on ihan tolkullista tekstiä ja tämä onkin mukavaa. Muut lukemiset jäivät vähän vähemmälle. Muuta kirjastosta en sitten hakenut kuin luonnontieteellisiä kirjoja. Ei mulla ollut mitään kirjallisia ambitioita. Mannerille menin, koska löysin Eeva-Liisankin kirjoja siellä kirjastossa ja innostuin Tämä matka -teoksesta.

Runoudesta innostunut Aronpuro rohkaisi sittemmin joukkoviestinnän tutkijana uransa luonutta Veikko Pietilää (1941–2009) kirjoittamaan kanssaan. Tuohon aikaan Tampereen vanhalla kaupunginkirjastolla järjestettiin erilaisia runonkirjoituskilpailuja, joihin monet osallistuivat.

– Ja niin mekin sitten tehtiin, sillä erotuksella että voitettiin niitä kilpailuja!

Nuorelta runoilijalta oli kuitenkin kadonnut kirjoittamisen puhti pitkän armeijajakson aikana. Peltisissä enkeleissä onkin runoja jo 1950-luvun lopulta asti.

– Erikoisia haluja ei ollut julkaisuun ja sitten 1962 tuli armeija. Kahdeksan kuukautta siellä olin, ja harrastus oli kuihtua siihen. Olin hetken poissa tolaltani sen jälkeen. Jotkut Peltisten enkeleiden runot, sikakoirajutut, heijastavat sitä armeija-aikaa.

Viimein Kirjayhtymän kirjallinen johtaja Keijo Immonen (1929–2013) rohkaisi Mannerin kera Aronpuroa tarttumaan toimeen.

– Eeva-Liisa ja Keijo, he olivat molemmat karjalaisia. Keijo sanoi suoraan, että ”nyt runot kasaan ja kokoelma ulos syksyksi”. Mainososastohan on se kustantamon tärkein osasto, muut tulevat sitten vasta jäljessä…

Aronpuro alkoi koostaa kokoelmaa Mannerin kanssa. Valmiista runoista saatiin 40 sivua. Teosta täydennettiin proosarunoudella ja Paul van Ostaijen -käännöksellä Oodi singerille. Käännösten lisääminen kokoelmien loppuun oli Mannerille tyypillinen tapa.

Mistään vanhemman runoilijan kopioimisesta ei ole kyse. Haapala spekuloi joillakin yhtäläisyyksillä mutta kokee Aronpuron olevan oma äänensä.

– Esimerkiksi Mannerin kokoelmassa Kirjoitettu kivi (Tammi, 1966) on samanlaisia elementtejä kuin Aronpurolla, proosarunoja ja tiettyjä kirjoitusteknisiä juttuja, kuten listauksia ja musiikillisia rakenteita, mutta runojen sisältö ja sanastot ovat toisenlaisia. Mannerilla esseemäiset, runouden rajat ylittävät tekstit tarkastelevat esimerkiksi esineitä. Aronpuro on kollaasimaisempi, surrealistisempikin. Hän tarkastelee vaikka kaupunkitilaa ja arkisia tilanteita.

Peltisissä enkeleissä voidaan nähdä yhtäläisyyksiä Pentti Saarikosken (1937–1983) tuotantoon. Saarikosken Mitä tapahtuu todella? oli ilmestynyt Otavalta paria vuotta aiemmin ja toi nykyhetkessä liikkuvan yhteiskunnallisen kommentaarin kaoottisetkin elementit osaksi modernismin perinnettä. Teos vaikutti uusiin runoilijoihin voimakkaasti, ja Saarikoski jalosti tyyliä seuraavassa kokoelmassaan Kuljen missä kuljen (Otava, 1965). Paavo Haavikon (1931–2008) ja Mannerin lisäksi Saarikoski oli jo tuolloin yksi suomalaisen runouden suurista, suunnannäyttäjä, jonka nimeen törmää ajan kirjallisuuskritiikissä tuon tuosta vertailukohtana.

Yhtäläisyydet Saarikosken kanssa eivät rajoitu runoteoksiin. Kummankin esikoisromaanit ovat kollaasimuotoisia, Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki ilmestyi Kirjayhtymältä vain vuosi Saarikosken Ovat muistojemme lehdet kuolleet -teoksen (Otava, 1964) jälkeen.

Haapala näkee niin yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia Saarikosken ja Aronpuron välillä.

– Saarikoski kirjoittaa rakenteilla olevasta Helsingistä, tekee periaatteessa samanlaisia juttuja kuin Aronpuro, eli runous ei ole korostetun runollista vaan arkipäivän palasia, kadulla, ratikassa ja ravintoloissa kuultuja keskusteluja, katkelmia sanomalehdistä ja näkymiä tv:stä.

Silti Saarikoski on selvästi klassisempi kirjoittaja ja yhtenäistää materiaalia.

– Aronpuro jättää palaset törröttämään eikä edes yritä silotella lopputulosta yhtenäiseksi. Saarikoski on montaasimainen, Aronpuro on kollaasimaisempi eikä pyri liikaa hallitsemaan materiaalia. Saarikoski asettaa toivonsa kommunismiin ja puhuu dialektisesta materialismista. Hän onnistuukin tuomaan dialektisen materialismin periaatteen hienosti runouteen. Aronpurolla ei ole Peltisissä enkeleissä poliittista taustateoriaa samalla tavalla. Se heijastaa mielestäni enemmän nuoren ihmisen elämää vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja mukana on camp-tyyppistä huumoria.

Haapalan mukaan Aronpuro ei ole yhtä vakava kuin klassiseen runoilijakuvaan tukeutuva Saarikoski.

– Jos haluaa etsiä jonkun rinnastuksen Peltisiin enkeleihin sen omasta ajasta, valitsisin Väinö Kirstinän Puhetta vuodelta 1963. Kirstinä ja Aronpuro ovat kumpikin aika rentoja runoilijoita, tekevät kaikenlaisia kirjallisia kokeita. Siinä on pientä ironiaa. Tunnuksia tietynlaisesta elämästä ja yhteiskuntaluokista on olemassa, mutta ne eivät ole poliittisesti totisia, niin ilmeisiä eivätkä mitenkään julistavia.

Saarikoski luovutti kollaasin parissa peuhaamisen vaivalloisesti syntyneen romaanin jälkeen. Aronpuro sen sijaan jäi jalostamaan kollaasia omaksi tavaramerkikseen ja vei sitä eteenpäin. Hänen kollaasityöskentelynsä on jatkunut aivan viime vuosiin asti mukaan lukien erinomainen myöhäistuotannon romaani Kääntäjän floppi (ntamo, 2015) – joka on ironisesti ”kopio”, pastissi David Marksonin teoksesta Lukijan luomislukko (1996), jonka Aronpuro on suomentanut vuonna 2015 tyttärensä Silja-Maarian kanssa.

* *

Peltiset enkelit jakautuu seitsemään osastoon. Se liikkuu näiden osastojen välillä hyvin dynaamisesti. Mukana on myös proosarunoutta, joka oli aluksi jäädä kokonaan teoksesta ulos, mutta jonka Manner vaati saada sisällytetyksi kokoelmaan.

Ensimmäinen osasto graafisessa puutarhassa sisältää näitä mainittuja proosapätkiä, mutta muotokokeilu ei ole yhtenäiseksi hiottua. Ensimmäisessä runossa proosallisuus hajoaa säkeiksi tekstin edetessä. Onkin sopivaa, että runoilijan ensimmäisen teoksen ensimmäinen runo alkaa eteenpäin puskevalla kiihkolla ja valmentaa lukijaa törmäämään moninaisten havaintojen sarjaan.

”liikettä liikkeitä liitän liikkeeseen liittyneenä jalkojen säännöllistä painamista huurtuneeseen asfalttiin (polvet hieman koukussa) liikkeessä puut tasavälein aivot pullistuneet kohtaamaan nielaisemaan liittämään sulattamaan – –”

Tämä liike ja kaiken sulattaminen liittyy urbaaniin maisemaan. Läpi Peltisten enkeleiden toistuu ensisijaisesti kaupunkikuvasto. Siitä poiketaan paikoin henkilökohtaisiin tai ainakin siltä vaikuttaviin muistelmiin, mutta erilaisten esineiden, objektien, kautta hahmottuva kaupunki dominoi runon puhujan / puhujien luonnostelemaa maisemaa. Kuten kaupunkikirjallisuudella on tapana, kaikki tapahtuu korostetusti nyt. Tamperetta käsitellään suoraan toisessa osastossa kaupunki, mutta voidaan olettaa sen edustavan laajempaa urbaanin keskuksen arkkityyppiä, joka ilmenee lähes jokaisessa yksittäisessä runossa.

Aronpuro osoittaa hallitsevansa monenlaisen kirjoittamisen taidon. Poukkoilu on tavallaan kuritonta, silti kirjailijalla on mitä tunnistettavin ääni, joka syntyy erilaisten tyylien muodostaessa osastoissa sarjoja, joita yhtenäinen teema tukee. Kontrastit voivat olla jyrkkiä, mutta kaupunki sitoo kaiken yhteen. Joukossa on eräitä koruttomuudessaan kauneimmista Aronpuron säkeistä:

”kirjoitan Teille kaupungista / jossa ei ole vihanneskauppiaille omistettua katua / sitä paitsi on talvi / kuutamossa saaret ja saarten varjot / hangen alla nokiset kivet / – –”

Paikoin kirjoitukset ovat luettelomaisia joko noudattaen tai jättäen noudattamatta konventionaalista kielioppia. Proosarunous voi olla kiihkeästi vyöryttävää litaniaa kuten jo lainatussa aloitusrunossa, konventionaalisesti jäsenneltyä pienoisnovellistiikkaa – niin kuin isän kuolemasta kertovassa runossa Kahdeksan lausetta – tai Eurooppa 58 -osaston kappaleisiin jäsenneltyä mutta välimerkitöntä kerrontaa.

Erikoisinta typografiaa edustaa osasto Syömäkuviot, jonka kaksi runoa poukkoilevat läpi erilaisten fonttien ja säeasetteluiden pyrkien ahmaisemaan kaiken, minkä runon puhujan katse suodattaa, on kyse sitten ihmisistä ja roskista kaduilla, kuppilan ruokalistasta tai sanomalehdestä pöydällä. En ole varma onko Aronpuro myöhemmin urallaan ollut näin läsnä nimenomaan havainnoivana kirjailijana, kapakassa istuvana ja talojen välissä vaeltelevana tyyppinä, joka ei pyri häivyttämään runoilijuuttaan kollaasinsa taakse, vaikka merkittävä osa runoista koostuu korostetusti muualta tulleesta materiaalista; plakaateista ja esitteistä.

Osastossa Jazz muusikot John Coltranesta (1926–1967) Tony Scottiin (1921–2007) inspiroivat temaattisiin ja virtaaviin kuvioihin, musiikin kirjalliseen jäljentämiseen. Tämä on ehkä kokoelman vanhentuneinta antia, jazzin musiikillinen ilmentäminen säkeiden käärmemäisellä liukumisella sivun laidasta toiseen ei ollut kovin tuore idea 1960-luvun Suomessakaan. Musiikki kuitenkin vahvistaa Aronpuron kollaasimaisen otteen ideaa; abstraktikin voi olla runouden ”materiaa”, olkoonkin kyse abstraktin tulkitsemisesta kirjoitetulle kielelle.

Lopussa odottaa Paul van Ostaijenin (1896–1928) Oodi singerille, josta Aronpuroa on tultu omien sanojensa mukaan jututtamaan monta kertaa myöhemminkin, suomennos kun valittiin koululaisille suunnattuun runoutta esittelevään oppikirjaan. Kaupunkimaisemaan oleellisesti liittyvä koneistettu elämä nousee esiin yhteenkokoavana serenadina ja korostaa samalla, miten muualla Euroopassa 1900-luvun alussa tehty runous voi näyttää 1960-luvun Suomen näkökulmasta edelleen radikaalilta. Belgialainen runoilija on valinnut ompelukoneen edustamaan koko yhteiskunnan murrosta mainoksineen, pakkomielteineen ja transaktioineen. Teksti on aidosti hauska, mikä on harvinaista. Ääneen lukiessa se melkein pakottaa huutamaan kuinka SINGERIN OMPELUKONEET OVAT / MAAILMAN PARHAITA! Ei ole ihme, että Aronpurolla on paraikaa työn alla nimenomaan van Ostaijenin runojen käännöskokoelma.

Peltiset enkelit on nykysilmin luettuna kiehtova teos. Se ei tyhjene kertaluentaan ehkä juuri siksi, että sillä on hittikokoelman luonne. Edellisellä aukeamalla ei voi mitenkään arvata, mitä seuraavalla tulee vastaan. Kirja muistuttaa nuorempien kollegoiden teoksista Henriikka Tavin uusklassikkoa Esim. Esaa (Teos, 2007), jossa typografinen ilkikurisuus ja kielen yhtenäisyys sitovat kokoon kimpun outoja kukkia.

Kokonaisuus on vakaa jalusta Aronpuron tuleville, jäsennellymmille runoviritelmille. Ollakseen kirjaimellisesti kustantamon paineen alla kasaan kursittu kokoelma, se on ihmeellisen ohjelmallinen, varsin sopiva pitkän uran aloittavaksi esikoisteokseksi.

Runoilija Pekka Piirron (1935–2010) kirjoittamassa Helsingin Sanomien arviossa korostetaan tekijän kotipaikkakuntaa mutta nähdään pinnan alla piileviä jännitteitä, muistumia parin vuosikymmenen takaisista traumoista:

”Aronpuron maailma on kaoottinen, sodanjälkeinen. Repaleiseksikin sitä voi sanoa, mutta missään tapauksessa se ei ole tyhjä tai merkityksetön: Aronpuro kirjoittaa vahvaa ja värikästä tamperelaislyriikkaa, hänen runonsa tihkuvat merkityksellisten kokemusten peltienkelistä painetta.”

Pentti Holappa (1927–2017) vuorostaan kirjoitti Parnassoon seuraavana vuonna, kuinka Aronpuron käyttämät menetelmät ”lisäävät nykyrunoutemme vaihtoehtoja ja särkevät sen pakollisia kuvioita”.

Osa Holapan kehuista tuntuu sittemmin tarpeettoman esoteerisilta. Hän muun muassa mainitsee, että Aronpuro ei viekoittele lukijaa itämaisella hajusaippuantuoksulla (?). Joka tapauksessa Holappa näkee Aronpurossa sukkeluuksia ja tarpeetonta eksotisointia välttävän, työvälineitään harkitusti käyttävän runoilijan – arvio on paikkansa pitävä, sillä Aronpuron nykyiseenkin metodiin kuuluu vuosi taustatyön tekemistä ja toinen vuosi kirjoittamista: kaikki syntyvä teksti on valmista, mitään ei jää pöytälaatikkoon.

Kirjailija-kriitikko teki jotain 2020-luvun kulttuurikritiikin arastelemaa eli arvotti teosta, jopa suoraan suomalaisen runouden kärkikaartiin. Huomionarvoista on tosin se, että Holappa oli toimittanut WSOY:lle neljän nuoren runoilijan antologian Matkaopas huomiseen jo vuonna 1960. Tähän joukkoon kuului myös Aronpuro. Piiri pieni pyörii.

* *

J. H. Erkon palkinto voi olla niin sanotun palkintoputkikirjallisuuden lähtölaukaus. Se on ensimmäinen Aronpuron saama kirjallisuuspalkinto, alkulenkki pitkässä sarjassa. Hänelle on sittemmin myönnetty niin Runeberg-palkinto (1987), Tanssiva karhu (2006), kuin Eino Leinon palkinto (2011) monien muiden lisäksi. Tampereen kaupunki on myöntänyt Aronpurolle kirjallisuus- tai kääntäjäpalkinnon yhteensä 16 kertaa (!).

Runouden asemasta – eikä vain siitä, vaan tietynlaisen runouden asemasta runouden kentän sisällä – kertoo se, että Aronpuron nimi ei luultavasti sano monille suomalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneillekaan mitään, vaikka takana on melkein 60 vuotta kirjallista toimintaa sekä raatien ja kriitikoiden mielestä ansiokasta kirjoittamista.

Kuilu runoutta lukevan joukon ja suuren lukijakunnan välillä on luonnollisesti suuri. Goodreads-sivustolla eräs kirjabloggaava käyttäjä tiivistää Aronpuron arvostetun Lehmän henkäys -kokoelman (Tammi, 2008) näin:

”Tää oli jotain ihan hirveetä kuraa, mutta pistetään sen piikkiin, etten ymmärrä nykyrunoutta. Joko tän julkasupäätös on ollu joku ihan törkee fiasko tai sitten tässä oli jokin sellanen juju, mitä mä en vaan hiffannu. 0/5.”

Suoraa puhetta lukevan kansan syvistä riveistä. Retro-kokoelmaan Lehmän henkäys on nostettu sellaisenaan, Haapalan esipuheen mukaan synteesinä runoilijan siihen mennessä nähdyistä kirjallisista tyyleistä.

Mistä emme täällä kulttuurisfäärissä mielellämme puhu: kirjallisuus ei ehkä ole eliitin harrastus, mutta eliitti tahattomasti(kin) yrittää tehdä siitä sellaisen. Kirjallisuutta varten ei kuulemma tarvitse ymmärtää mitään vaikeita koukeroita – yritä kertoa se suurelle lukevalle yleisölle, joka sattuu olemaan toista mieltä ja haluaa selkeitä viestejä vetoavasti kerrottuna. Synapsien on poksuttava vaivattomasti.

Uskallan väittää Aronpuron operoivan alueella, joka on suunnattu vain runouden kokeellisemmasta laidasta kiinnostuneille ja akateemikoille: usein sama asia. Puuttumatta sen kummemmin runoilijan kirjallisiin ansioihin, jotka ovat mielestäni kiistattomat, kokeilevassa moni-ilmeisyydessä on nähtävissä syy siihen, miksi hän on vuodesta toiseen jaksanut kiehtoa kirjallisuuden opiskelijoita. Siinäkin mielessä kirjailijan ura on kunnioitettava. Aronpuro on vetänyt täysin omaa linjaansa koko tämän ajan, päivätöidensä ohella.

Runouteen on liitetty viime vuosikymmeninä entistä vahvemmin ”kielellisen murroksen” vaatimuksia, jotka tekevät runoudesta harvempien herkkua ja runoilijoista itsestään avantgardisteja. Runoilija ja kokeilija ovat yhä enemmän sama asia. Runous ja kokeellinen kirjallisuus kulkevat niin käsi kädessä, että lukijaa ei voi syyttää siitä, jos hän hämmästyy kuullessaan proosankin kykenevän vastaavaan.

Ei ole ihme, että Aronpuro tokaisi jo abiturienttinuorukaisena vuonna 1960, ettei piittaa ”runollisuudesta” eikä oikeastaan muiden mielipiteistäkään. Linja tuntuu pitävän vielä vuonna 2022:

– Se että puhutaan rakastetuimmista runoista… Mitä paskaa! Tai rakastettu taiteilija. Voisiko taiteilija olla jotain muuta kuin rakastettu? Runollisuus sellaisena kuin arkikielessä sanotaan, joku kuvottava joululaulutunnelma, sellainen ärsyttää mua kauheasti! Kun on kuullut juhlapuheita koko ikänsä – sotasankareista ja sotasankareiden lapsista – ja miettii, kuinka käytäntö sotaorvolla on eri asia kuin juhlapuheiden sotaorvolla… Siitä on tullut sellainen vastenmielisyys kaikkea hymistelyä kohtaa.

Erkon palkinnon merkityksestä kysyttäessä Aronpuro naurahtaa kuivasti ja toteaa silloisten tunteiden olevan jo unohtuneita.

– Kai sillä joku merkitys silloin oli. Mutta siitä on jo niin monta vuotta, etten muista mitä sillä rahalla tuli tehtyä. Ehkä jotain kertoo, että seuraavana vuonna tuli sitten jo Aperitiff.

* *

Sukukartta

Olemme keskittyneet nyt paljon Aronpuroon. Syy on se, että jätämme hänet tämän tekstin jälkeen taakse, toisin kuin toisen palkituista, Matti Paavilaisen, joka kummittelee esseesarjan seuraavissakin osissa.

Paavilaisesta oli tuleva seuraavina vuosina merkittävä osa J. H. Erkon palkintoa. Hän nimittäin istui palkitsemistaan seuraavasta vuodesta eteenpäin raadissa palkinnon lakkauttamiseen asti vuonna 1994. Hän on ollut mukana arvottamassa kaikkia seuraavia tässä esseesarjassa esiteltyjä teoksia.

Paavilainen edusti siis kirjailijan lisäksi kirjallisuuden virallista makutuomarointia. J. H. Erkon palkinnossa erikoista onkin, että raati pysyi muuttumattomana niin kauan: Paavilaisen ohella toistuvia nimiä ovat muun muassa kirjallisuudentutkijat Mirjam Polkunen (palkintolautakunnassa vuosina 1964–1992) ja Pekka Tarkka (v. 1970–1994) sekä toimittajat Suvi Ahola (v. 1984–1994) ja Allan Ruotsala (v. 1964–1994), joka oli koko idean isä. Tarkka ja Ahola jatkoivat raatilaisuutta palkinnon vaihdettua nimeä. Ahola istuu Hesarin raatilaisena vieläkin.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta päättävien joukossa on sentään ollut enemmän vaihtuvuutta, vaikka viime vuosina tämäkin raati on kokenut enää vähän muutoksia.

On suoraan sanoen erikoista, että esikoisuuden merkittävyydestä päättivät vuodesta toiseen samat nimet näin pienellä kielialueella, jossa vaihtuvuus olisi entistä tärkeämpää. Mutta niin nyt vain oli – ja on.

Tietenkin sanomalehden ”virallisen palkinnon” tapauksessa on turha nyrpistää nokkaa. Lehdellä on oikeus valita raatinsa. Mutta koska Helsingin Sanomien palkinto on de facto merkittävin esikoiskirjapalkinto koko maassa, moraalisia kysymyksiä vastuusta herää väistämättä.

Paavilaisen kohdalla vielä erikoisempaa on, että hän kuului ennen palkintoaan J. H. Erkon kirjoituskilpailun raatiin, jonka jäseniä olivat lisäksi Polkunen ja Ruotsala – jotka siis olivat päättämässä Paavilaiselle myönnettyä palkintoa. Tutut kollegat olivat myöntämässä ensimmäistä esikoiskirjasta annettua palkintoa työtoverilleen. Jääviyskysymyksiä ei taidettu paljoa pohtia.

Kun Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto perustettiin, lehden kulttuuritoimituksen esimies Heikki Hellman kysyi Paavilaiselta haastattelussa, onko raati tehnyt huteja ja palkinnut kirjailijoita, joiden ura ei ole ottanut tuulta alleen. Paavilainen vastasi, että raati ei koostu ennustajista.

Kysymys ei ollut tarpeeksi kiperä. Hellman olisi voinut kysyä, millaista on olla uusien kirjailijoiden portinvartija vuosikymmenestä toiseen. Kriitikoidenkin maku voi olla laaja tai muuttua, mutta vallan keskittyminen samoille kriitikoille sisältää pysähtyneisyyden vaaran. Pelko on, että uudet ilmiöt jäävät herkemmin huomioimatta, jos raatia ei uudisteta, ja juuri uusiin ilmiöihin esikoiskirjaraadin pitäisi kiinnittää tavallista enemmän huomiota.

Kuinka paljon tiedämme siitä, miten kulttuuriraadit muodostetaan? Muissa maan merkittävimmissä kirjallisuuspalkinnoissa, Runeberg-palkinnossa ja Finlandiassa, raati on vaihtuvampaa ja monipuolisempaa. Tämä ei tietenkään takaa kirjallisuutemme koko kirjon huomioimista mutta edistää ainakin jonkinlaista vaihtuvuutta ehdokkaissa ja ehkä voittajissakin.

Erityisen kiinnostavaa on, ettei Paavilaisenkaan nimi ole enää kirjallisuuden ystävien eikä oikein akateemikkojenkaan keskuudessa mitenkään valovoimainen, vaikka hän oli aktiivinen kirjailija. Paavilainen on jäänyt Aronpuron kulttimainetta vaille huolimatta siitä, että teki kursorisesti tutkaillen ”lähestyttävämpää” runoa.

Tietysti kirjalliset ansiot eivät merkitse samaa kuin esimerkiksi kirjallisuuden arvioinnin ansiot. Hyvä kriitikko on eri asia kuin hyvä kaunokirjailija. Kriitikko voi tunnistaa kirjailijan tyylissä jotain, jota kirjailija itse ei ammattinsa puolesta osaa nähdä.

Juhani Niemen Kirjailijoita ja epäkirjailijoita -teoksen nimi selitetään juuri Paavilaisen kohdalla. Niemi kirjoittaa:

”Kun Erno Paasilinna talvella 1971 maakuntakirjailijoiden neuvottelupäivillä Kouvolassa alusti kirjailijan arvostuksesta, hän luokitteli tekstintuottajat kahteen pääryhmään: kirjailijoihin ja epäkirjailijoihin. Epäkirjailijan hän nimesi ’aikamme sankariksi, joka kirjoittaa, matkustaa ja antaa lausuntoja’. Epäkirjailijan luovan työn osa-alueiksi hän luetteli paneelit, virat, lautakunnat ja vaikutusyhteydet. ’Epäkirjailijat voivat olla myös kirjailijoita, mutta tärkeintä on, että he eivät ole vain kirjailijoita’, Paasilinna kiteytti erittelynsä. [– –]

Paasilinnan puheet epäkirjailijoista sopivat kuin mittatilattuna lääninkirjailijan yleiseen toimenkuvaan. Erinomaisen hyvin ne luonnehtivat Matti Paavilaisen kirjallista vaikuttajuutta. Kun televisio teki 1970-luvun puolivälissä Kymen lääninkirjailijasta ohjelman, se sai otsikokseen kohdettaan kuvaavan epiteetin: ’Mielipideautomaatti’.”

Vaikuttaa siltä, että Niemi osuu laajassa tyypittelyssään oikeaan ja juuri tällainen oli Paavilaisen profiili: hän ei ainoastaan kirjoittanut vaan edusti kirjoittajuutta. Nykyisin häntä kai kuvailtaisiin sanahirviöllä ”kulttuurin sekatyöläinen”. Muotisanalla ”prekariaatti” häntä tuskin lyötäisiin. Paavilaisen työskentely oli pitkäaikaista ja jatkuvaa, vaikka hänellä oli monta rautaa tulessa.

Paavilainen oli kautta aikain ensimmäinen kirjallisuuden läänintaiteilija. Tätä virkaa hän hoiti Kymissä vuosina 1971–1984. Pesti loppui, kun läänintaiteilijuudesta tehtiin kokopäiväistä ja vanha puolipäiväinen malli poistui. Erikoista tässä on, että runoilija oli helsinkiläinen. Valinta herättikin ainakin aluksi huvitusta paikallistasolla.

Läänintaiteilijuus kuulostaa fiiniltä, mutta kehtaako joku tunnustaa, ettei tiedä mitä tarkalleen työsarkaan kuuluu? Vuonna 2012 Alexandra Räikkösen Taiteilija-lehteen kirjoittamassa jutussa Piia Rantala-Korhonen, Taiteen keskustoimikunnan entinen johtaja, määritteli työn näin:

”Läänintaiteilija on resurssi, joka on jalkautettavissa ympäri Suomen tekemään taiteen edistystyötä.”

Resurssi oli myös erääseen aikaan muotisana.

Tämä edellä mainittu edistystyö määritellään taiteilijan kokemuksen ja erikoistumisen perusteella. Suvi Aholan Helsingin Sanomiin tekemässä 60-vuotisjutussa Paavilaisen kerrotaan pitäneen kirjoituskursseja, luennoineen, ideoineen kirjallisuuspäiviä, vetäneen kirjallisuusterapiaa, kirjoittaneen lehtiin, yleensäkin tehneen kaikkea sellaista, joka käsitetään ”luovan kirjoittamisen” alle kuuluvaksi.

Kiinnostavaa on, että Aholan haastattelussa Paavilainen ei suoranaisesti osoita pettymystä mutta ihmettelee Kymissä osakseen saamaa nurjuutta. Työ ei lopu tekemällä eikä kiitosta heru. Helsinkiläinen tausta ei ole unohtunut paikallisilta edes parissa vuosikymmenessä. Paavilainen tiivistää:

”Suomalainen kulttuuri on siitä merkillinen, että jos ihminen osaa jotain, hän joutuu tekemään myös kaikkea muuta.”

Voisi sanoa, että tämä koskee suomalaisen yhteiskunnan sisällä ennen kaikkea kulttuurialaa, jossa toimittajan on oltava editori ja valokuvaaja, kirjailijan sosiaalisen median influensseri ja mielipidevaikuttaja ja tutkijan mieluiten toimittaja ja kirjailija. Ei mitään uutta auringon alla tässä.

Mikäli runoilijaminää on uskominen, läänintaiteilijan näkemys Kotkasta ei ollut mairitteleva. Paavilaisen viimeiseksi jääneessä runoteoksessa Juhlakausi (Gummerus, 1991) todetaan seuraavasti:

”Korvat menivät umpeen / kuin silmut olisivat sulkeutuneet, / menneet itsensä suojaan. / Tällä kotiseudulla kotikuusta ei kuunneltu. / Ei se kestänyt hengittää / Kotkan teollista ilmaa.”

* *

Mutta miten Paavilainen kirjoitti? Mikä oli hänen tyylinsä? Sukukartta-teosta luonnehdittiin palkintoraadin perusteluissa näin:

”Sukukartta on rytmiltään ja tekniikaltaan hallittu, kielen auditiivisia ja visuaalisia aineksia monipuolisesti viljelevä, ironialla vieraannutettu kokoelma.”

Varsinaisessa Helsingin Sanomien arviossa suitsutettiin:

”Se [Sukukartta] ei pyri omaksumaan muodikkaimpia asenteita ja välttää jo yleistynyttä, vähitellen sovinnaiseksi käyvää pop-asia-aineistoa: tämän esikoiskokoelman ajankohtainen lisä lyriikkaamme on sen rakenteessa, työtavassa ja kielen tehtävien leikittelevässä erittelyssä.”

Kontrasti löytyy siis Peltisiin enkeleihin, joka nähtiin urbaanina hurjasteluna, kaaoksestaan huolimatta maailmaan osallistuvampana kokonaisuutena.

Sukukartta jakautuu kahdeksaan osioon, joista kaikki paitsi kaksi ovat pienempiin osiin jaettuja runoelmia. Yksi jäljelle jäävistä osioista koostuu proosarunoista ja toinen yhdestä pitkästä runosta. Tällaista estetiikkaa Paavilainen jatkaa myöhemminkin: vielä hänen viimeisissä kokoelmissaan on osastoja, joissa runosarjat muodostavat omia kokonaisuuksiaan irtonaisempia tekstejä sisältävien osastojen rinnalla.

Paavilainen luottaa kerrontaan, paikoin jopa tarinallisuuteen. Säkeet eivät juurikaan hypi eikä niitä asetella visuaalisesti erikoislaatuisella tavalla. Ne ovat usein pitkiä, 20-tavuisia ja pidempiäkin. Tästä taipumuksesta hän hankkiutuu myöhemmin urallaan eroon, kun runoista tulee toteavampia ja ytimekkäämpiä. Sukukartan Paavilainen on vielä maalailija, impressionistinen sellainen.

Sukukartta alkaa kokoavalla kuvalla suvun ja henkilökohtaisen tasolla koetuista Suomen kansan kriiseistä.

”minä olin silloin marjassa / ja sinne minä myös jäin / piiloon piiloon / vainulainen hetkenä minä hyvänsä / naiset perin huolissaan ja lapset / toivat mitä nyt irti saatiin / keväällä sitten sanoivat: / ei vaari vähällä kuole”

Huomionarvoista on, että Paavilaisen sukuhistoriaan kuuluu monenlaista. Usein korostettiin sitä, että hänen veljensä katosi sodassa. Suvun, sodan ja historian teemat toistuvat hänen runoudessaan läpi uran. Yleensä luennoissa kavahdetaan runon ja kirjailijan minän sekoittamista, mutta Paavilaisen tekstit ovat niin suoraa kommentaaria tekijänsä elämästä, että minuuksista voidaan aika huoletta puhua samassa lauseessa.

Runoilija on enemmän kotonaan kommentoidessaan ihmisen, yksilön, osaa historiallisessa jatkumossa kuin venyttäessään osaamistaan symboliikan äärelle. Osastossa kirjalliset konsertot eläinten nimet nousevat esiin ottaen satumaisia ja mytologisia muotoja. Runot eivät luettelomaisuudessaan ole tekijän ominta laatua ja jäävät pikkukivan sanaleikittelyn tasolle:

”arvaamista arpajaiset sanoi kettu punahilkoille / nolla nolla nolla mutta kukko se peijakas vanha kettu / sanoi hiiri se vanha sika on koko kamelikurki ja aika pukki / silloin lintu lauloi latvasta ja sanoi mikä riivattu ikäloppu koira / on eläinmaailman filosofeista suurin mutta / – –”

Eläimellisyys laantuu seuraavassa osastossa staasi. Luontokuvia taivutellaan monenlaiseksi kommentaariksi, joka on silkkaa Paavo Haavikko -pastissia:

”tyhjä kuuntelee profetiat kaikki / ne jättävät meidät kuin lintu kaatuvan puun / tuli nousee taloa joka on vanha isäksemme / funktionalismista tulee funktionalismi / tuoksu syödään vaikka ei maistu”

Teoksen edetessä tekstit ottavat proosarunollisempia muotoja, jolloin kirja tuo selvemmin esille runoilijan kyynisen ominaisäänen. Joidenkin runojen henkilökohtaisuudesta johtuva läpitunkemattomuus vaihtuu hirtehiseen huumoriin. Proosaruno-osasto on luultavasti parasta Paavilaista. Viisi kyynistä tekstiä irvailevat inhimilliselle kulttuurille ja sisältävät aineksia, jotka voisivat toimia sellaisenaan lavarunoutena.

”Friedrich Nietzsche sanoi kerran vaimolleen lähtiessään vieraisiin naisiin. Vai sanoiko Friedrich Nietzschen vaimo tämän miehelleen. Jomman tai kumman lähtiessä vieraisiin toinen sanoi, kun menet naisen luo, älä unohda ruokaa. Friedrich Nietzsche sanoi, siitä olen varma, sillä eihän hänellä ollut vaimoa, vaan sisar. – –”

Proosarunotkaan eivät ole yhteneväisiä. Joissain pisteet ja pilkut löytävät paikkansa, toisissa virkkeet ovat silkkoja sanalitanioita aseteltuina peräkkäin ja eroteltuna korkeintaan kappalejaoilla. Myös tämä piirre karsiutuu Paavilaisen tuotannosta sittemmin pois. Hänen myöhemmän uransa runot ovat kieliopin mukaisia, toteavia virkkeitä pilkkuineen ja pisteineen, jotka on yksinkertaisesti jaettu säkeisiin.

Paavilaisen runouden lakonisuudessa on, kuten todettu, jotain haavikkomaista, jos kömpelö rinnastus sallitaan – näinhän Erkon palkintoraati olisi tietoisesti palkinnut ”saarikoskimaisen” ja ”haavikkomaisen” runoilijan. Vertaus ei ole aivan niin yksiselitteinen, sillä Paavilaiselta puuttuu Haavikon täsmällisyys ja näkemyksellisyys. Syvyyttä ei ole, ja lukemisen jälkeen kaikelle irvailulle lähinnä kohauttaa olkiaan. Kokoelman Parnassoon arvioinut Saarikoskikin näki runot jo mainitun ironian sekä Haavikon kautta:

”– – Paavilainen [on] ohjelmallinen pessimisti, joka kieltäytyy uskomasta, ei ainoastaan yhteiskunnan instituutioiden tarkoituksenmukaisuuteen vaan myös ihmisen mahdollisuuksiin muuttaa niitä paremmiksi; sen sijaan hän kyllä uskoo omiin runoihinsa, sanojensa mahtiin. Hänen lauseensa ovat sukua Haavikon lauseille: lauseen sisällön ja muodon välillä vallitsee tahallinen epäkohta – –”

Saarikosken tuolloisen vakaumuksellisuuden tuntien tämä on loukkaava kehu, niin sanottu backhanded compliment, sillä ”usko omiin runoihin” voidaan lukea joko Paavilaisen oman äänen ylistyksenä tai kuittailuna silkkoa sisältöä peittävästä mahtailusta. Saarikoski näkee Paavilaisen selvästi 1950-lukulaisena runoilijana, sellaisena mitä myöhemmin on tavattu kutsua ”suomalaiseksi modernistiksi”. Kenties vain Suomessa modernisti voi olla perinteikäs…

Niin tai näin, parhaimmillaan Sukukartta on sujuvaa, ajalleen aika tyypillistä runoluettavaa ja proosarunojen kohdalla jopa vähän hauskaa. Runouden ja oikeasti hymyilyttävän huumorin yhteensovittaminen vaatii taituruutta, jota monilta ei löydy. Paavilaiselta se tuntuu käyvän siinä sivussa.

Onko teos erinomaisen vavahduttava lukukokemus? Ei. Aikaa se on kestänyt kohtalaisesti, teema suvusta pysyy jokseenkin ehjänä läpi teoksen mutta pahimmillaan sanavyöryttelyn raskaus kertoo sellaisesta maskuliinisesta modernin runouden traditiosta, jonka lukeminen on lähinnä uuvuttavaa.

Kirja noudattaa runoteoksiin usein liitettyä ihannetta vahvasta aloituksesta ja lopusta – ne ovatkin kokoelman parasta antia. Se mikä jää väliin vaihtelee tasoltaan jyrkästi.

* *

Mitään vastakkainasettelua on turha rakentaa, mutta on huomionarvoista, kuinka ensimmäiset esikoisistaan palkitut rakensivat uransa eri asenteilla – yksi päivätöidensä ohella omalla linjallaan ja palkittuna, toinen pitäen kirjallisuutta loppuelämänsä ajan täytenä työsarkanaan, jossa edusti laajasti ja palkitsi toisia. On paradoksaalista, että tiukka oma linja on johtanut palkintoihin, jokapaikanhöylänä toimiminen ja aktivismi niiden uupumiseen: Jos lääninkirjailijuutta ei lasketa, valtion kirjallisuuspalkinto vuonna 1982 on ainoa Paavilaisen Erkon palkinnon jälkeen saama julkinen tunnustus.

Pysyköön edellinen näiden esseiden jatkoa ajatellen mielessä. Kokonaisena möhkäleenä toisinaan käsitetty ja käsitelty ”kulttuuriala” pitää sisällään monenmoista.

Palataan lopuksi Arvo Suomiseen, joka manasi vuoden 1965 alussa edellisvuoden runotarjonnalle täsmälleen samat madonluvut kuin vuotta aiemmin. Uusi moderni ilmaisu saa häneltä jälleen moitteita:

”Joiltakin osin tämä [runon kuvakielen muuttuminen] on täysin positiivinen ilmiö, mutta useimmat lukijat joutuvat varmaankin hämmennyksen valtaan yrittäessään löytää toinen toistaan nopeasti seuraavien kuvien, jotka näyttävät usein olevan ristiriidassa keskenään, ja sanojen poimuista runoilijan äänen, hänen ajatuksiaan ja sanomaansa. Aidon runon olemukseen kuuluu käsittääksemme tärkeällä tavalla ajatusten ja niiden ilmaisun kirkkaus ja selkeys. Runoilijan ei pitäisi johdattaa lukijoitaan hämäryyksien viidakkoon ja umpikujaan, ts. sanoen [sic] lukija odottaa, että hän pystyisi seuraamaan runoilijaa hänen poluillaan ja mielikuvituksensa lennoilla ja tuntisi saanensa [sic] todellakin jotakin mielihyvää aiheuttavaa ja henkisesti rikastuttavaa.”

Vuonna 1964 ilmestyi alle 30 runokokoelmaa, mikä on nykyiseen, satoja nimikkeitä vuodessa käsittävään julkaisumäärään verrattuna erittäin vähän. Voidaan olettaa, että esikoisia näistä vuoden 1964 teoksista ei ollut monikaan. Kumpaakaan tässä käsitellyistä kirjoista Suominen ei artikkelissaan mainitse, eikä hän ollut luultavasti edes lukenut niitä. Kriitikon moitteet ovat menneet historian valossa kuuroille korville: suomalainen kirjoitettu runous on nykyään suurelle yleisölle läpitunkemattomampaa kuin koskaan.

Aika on armoton. Kukaan ei enää muista Arvo Suomista eikä suurinta osaa näinä vuosina julkaistuista teoksista. Jos palkinto johonkin vaikuttaa jälkipolvien kannalta, niin tällaisten esseiden syntymiseen. Eli pelastaapa se unohdukselta ainakin hetkeksi.

Esikoiset-esseesarjan kirjoittamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus (Taike) ja Suomen arvostelijain liitto (Sarv).

Lähteitä

• Ahola, Suvi: ”Sanan ja saarnan iätön ammattilainen”. Helsingin Sanomat, 12.8.1992. Saatavissa: https://www.hs.fi/ihmiset/art-2000003165321.html
• Aronpuro, Kari (1964). Peltiset enkelit. Helsinki: Kirjayhtymä.
• Aronpuro, Kari (1988). Selvää jälkeä – runoja 1964–1987. Jyväskylä: Kirjayhtymä.
• ”Ensimmäinen J. H. Erkon palkinto Aronpurolle ja Paavilaiselle”. Helsingin Sanomat, 16.4.1965.
• Goodreads.com (14.4.2021). Saatavissa: https://www.goodreads.com/review/show/3942824633?book_show_action=true
• Haapala, Vesa (2010): ”Sananen toimittajalta”. Teoksessa Kari Aronpuro & Vesa Haapala (toim.). Retro 1964–2008. Ntamo.
• Hellman, Heikki: ”Helsingin Sanomat perustaa uuden kirjallisuuspalkinnon”. Helsingin Sanomat, 7.9.1995. Saatavissa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000003465265.html
• Holappa, Pentti (1966). ”Runoilija maailman kaatopaikoilla”. Teoksessa Parnasso 1965 (s. 81–82). Helsinki: Suomen Kulttuurirahasto.
• Murtovaara, Arto: ”Kari Aronpuron runoista koottiin rouheimmat – ’Lakkasin olemasta omaishoitaja, tulin kissan yksinhuoltajaksi'”. Kulttuuritoimitus, 26.1.2022. Saatavissa: https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit/artikkelit-henkilot/kari-aronpuron-runoista-koottiin-rouheimmat-lakkasin-olemasta-omaishoitaja-tulin-kissan-yksinhuoltajaksi/
• Murtovaara, Arto: ”Tamperelaisen runoilijan ja kääntäjän Kari Aronpuron vuosi on ollut huima: kolme kirjallisuuspalkintoa”. Kulttuuritoimitus, 2.11.2019. Saatavissa: https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit/artikkelit-henkilot/tamperelaisen-runoilijan-ja-kaantajan-kari-aronpuron-vuosi-on-ollut-huima-kolme-kirjallisuuspalkintoa/
• Niemi, Juhani (1983). Kirjailijoita ja epäkirjailijoita. Mikkeli: SKS.
• Numminen, Jaakko & Ruotsala, Antti: ”Allan Ruotsala 1925–2016”. Helsingin Sanomat, 1.8.2016. Saatavissa: https://www.hs.fi/muistot/art-2000002913643.html
• Paavilainen, Matti (1991). Juhlakausi. Jyväskylä: Gummerus.
• Paavilainen, Matti (1964). Sukukartta. Helsinki: Kirjayhtymä.
• Paavilainen, Matti (1988). Unissa ei voi nukkua. Jyväskylä: Gummerus.
• Piirto, Pekka: ”Peltinen Paine”. Helsingin Sanomat, 4.11.1964.
• Rand, Max: ”Kielen matematiikkaa”. Helsingin Sanomat, 27.11.1964.
• Räikkönen, Alexandra: ”Läänintaiteilijalla on sensorit auki”. Taiteilija, 11.9.2012. Saatavissa: https://taiteilijalehti.fi/laanintaiteilijalla-on-sensorit-auki
• Saarikoski, Pentti (1966). ”Alcenius ja Paavilainen”. Teoksessa Parnasso 1965 (s. 34–35). Helsinki: Suomen Kulttuurirahasto.
• Suominen, Arvo: ”Runouden katselmus”. Turun Sanomat, 6.1.1965.
• Suominen, Arvo: ”Suomalaisen runouden katovuosi”. Turun Sanomat, 26.1.1964.
• Teromaa, Kerttu: ”’Vihaan runollisuutta’, sanoo Kari Aronpuro”. Helsingin Sanomat, 20.3.1961.
• Vesa Haapalan haastattelunauha, 20.1.2022.
• Kari Aronpuron haastattelunauha, 25.1.2022.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua