Teatterin lavalla keho voi olla mitä vain – E. L. Karhu ja Otto Sandqvist Veljelleni-näytelmästä

Kuva: Saara Autere

Tarinan arvoinen Suomi – kantaesityskierros kotimaan katsomoihin

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille maamme teattereiden kotimaisista uusista näytelmistä ja niiden tekijöistä. Välinoro seuraa Suomen teatterielämää seuraavat seitsemän kuukautta Suomen Kulttuurirahaston työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

Anne Välinoro, teksti

– Ainoa tapa minulle ohjaajana on työskennellä näyttämöä haastavien tekstien kanssa, kertoo ohjaaja Otto Sandqvist Veljelleni-näytelmän saattamisesta esitykseksi Kansallisteatterin Taivassaliin.

– Tässä mennään syvälle sisään yhteen henkilöön ja samalla se pirstoutuu useaksi henkilöksi, mikä on tosi kiinnostava muotoon liittyvä lähtökohta.

E. L. Karhun Veljelleni-näytelmän ensimmäinen näytös lankesi ensimmäiselle näyttelijälle, toinen toiselle, kolmas kolmannelle ja neljäs neljännelle. Näin se ei noudata perinteistä kuorolla kertovaa tapaa esittää monologi usealla näyttelijällä.

Ohjaaja pääsi siten myös rakentamaan neljälle näyttelijälle omat soolot.

– Oli kiinnostavaa rakentaa eri näyttelijöiden kanssa heille omat kaarensa ja lopulta sovittaa ne koko näytelmän isoon kaareen, Sandqvist miettii.

Idea Atwoodilta

Veljelleni on jatkoa E. L. Karhun epäsuosituista tytöistä kertovaan teossarjaan, joista Eriopis oli tätä edeltävä.

E. L. Karhu eli Emilia Pöyhönen sai idean epäsuosittujen tyttöjen käsittelyyn kanadalaiselta Margaret Atwoodilta, jolla on novelli Unpopular Girls.

Se kertoo satujen epäsuosittujen naishahmojen, kuten vaikkapa Hannun ja Kertun noidan, näkökulman teokseen.

– Veljelleni-näytelmän päähenkilö on eräänlainen viiden pennin filosofi, Karhu sanoo

– Voimme sivuuttaa sellaisten ihmisten elämänkokemuksen, joita pidämme mitättöminä. Kuitenkin heillä on sisäisiä putouksia ja suuria suunnitelmia, vaikka he viihtyisivät enimmäkseen omassa huoneessaan, Karhu miettii.

Sankarius, vaikka sitten antisankarius, kuten Siskon osalta tässä, saa katsojan odottamaan jonkinlaista huipennusta tarinalle.

Kun Sisko on näytelmän ainut ja ehdottoman epäluotettava kertoja, hänestä on kuitenkin vaikea saada kiinni.

E. L. Karhu ja Otto Sandqvist. Kuvat: Anne Välinoro

Lihava ja läskifoobikko

E. L. Karhulle oli tärkeää, että esityksessä on näyttämöllä fyysisesti erilaisia kehoja. Nainenhan määrittyy edelleen pitkälti kehonsa kautta.

– Tämä käsittelee lihavuutta ja läskifobiaa. Sisko arvostelee koko ajan veljensä tyttöystäväehdokkaita. Lopulta kuitenkin keinotekoiset rajat rumien ja kauniiden ihmisten välillä katoavat.

– Esitystulkinta on tosi haastava, kun siellä lavalla todella ovat ne esitysruumiit. Siellä tapahtuu sitä konkreettista ruumiillistamista näyttelijöiden kautta, vaikka tekstissä voi jättää fyysisyyttä auki, Karhu sanoo.

Tarkka katse

Jännittävää on, että vaikka Sisko tuntee olevansa epäsuosittu ja haluaisi pois veljensä varjosta, hänellä on todella tarkka katse arvioidessaan ympäristöään. 

Hänellä on tilanteesta riippuen huono ja sitten taas hyvä itsetunto.

– Itse koen, ettei meillä ole yhtä fiksattua identiteettiä ja itsetuntoa. Kirjoittaessanikin pyrin siihen, ettei tekstiä saada purettua vain yhteen tulkintaan, Karhu sanoo.

Olla läsnä itsessään ja omissa valinnoissaan ja toisaalta elää toisten valitsemaa elämää, se on Siskon paradoksi.

Meidän pitää näyttää asiat kuin näkisimme ne näyttämöllä ensimmäistä kertaa, on vieraannuttamisen mestari Bertolt Brecht kirjoittanut.

Ohjaaja Sandqvist sanoo, että hän samaistuu kaikkiin niihin impulsseihin, joiden pohjalta Sisko toimii, mutta vieraantuminen tuntuu siinä, miten Sisko ei hallitse julkisissa tilanteissa käyttäytymistä.

Karhua huvittaa edelleen ajatus, että näytelmä todella valmistetaan lopullisesti näyttelijän kehon ollessa lavalla ja yleisön seuratessa sitä katseellaan.

– Vaikka olen viisitoista vuotta kirjoittanut näytelmiä, tämä on aina yhtä jännittävää ja radikaalia, hän huvittuu.

Kuva: Saara Autere

Nautinnon näyttäminen

Päähenkilö syö ämpäreittäin karkkia ja elää lapsenomaista tirkistelijän elämää.

– Kyllä mä tässä mietin paljon sitä, minkälaisia ruumiita meillä näkyy näyttämöllä. Onhan siinä menty eteenpäin, mutta kyllä kieltämättä halusin räjäyttää sen yleisen teatteriruumiin, johon on totuttu.

– Tässä on ollut isoja kysymyksiä siitä, miten tämä miehitetään jo ennen kuin harjoitukset ovat alkaneet. Se on kiinnostavaa, ettei mennä siinäkään entisen kaavan mukaan.

Ja se on teatterilaitokselle iso haaste.

Veljelleni Kansallisteatterissa vielä 18.10. ja 19.10.2024. Lue arvio näytelmästä täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua