Milloin Kaisa Korhonen itki, millaista arvoitusta hän pohti läpi elämänsä?

Hanna Helavuori oli yksi muistoseminaarin puhujista. Kuva: Matti Kuusela

Matti Kuusela, teksti ja kuvat

Tärkein sanotaan usein sivulauseessa. Siis vaivihkaa tai puolihuolimattomasti sen jälkeen kun ”itse asia” on käyty juurta jaksain läpi ja täysin selitetty.

Näin käy myös Kaisa Korhosen muistoseminaarissa Teatterikorkeakoulussa.

Korhosen kanssa yhteistyötä 40 vuotta tehnyt pukusuunnittelija Sari Salmela kertoo ensin laveasti siitä, kuinka komeissa maisemissa ja lavasteissa Korhosen ohjaamaa Kullervoa esitettiin kesällä 2006 Kaisan synnyinseudulla Sotkamon Naapurinvaaralla.

Lopuksi Salmela huomauttaa:

– Aina kun Kullervo huusi ”Äiti”, kyynelet alkoivat valua Kaisan silmistä.

Kullervon äidinikävän Kaisan silmiin nostavat kyyneleet kertovat hänestä enemmän kuin kaikki tittelit ja meriitit.

Ja niitä riittää:

Suomen Teatterikoulun ensimmäinen ohjaajantyön lehtori, teatterityön professori Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksella, Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön professori, teatteritaiteen professori.

Ennen tätä uraa hän toimi ylioppilasteatterin taiteellisena johtajana ja oli perustamassa KOM-teatteria – ja kaikkea tätä hän teki, vaikka oli nainen aikana, jona Kalle Holmberg, Jouko Turkka, Ralf Långbacka, Eino Salmelainen, Olavi Veistäjä ja kumppanit heiluttivat taikasauvaansa.

Teatterikorkeakoulun nykyinen johtaja Saana Lavaste oli aikoinaan Kaisa Korhosen oppilas. Kuva: Matti Kuusela

Kaisa Korhosen opeilla

Kaisa Korhonen kuoli 25. huhtikuuta vuonna 2024, siis puoli vuotta sitten. Muistoseminaari näin pian on silti enemmän kuin paikallaan – Korhosella on yhä edelleen paljon opetettavaa, myös tuleville sukupolville.

Teatterikorkean nykyinen ohjaajatyön professori Saana Lavaste oli itse 22-vuotiaana Korhosen oppilaana. Hän oikaisee käsityksen, että Korhonen olisi lähtenyt koulutuksessa yhteiskunnallisuudesta tai kollektiivista.

– Kaisan opetus painotti vahvasti henkilökohtaisuutta. Ja sama jatkuu edelleen. Nyt kun olemme tehneet paljon yhteistyötä ja opiskelijavaihtoa niin Saksassa, Liettuassa kuin Pohjoismaissa, olemme tajunneet, että meillä on täällä ihan oma pedagogiikka. Ja se on Kaisan peruja, Lavaste sanoo.

– Kaisa aloitti aina siitä, mikä on itse kunkin Akilleen kantapää. Hänen ajatuksensa oli, että jos tunnemme haavamme, siitä tulee vahvuutemme. Nuorelle tytölle se tosin saattoi olla kova paikka. Että piti itse löytää heikko kohtansa. Ja tehdä siitä vahvuutensa.

– Ennen kuin ryhtyi työhön, piti osata vastata kahteen kysymykseen: Miksi juuri sinun pitää tehdä tämä? Ja miksi juuri nyt?

Vilnalaiset haltioissaan

Lavasteen mukaan esimerkiksi Vilnassa tällainen opetus ei tule kuuloonkaan. Siellä lähdetään tiukasti tekstianalyysistä ja sen jälkeen ruvetaan tutkimaan, kuinka suuret mestarit ovat näytelmän ohjanneet. Ja yritetään tehdä perässä.

– Täällä vilnalaiset ovat ihan onnessaan: mikä valtava vapaus. Ja heiltä itseltään jopa kysytään, mitä he haluaisivat tehdä. Aivan ihmeellistä.

Taideyliopiston kunniatohtoriksi viime keväänä (yhtä aikaa presidentti Alexander Stubbin kanssa) vihitty Hanna Helavuori kehottaa miettimään, millaisessa murrosvaiheessa Kaisa Korhonen suomalaiseen teatterimaailmaan ponnisti.

– Suomi oli sodan jälkeen täynnä murtuneita mieliä, hiljaisuutta, mykkää lapsuutta. Kaikki nämä padot murtuivat, kun Kaisa aloitti ylioppilasteatterissa. Pitää muistaa, että Kaisa ei koskaan päässyt Teatterikorkeaan opiskelemaan ohjaajaksi vaan opiskelemaan lavastajaksi. Ylioppilasteatteri oli hänen koulunsa, ja siellä yhtyivät teatteri, runous, musiikki ja politiikka.

Taistolaisuus oli Helavuoren mukaan mielenkiintoinen vaihe Kaisa Korhosen elämässä. Hänen mielestään tuossa ajassa olisi vielä tutkittavaa.

– Mistä oikein tuli utopia sosialistisen realismin sankaruudesta ja sen humanismista? Missä vaiheessa kollektiivin luomasta turvasta ja vapaudesta tulee tukahduttavaa? Milloin solidaarisuudesta väärää? Näin asioita voisi edelleen pohtia.

Helavuori pitää Kaisa Korhosta yhtenä harvoista ”sukupolvihyppääjistä”. Hän ei jymähtänyt mihinkään oppiin tai aikakauteen – eikä edes juuttunut suureen menestykseen ja suosioon.

Toisin kuin eräät miesohjaajat.

Seppo Parkkinen teki yhteistyötä Kaisa Korhosen kanssa vuodesta 1982 lähtien. Kuva: Matti Kuusela

Musta rakkaus ja Tampere

Tamperelaiset muistavat Kaisa Korhosen ennen muuta Musta rakkaus -ryhmän vetäjänä Tampereen Teatterissa 1990-luvun alussa.

Mukana Tampereella oli myös vuodesta 1982 Korhosen kanssa työskennellyt dramaturgi Seppo Parkkinen. Hänen mukaansa Dostojevski oli Kaisalle loputon kiinnostuksen kohde ja mysteeri.

– Sitä hän yritti ratkaista koko elämänsä, Dostojevskin arvoitusta. En usko, että edes Kaisa löysi vastausta.

Tampereen Teatteriin kaksikko teki muun muassa ikimuistoisen Rikoksen ja rangaistuksen. Pääosissa olivat Puntti Valtonen, Pirkko Hämäläinen, Matti Rasila, Raimo Grönberg, Tom Lindholm, Tuija Vuolle, Kirsimarja Järvinen… Huh, kylmät väreet kulkevat selkäpiissä, kun muistelee vuoden 1990 ensi-iltaa.

Parkkinen kertoo, että aina kun hän tapasi Kaisa Korhosen he keskustelivat kahdesta kirjailijasta. Toinen oli pariisilainen Jean Genet ja toinen – minulle täysin yllättäen – tamperelainen Eeva-Liisa Manner.

Miksi ihmeessä Korhonen ei kuitenkaan ohjannut ainuttakaan Mannerin näytelmää? Edes Poltettua oranssia? Ehkä hän näki ne niin herkkinä, syvinä, kauniina, että pelkäsi niiden menevän rikki tai väistämättä latistuvan, jos niihin ihminen koskisi.

– Kaisalle sanat olivat erittäin tärkeitä, maagisia. Ja kaikkien piti löytää omat sanansa, Parkkinen sanoo.

Kaisa Korhonen vaati aina pienoismallit kohtauksista. Kuva: Matti Kuusela

Aina pienoismalli

Lavastajalle ja pukusuunnittelijalle Kaisa Korhonen oli omalla tavallaan haastava ohjaaja.

– Hän ei halunnut ikinä nähdä pukusuunnittelua. Sen sijaan harjoitusvaatteet olivat erittäin tärkeitä. Ja jokaisesta kohtauksesta piti tehdä pienoismalli, Salmela ja Parkkinen kertovat.

– Pienoismalli oli aivan ehdotonta.

Myös matka esitykseen aloitettiin aina samalla tavalla, jotenkuten juhlallisesti.

– Kaikki menivät yhdessä tyhjälle näyttämölle. Siihen tutustuttiin tarkasti. Vasta sen jälkeen voitiin aloittaa sen valloittaminen.

Tunnelma Teatterikorkean nelosstudiossa on koko keskustelun ajan äärimmäisen kunnioittava, rakastava. Kaisa Korhosen muistoa ympäröivä lämpö tuntuu epätodellisen todelliselta.

Ehkä Kaisa Korhonen ymmärsi ja osasi sen kaikkein tärkeimmän: yhdessä tekemisen. Ja siihen liittyvän yksin miettimisen, loputtoman yksinäisyyden, jonka ytimeen on tainnut päästä vain kaksi ihmistä, Eeva-Liisa Manner ja F. M. Dostojevski.

Ennen kuin poistun marraskuun harmauteen kuulen kaskun, tai sen kaltaisen. Joku yleisön joukosta kertoo kulttuurikeskuksesta, jonka seinällä lukee isoin kirjaimin ”Aiheeton oleskelu kielletty”.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua