Suomalaisen teatterin alkulähteillä – Risto Ojanen kokosi Porin Teatterin historian

Porin Teatterin piirsi Johan Erik Stenberg. Kuva: Wiki Commons

Risto Ojanen: Naissankarista Idän pikajunaan 1–2, Porin Teatterin esitykset 1931-2021. Porin Teatteri, 2022. 971 sivua.

Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu paljon, ja kun vuosia perusteellisesti penkoo, syntyy järkäle. Niin kävi filosofian tohtori Risto Ojaselle, kun hän kokosi Porin Teatterin esittämät näytelmät ja tekijät liki tuhatsivuiseksi kaksiosaiseksi opukseksi.

Ei kaikki mennyt niin kuin lorun räätälille. Ojanen kertoo esipuheessa, että aluksi oli määrä tehdä ”lyhyt historiikki” edellisen teatterin historian jatkeeksi. Onnekkaasti opuksesta tulikin erinäisten käänteiden jälkeen perusteellinen tietopaketti Porin Teatterin vaiheista. Ei tullut tuluskukkaroa, tuli palttoo ja vieläpä muhkea sellainen.

Miksi Porin Teatteri on ansainnut näin laajan historiateoksen? Voisi myös kysyä, miksi ei.

Teatterilla on Porissa pitkät perinteet. Ojanen kertoo, että ensimmäisiä teatteriesityksiä nähtiin kaupungissa jo 1700-luvun lopulla, kun vierailevat teatteriseurueet kävivät esiintymässä Porissa.

Tärkein vierailu oli kuitenkin tulossa. 13. lokakuuta 1872 Kaarlo Bergbomin johtama Suomalainen Teatteri aloitti seitsemän viikkoa kestäneen näytäntöjen sarjan Porissa. Paikkana oli Hotelli Otava, ja ohjelmistossa oli kolme näytelmää, joita esitettiin kolmena päivänä viikossa. Vaikka Suomalainen Teatteri perustettiin jo toukokuussa Helsingissä, varsinainen teatteritoiminta alkoi lokakuussa Porissa. Bergbomin Suomalainen Teatterissa ovat myös Suomen Kansallisteatterin juuret.

Kuva: Porin Teatteri

* *

Bergbomin vierailu antoi pontta Porin teatterielämälle niin, että pitkään haaveillusta teatterirakennuksesta tuli vihdoin totta, kun J.E. Stenbergin suunnittelema rakennus vihittiin vuonna 1884. Uusrenessanssia edustavaa teatteritaloa monet pitävät yhä Suomen kauneimpana.

Porin Teatteri syntyi virallisesti työväen ja porvariston näyttämöiden yhdistyessä vuonna 1931. Tällainen sulautuminen yhdeksi tapahtui ensimmäisenä Suomessa juuri Porissa. Tästä vuodesta alkaa myös Ojasen kirjan varsinainen tarina. Hän esittelee tarkasti niin 90 vuoden aikana esitetyt näytelmät kuin niiden esittäjät. Ojanen on käynyt läpi uskomattoman laajan aineiston sanomalehtiä ja kirjallisuutta ja kirjannut näytelmien saaman vastaanoton sekä teatteriin vuosien varrella liittyneet kiistat ja kohut.

Vaikka Ojanen ei ole aivan jäävi arvioimaan Porin Teatteria, hän on kuitenkin onnistunut etäännyttämään roolinsa toimijana niin, ettei lukijalle herää epäilystä tutkijan silmän puolueellisuudesta. Ilmeisesti kirjoitusprosessissa on ollut vain etu, että kirjoittaja on tuntenut tutkittavansa myös sisäpuolelta. Ojanen toimi teatterin johtajana 1997–1999, ja sitä ennen vaikutti teatteriin ulkopuolelta Satakunnan Kansan kulttuuritoimittajana välillä hyvinkin viiltävillä kritiikeillään.

Ojasen kritiikki osui esimerkiksi vuonna 1985 niin, että ohjaaja Seppo Maaniittu kielsi Ojasta saapumasta seuraavan näytelmänsä ensi-iltaan. Käsirysylläkin uhkailtiin, mutta lopulta elettiin sovussa niin kuten ennenkin. Maaniittu ohjasi ja Ojanen arvosteli.

* *

Porin Teatterin 90 vuoteen mahtuu lähes tuhat näytelmää, 21 johtajaa ja lukematon määrä näyttelijöitä ja muuta henkilökuntaa. Kirjan sivuilla nousevat johtajina esiin maamme teatterimaailman huomattavat nimet Helge Raninista, Matti Kassilasta ja Kurt Nuotiosta Ritva Siikalaan ja Tapio Parkkiseen.

Näyttelijöissä ja ohjaajissa valtakunnallisesti tuttuja nimiä vilahtaa tämän tästä. Mikä menetys Tampereen Työväen Teatterille olisi ollut, jos Porin Toejoen tyttö Sylvi Salonen ei olisi päässyt Porissa näyttämölle jo 14-vuotiaana harjoittelijana ja saanut kiinnitystä vakituiseksi vain 17-vuotiaana.

Hauskoja anekdootteja Sylvi Salosesta riittää. Salonen oli kuolettavasti rakastunut näyttelijäkaartiin silloin kuuluneeseen Toivo Mäkelään. Harmi vain, että Irma Seikkula oli kiinnitettynä samaan aikaan ja Sylvin toiveiden tiellä.

Reipasotteinen nuori Sylvi ei ottanut harjoituksia aina riittävällä vakavuudella. Kun Saara Ranin moitti nuorta näyttelijää myöhästelystä, luisteluun hurahtanut Sylvi totesi vahvalla Porin murteella: ”Emmää ehtiny, kun mää olin paanal.”

* *

Tampereen teatterikesä on ollut Porin Teatterille tärkeä foorumi, jossa se on voinut osoittaa osaamistaan myös valtakunnallisesti. Ojanen nostaa erityisenä saavutuksena esimerkiksi Tapio Parkkisen kirjoittaman ja ohjaaman Pumpulitehtaan Ullan. Porilaiseen ympäristöön sijoitettu näytelmä oli myös omalla näyttämöllä poikkeuksellinen menestys. Puhenäytelmä voitti kirkkaasti esityskerroissa ja katsojaluvuissa yleensä yleisöä vetävät operetit ja musikaalit.

Onnistuneita vierailuja Porin ulkopuolelle ovat Ojasen mukaan olleet myös muun muassa Tri Semmelweis, Kauhea murhamies Lalli sekä Petra von Kantin katkerat kyyneleet.

Historiaan mahtuu myös pettymyksiä. Suurin lienee aikoinaan ollut näytäntökaudelle 1934–1935 ajoittuva tapahtuma, kun porilaisten esitystä näytelmästä Kirves iskee kiveen ei kelpuutettu Helsingissä pidetyille Teatteripäiville. Helsinkiläinen raati tuomitsi näytelmän kansalliskirjailija Aleksis Kiveä halventavaksi, vaikka esitys oli Porissa saanut haltioituneen vastaanoton. Myös kriitikot kiittivät esitystä ja näytelmätekstiä. Hylkäyksen taustalla vaikutti osin Kansallisteatteriin kohdistunut arvostelu liian sovinnaisista näytelmävalinnoista. Porilaiset olivat siis tässä jupakassa sijaiskärsijöitä.

Porin Teatteri oli edelläkävijä työväen ja porvarillisen näyttämön yhdistäjänä, mutta edelläkävijä se on ollut sittemminkin. Sulan hattuun teatterille Ojanen ojentaa lastenteatteri Finkerporista, joka perustettiin teatterin yhteyteen vuonna 1981 Kari Suvalon kaudella. Teatterin studiosiivessä toimineen Finkerporin tarina jatkui erillisenä lasten teatterina aina 1980-luvun lopulle, jolloin lastennäytelmiä alettiin toteuttaa koko henkilökunnan voimin. Finkerporin kautta moni aloitteleva näyttelijä sai kuitenkin kiinnityksen päänäyttämölle.

* *

Ojasen mittava teos ei ole tekijänsäkään mukaan tarkoitettu yhdeltä istumalta luettavaksi vaan teatterin vaiheista kiinnostuneelle hakuteokseksi. Tulevat tutkijat voivat olla kiitollisia, että Ojanen on käynyt läpi valtavan lähdeaineiston ja kirjoittanut sen helposti luettavaksi.

Kiitoksen ansaitsee myös kirjan ulkoasu. Taittaja Pauli Saha on onnistunut saattamaan laajan tekstin sellaiseen muotoon, että kirja auttaa lukijaa löytämään etsimänsä tiedon. Laaja kuvitus myös osoittaa, miten lavastus ja puvustus ovat kehittyneet 90 vuodessa, vaikka teatteritalon seinät ja vanha 1884 vuoden esirippu ovat vielä paikoillaan.

Marjatta Honkasalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua