Anna Ojanne ja Suvi-Maaria Virta näytelmässä Juhlat. Kuva: Riikka Hurri

Kirsi Jaatinen, teksti

Joensuun teatterirakennuksen remontti on juuri valmistunut, ja teatteri on päässyt kokonaan kotiin väistövuoden jälkeen. Pieniä muutoksia henkilöstössä tapahtuu koko ajan. Pitkäaikainen vakituinen lavastaja on jäänyt eläkkeelle. Lavastus näytelmään Juhlat  ja elämä sinä sivussa on Iris Roudan haikea jäähyväistyö. Idyllisyydessään ja kauneudessaan alussa nähtävä lavastus istuu hyvin väkisin yllä pidetyn positiivisuuden maailmaan.

Teatterin uusi johtaja ja näytelmän ohjaaja Sarianne Tursas luonnehtii tulijan ja lähtijän yhteistyötä hienoksi. Vaihtoehtoja tutkittiin kaikessa rauhassa. Näytelmän kantaesityshän oli Kansallisteatterin pyörönäyttämöllä.

Iiris Roudan tilalle on tullut Nurmeksessa syntynyt skenografi Jonna Kuittinen. Tällä hetkellä hän on juuri saanut valmiiksi lavastuksen Aleksis Meaneyn ohjaamaan näytelmään Isot pojat. Kuittinen on tehnyt töitä esimerkiksi Helsingissä, Kuopiossa, Lahdessa, Riihimäellä, Savonlinnassa ja Tampereella. Joensuun teatteriin ensimmäinen kosketus syntyi, kun hän oli vuonna 2012 Vadelmavenepakolaisen harjoituksissa kahden näyttelijän sijaisena. Kuittinen on koulutukseltaan myös teatteri-ilmaisun ohjaaja.

Ensimmäinen lavastus syntyi Anna-Maria Klintrupin ohjaamaan näytelmään Iso Paha Susi (2023), ja sitä seurasi Mestarin ja Margaritan (2023) skenografia. Yhteistyönä ohjaaja Aleksis Meaneyn kanssa syntynyt maagista realismia edustava näytelmä on yksi vaikuttavimmista esityksistä, joita olen nähnyt Joensuun kaupunginteatterissa. Sekä ohjaus että visualisointi olivat huikeat. Näytelmä piti katsoa kahteen kertaan ja lukea Mihail Bulgakovin teos Saatana saapuu Moskovaan uudelleen siinä välissä. Markku Maasillan Pontius Pilatus, Otto Henrikssonin Jeshua Ha-Notsri ja Regina Launivuon Margarita kulkivat rinnallani monta kuukautta, Saatanasta puhumattakaan. Saatanaa eli professori Wolandia näytteli Samu Stenberg. Enpä ihmettele, että esitykselle myönnettiin Maailman teatteripäivänä (27.3.2024) Thalia-palkinto.

Johtaja Sarianne Tursas. Kuva: Riikka Hurri

Katsomosta saa vaikutelman, että teatteri on nytkin iskussa. Näyttämöllä on luottavainen ilmapiiri. Uusi johtaja, alun perin helsinkiläinen Sarianne Tursas aloitti viime vuoden puolella. Näytelmäkirjailija Pirkko Kurikka haastatteli häntä Tornikabinetissa ennen Juhlat-näytelmän ensi-iltaa (25.1.2025). Kurikka mainitsi, että uusi johtaja tutustui heti syksyllä omaan kulttuuriyhteisöönsä, mikä on ainutlaatuista. Johtaja jalkautui kaupungille ja tutustui paikalliseen kulttuuritoimintaan ja on jo solminut verkostoa muun muassa kuvataiteilijoiden ja kaupunginorkesterin muusikoiden kanssa.

Jotain näistä kohtaamisista itää. Samalla kun hän aloitti hallintotehtävät, hän aloitti myös ohjauksen ja sujahti työyhteisöönsä. Työilmapiiri on hänestä ollut hyvä ja työ iloa tuottavaa, kivaa, energisoivaa.

– Ei voi lähteä ego edellä, Tursas kommentoi.

– Halusin aikanaan freelancerin asemasta pysyvään työyhteisöön. Parasta tässä työssä on se, että saa päättää, mitä tehdään. Saa miettiä ohjelmistorakenteita ja rakennella taiteilijoille yhteistyökuvioita. Esimerkiksi Juhlat – ja elämä siinä sivussa on uusi kotimainen draamakomedia, jossa minua kiinnostivat suomalaisten perheiden sukujuhlaperinteet ja puhumattomuus. Kiinnostava ohjaus on myös Pedro Almodovárin elokuvaan perustuva Broadway-musikaali Naisia hermoromahduksen partaalla ensi syksynä.

Sarianne Tursas on sanonut olevansa ”monitoimikone ja perheauto”. Kurikka kysyi, mitä hän tällä tarkoittaa.

– Olen tottunut toimimaan eri tyylilajeissa, ja pystyn virittämään itseni niihin, oopperastakin unelmoiva johtaja vastasi.

Ohjaaja Tuomo Aitta. Kuva: Kirsi Jaatinen

Uutena, vakituisena ohjaajana on aloittanut myös Tuomo Aitta, joka on ollut Sarianne Tursaan kanssa yhtä aikaa Kallion ilmaisutaidon lukiossa. Hän aloitti työnsä tammikuussa ja tuntee itsensä tervetulleeksi Pohjois-Karjalaan.

Aitta on elänyt suurimman osan elämästään pääkaupunkiseudulla: Helsingissä, Vantaalla ja Kirkkonummella. Tosin kesiä hän on viettänyt maalla Merikarvialla ja Utajärvellä. Luonto on tärkeä.

Tällä hetkellä Aitta on tuomassa Joensuun näyttämölle Ronja Ryövärintytärtä, joka on ensi-illassa vappuaattona. Ronjassa Aittaa puhuttelee sen ”anarkia ja pitelemättömyys, joka on vielä tänä päivänäkin hurjaa kamaa”. Hän kertoo Astrid Lindgrenin teosten vaikuttaneen siihen, miten lapsiin suhtaudutaan – erityisen paljon Saksassa ja Pohjoismaissa. Lindgren on opettanut aikuisille, miltä tuntuu olla lapsi – ilman opettavaista tyyliä.

Ronjasta nousevat esille lapsen yksinäisyys ja välitön luontosuhde. Rakenteessa on klassisia aineksia, antiikin näytelmän piirteitä, ja visualisointi on hyvin olennainen osa esitystä. Skenografina on Kaisu Koponen.

Teatterialalla tekijät tunnetusti kiertävät paljon. Uutena näyttelijänä syksyllä 2024 aloitti Mikko Liimatainen, joka on kotoisin Turusta ja opiskellut Lontoossa. Joensuu on hänelle ensimmäinen työpaikka. Hän kertoo, että vastaanotto työyhteisössä oli lämmin ja hänestä on pidetty huolta. Hän on ollut Pekka Karhun roolissa Samuli Reunasen ohjauksessa Kultainen vasikka ja Oliverina Juhlat-näytelmässä. Vappuaattona hän ilmestyy näyttämölle Ronja-näytelmän Birkinä.

Ei mikä tahansa talo

Teatterirakennuksen on suunnitellut Eliel Saarinen. Kuva: Kirsi Jaatinen

Joensuun kaupunginteatteri on toiminut kaupungintalossa joen rannalla jo noin 110 vuotta. Voi mitä tarinoita tuo rakennus voisi kertoa, jos se osaisi puhua! Kun noin 30 vuotta sitten menin ensimmäisen kerran tähän teatteriin, sinne mentiin tuuhean puiston läpi, makedonianmännyn ja sembramännyn muodostamasta holvista, ja lavalla oli Anneli Sauli.

Suurella näyttämöllä kokoontui pitkään myös kaupunginvaltuusto, mutta nyt se on muuttanut pois ja hallintotiloihin tulee Pohjois-Karjalan museo. Yhä vielä rakennukseen astuminen irrottaa arjesta. Talossa asustaa myös kummitus Hilppa, elleivät remontin äänet ole karkottaneet häntä.

Museoviraston suojelema rakennus on Eliel Saarisen suunnittelema. Rakennus on vuodelta 1914, tyyliltään kansallisromantiikkaa ja myöhäisjugendia. Se muistuttaa vähän kirkkoja, joita Saarinen myöhemmin suunnitteli Yhdysvalloissa.

Kun olin pohjoismaisessa draamakonferenssissa Århusin yliopistossa vuonna 2000, ruotsalainen koomikko ja commedia dell’arte -kouluttaja Lasse Beicher takoi tajuntaamme ankarin harjoituksin, että näyttämö on aina pyhä tila. Näyttämön pyhyyteen viittaa myös Hannu-Pekka Björkman esseessään ”Rukous näyttämöltä” (Katseita maailmaan: esseeantologia; toim. Hilkka Lamberg & Satu Grünthal, 2015).

Entä jos temppelit ja teatterit eivät olekaan kaukana toisistaan? Aristoteles piti teatteria keinona puhdistaa tunteita, jotta ihmisistä tulee hyviä ja hyvistä ihmisistä taas hyvä yhteiskunta. Kreikan sana katharsis, ”puhdistuminen”, lienee ollut ensin käytössä lääketieteessä tarkoittamassa ruoansulatuskanavaan liittyviä huuhteluita. Myöhemmin puhdistuminen liittyi Dionysokseen ja uskonnollisiin menoihin ja lopulta teatteriin.

Teatterirakennuksessa on iso torni, Tornikabinetti, muita kabinetteja, pieni ja suuri näyttämö, suuret aulat ja lämpiöt, henkilökunnan tilat sekä ravintolatilat, joiden arvelen Jouko Turkan aikaan olleen täynnä tupakansavua ja kiihkeitä keskusteluja.

Rakennuksessa, sen ravintolatiloissa ja sisäpihalla on järjestetty paljon vaikuttavia kulttuuritapahtumia, kuten Popkatu-festivaalia, Joen yötä, kamarimusiikkikonsertteja, jazzkerhon konsertteja, kansanmusiikin konsertteja, ohjelmallisia brunsseja ja erilaisia juhlia Muistan tanssineeni siellä myös aidon kuubalaisen orkesterin tahdissa.

Parhaillaan vuodesta 1914 toiminut ravintola etsii uutta yrittäjää hienoihin tiloihinsa. Siinä olisi yksi sankarin rooli tarjolla.

Tuomo Aitta kertoi olleensa eräänä päivänä Sarianne Tursaan kanssa kahvilla tyhjissä ravintolatiloissa pilareiden keskellä. Siellä hänelle oli tullut vahva kokemus, että tilassa oli jotain tuttua. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut Prahassa.

Rakennus on mieltä rauhoittava kokemus, mutta kaukana neutraalista. Ainutlaatuinen ympäristö voi tukea näytelmän tunnelmaa. Olisiko esimerkiksi mitään luontevampaa Mestarin ja Margaritan ympäristöksi? Toisaalta tila voi olla ristiriidassa näytelmän maiseman ja tunnelman kanssa; voi syntyä mielenkiintoinen kontrasti.

Onko rakennuksessa lempipaikkoja? Jonna Kuittisen mukaan erityisen maagista on seurata harjoituksia ison näyttämön parvelta. Näyttämön puolella on nimittäin salainen parvi, katsomosta katsottuna näyttämön oikealla sivulla. Esimerkiksi Mestarin ja Margaritan harjoituksissa verhojen ollessa kiinni näyttämöhenkilökunta tyhjensi lavan minimaalisessa ajassa siten, että katsomon puolelle kyseisestä toiminnasta kuului mahdollisimman vähän ääntä. Yhteistyö ja saumattomasti onnistunut hiljainen suoritus oli vaikuttava.

– Hieno hetki oli kävellä isolle näyttämölle ensimmäistä kertaa Joen yössä. Lempipaikka teatterissa kuin teatterissa on aina nolla. Siinä näyttämön ja kulissien takaisen maailman välissä on jotain maagista, Sarianne Tursas kertoo.

Tornikabinetin skenografianäyttely. Seinällä Eliel ja Loja Saarisen ryijy vuodelta 1914. Kuva: Kirsi Jaatinen

Miten tälle tielle joudutaan?

Tuomo Aitalle ensimmäinen kipinä teatteriin lienee syttynyt 5-vuotiaana Martinlaaksossa Lumikki-esityksessä. Esitys jäi maagisena kokemuksena mieleen. Näytelmää esittävät yläkoululaiset olivat yhtä aikaa tunnistettavia martinlaaksolaisia ja kuitenkin myös sadun sankareita. Se oli hyvin erikoista.

Aitta osallistui lapsena itsekin näytelmiin ja kulttuurikilpailuihin, joihin sai kirjoittaa omia näytelmiä. Nuorena soittaessaan kitaraa harjoituksissa lavan reunalla hän alkoi sivustakatsojana pohtia, miksi jokin kohtaus ei toimi ja miten sen saa toimimaan. Hän alkoi ymmärtää näytelmää kirkkaammin.

Lopulta hän haki Teatterikorkeakouluun ohjaajalinjalle. Siellä opettaja Juha Hurme innosti häntä ja vapautti hänet etsimään omaa tapaansa tehdä teatteria. Jossain vaiheessa hän tajusi, ettei halua puristaa mailaa liikaa ja lähti nuorisoteatterimaailmaan kirjoittamaan näytelmiä itselleen tärkeistä asioista. Myöhemmin hän on ollut usein kesäisin lasten- ja nuorten teatterileireillä töissä ja ohjannut ammattiteatteritöiden (mm. Kansallisteatteri, KOM-teatteri, Ryhmäteatteri) lisäksi aina välillä harrastajia.

Sarianne Tursas kiittää graafikon koulutuksen saanutta äitiään, joka kuljetti häntä taiteiden pariin – myös teatteriin. Piirtäminen ja maalaaminen oli tärkeää, samoin soittaminen. Kriittisenä 9-vuotiaana hän näki näytelmän Fedja-setä, kissa ja koira, joka oli hänen mielestään tehty väärin. Hän kuitenkin halusi näyttelijäksi, mutta parikymppisenä keksi olevansa enemmän hyödyksi ohjaajana.

Valmistumisestaan lähtien hän on työllistynyt monipuolisesti teatterin eri tehtäviin ympäri Suomea keräten ammattitaitoa niin tuotannon kuin toteutuksen puolelta, ja 40-vuotiaana hän totesi yllätyksekseen olevansa muodollisesti pätevä teatterinjohtajan hommiin. Vieläkö musiikki on mukana?

– Soitan kesäteatteribändin tasoisesti saksofoneja, eli minua ei tulla näkemään keikalla lähitulevaisuudessa, hän vastaa.

– Soitin monta vuotta Seinäjoen Törnävällä kesäteatteribändissä. Pärjään nuottien kanssa, mutta sooloartisti en ole.

Jonna Kuittinen halusi isona tulla maailmaa kiertäväksi kilpahevosten hierojaksi. Sitten kaveri houkutteli hänet Tarja Jäniksen nuorisoteatteriin ja sille tielle hän jäi. Esiintyjyys vapautti. Hän alkoi tähdätä näyttelijäksi. Lukion jälkeen hän pääsi opiskelemaan Kokkolaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi ja ajatteli sitä kautta pääsevänsä näyttelijäksi. Hän hakeutui kaikkialle esiintymään ja teki sitä paljon. Koulussa hän oppi paljon teatterista ja soveltavasta teatterista, mutta valmistuttua ammatti ei tuntunut omalta.

Sitten hän oli perustamassa vapaata ammattiryhmää Tampereelle, Suomen kiinalaista teatteria, ja jotain piti tehdä sen lisäksi. Lavasterakentajaksi kouluttautuessaan hän huomasi, että halusi myös suunnitella lavasteita, ja haki Taideteolliseen korkeakouluun. Aikansa kipuiltuaan sen kanssa, että ehkä hänestä ei tulekaan näyttelijää, hän löysi oman paikkansa teatteritaiteen kentältä. Hänen esikuviaan ovat skenografi Eeva Ijäs, ohjaaja Saana Lavaste sekä dramaturgit Elina Snicker ja Pipsa Lonka. Kasvu jatkuu edelleen. Tällä hetkellä hän on innostunut performanssitaiteesta ja kommunikaatiosta yleisön, kokijoiden kanssa.

Skenografi Jonna Kuittinen. Kuva: Kirsi Jaatinen

Miten pidetään huolta työkyvystä ja hyvinvoinnista?

Ohjaaja Tuomo Aitan mukaan teatterin tekeminen perustuu ilmapiiriin. On luotava ilmapiiri, jossa voi olla auki. Kukaan ei huonossa ilmapiirissä avaudu. Jos on jännitteitä, alkaa kontrolloida itseään ja peli on menetetty. Eikä muilta voi vaatia avoimuutta ja rohkeutta, jos sitä ei itsellä ole. Turvallisuuden lisäksi hilpeys ja huumori ovat tärkeitä.

– On aina pyrittävä ilon alkulähteille, spontaaniin luomisen tilaan, jota olen kokenut paljon toimiessani nuorisoteatterissa Kirkkonummella. Tämä työ voi olla raskasta, ja tarvitaan myös maisemanvaihdoksia ja rentoutumista. Minulle sitä tarjoaa vapaaehtoistyö, rescuekoirajärjestössä toimiminen. Siinä voi aina kohdata välittömän elämänilon. On säilytettävä se ilo, minkä vuoksi teatteria alun perin lähti tekemään.

Itsestä huolehtiminen, rentoutuminen ja palautuminen on erityisen tärkeää jo pelkästään siksi, että työskennellään tunteet keskiössä. Jokaisella on omat keinonsa. Esimerkiksi Sarianne Tursas on hyvin tarkka vapaa-ajastaan: ei vie töitä kotiin ja pyrkii nukkumaan hyvin ja olemaan kiltti itselleen. Jonna Kuittinen rentoutuu saunassa, avannossa ja sohvassaa lapsille satuja lukien. Aleksis Meaney taas harrastaa savatea, ranskalaista nyrkkeilyä, jonka Suomen MM-edustajana hän oli syksyllä. Hyvä fyysinen kunto on hänelle tärkeä asia, ja kamppailulajit tyhjentävät mielen.

Mistä tekijälle syntyy merkityksellisyyden kokemus?

Jonna Kuittinen kokee merkityksellisenä hetken, kun taiteellisen työryhmän palaverissa ideat alkavat sulautua ja lähteä johonkin suuntaan. Hän nimittää sitä ”yhdessä sykkimiseksi”. Parasta on yhteinen innostumisen huuma, kun kaikki kääntyvät samaan etukenoon ja ollaan yhdessä, tasaveroisina menossa kohti jotakin, mitä ei ole vielä olemassa.

Teatteri on kontaktilaji. Teatteria ei tehdä yksin vaan aina yhdessä. Teatteriesityksen syntyä ei voi täysin hallita, kahlita tai päättää ennalta mitä sieltä syntyy, vaan aina ollaan uuden äärellä.

Tuomo Aittakin puhuu yhdessä luomisesta. Hienointa on, kun yhdessä syntyy jotain, mitä ei olisi voinut kuvitellakaan, ja oman itsen rajat katoavat. Samalla katoaa kaikki pelko, ja (kollektiivinenkin) alitajunta alkaa toimia. Ilmestyy sanoja ja ajatuksia, joita ohjaajana voi itsekin kummastella.

Myös Aleksis Meaney nauttii luomisen riemusta, yhteisen maailman rakentamisesta ja taiteellisen näkemyksen löytämisestä yhdessä. Saa olla luova ja vapauttaa toistenkin luovuuden.

Mikko Liimatainen taas lähestyy asiaa katsojakokemuksen kannalta. Jos näytelmän teema, päälause, välittyy yleisölle, tulee hyvä mieli. Myös se, että katsoja saadaan pohtimaan jotain asiaa, tuottaa hyvää mieltä. Sanotaankin, että taide on ensisijaisesti kommunikaatiota. Muistelen Tennessee Williamsin sanoneen, että teatteritaide on intiimiä puhetta sielulta sielulle, puhumista toiselle ihmiselle, kuin tuntisi hänet paremmin kuin kukaan muu.

Porista kotoisin oleva, Prahassa opiskellut ja muun muassa Tampereella, Turussa, Porissa ja Imatralla työskennellyt näyttelijä Suvi-Maaria Virta on tullut taloon vuonna 2003. Hänkin nostaa esille katsojakokemuksen. Usein kiertueella, vaikkapa vankilassa, palaute saattaa tulla hyvin suoraan, Esimerkiksi vanki alkaa itkeä tai dementoitunut vanhus laulaa. Joku nuori haluaa jäädä tunniksi keskustelemaan. Kiertueilla onkin varattu esitysten jälkeen aikaa kokemusten purkamiselle ja keskustelulle.

Jyväskylässä syntynyt, Pietarissa opiskellut ja muun muassa Turussa, Lahdessa ja Tampereella työskennellyt näyttelijä Petteri Rantatalo on asettunut Joensuuhun vuonna 1998. Ensimmäinen rooli oli Loiko Zobar Aku Ahjolinnan ohjaamassa näytelmässä Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen.

Rantatalon vuosien aikana näyttelijöiden määrä on puolittunut ja työn luonne muuttunut. Tuotantoja on yhtä paljon ja rooleja enemmän. Hän nostaa esille yhteisöllisen onnistumisen. On hienoa, kun esityksen aikana näyttelijät tukevat ja auttavat toisiaan ja tämä välittyy yleisöön. Joskus saa vielä myönteistä palautetta kadulla.

Hän uskoo kuitenkin, että pohjimmainen syy tehdä teatteria on usein hyvin itsekeskeinen ja syvällä ihmisen sisällä. Se ei liity egoon, vaan juuri tähän valtavaan yhteisöllisyyteen ja flow-kokemuksiin. Joskus taiteen avulla voi päästä jopa selittämättömän äärelle.

Petteri Rantatalo muistaa Timo Ventolan ohjaamassa Valamon yksinäinen -näytelmässä jäähyväiskohtauksen näyttelijä Kaisa Ursinuksen kanssa. Hän esitti miestä, joka oli lähdössä Englantiin, ja kohtaukseen syntyi poikkeuksellinen, sähköinen hetki. Hänestä näytti, kuin yleisö olisi levitoinut: kohonnut puolisen metriä ilmaan. Tässä ei olisi mitään ihmeellistä, ellei Kaisa Ursinus olisi kertonut kokeneensa täsmälleen samoin. Johtuiko tämä intensiivisestä läsnäolosta, tunnelatauksesta ja vuorovaikutuksen energiasta vai mistä? Olen kuullut tämänkaltaisista selittämättömistä kokemuksista muualtakin.

Mikko Liimatainen nauttii erityisesti siitä hetkestä, kun sovitusta ja suunnitellusta päästään arvaamattomille vesille eikä tarvitse tietoisesti näytellä, vaan pääsee vain luonnollisesti reagoimaan. Yllätykset ovat hyviä mahdollisuuksia. Petteri Rantatalo muistaa tällaisen vahvan kokemuksen eräästä improvisaatioillasta, kun epäselvä tarina kirkastui väliajan jälkeen hänen esittämänsä yllättävän kysymyksen pohjalta ja kaikki lähtivät mukaan. Selvästikin yhteisölliset ja yllätykselliset kokemukset ovat teatterin suola.

Näyttelijät Suvi-Maaria Virta, Mikko Liimatainen ja Petteri Rantatalo. Kuva: Kirsi Jaatinen

Millainen muutos teatterialalla on menossa?

Monet teatterit ovat joutuneet ahdinkoon kulttuurialan leikkausten takia, Jonna Kuittinen muistuttaa.

– Nyt niistetään henkilötyövuosista. Esimerkiksi Savonlinnan teatterissa ei ole jatkettu skenografin ja ohjaajan määräaikaista työsopimusta, ja ilman heitä on vaikea tehdä mitään, hän jatkaa.

– Tällä hetkellä lähes kaikki dramaturgien työpaikat on poistettu teattereista, vaikka dramaturgien koulutus on kukoistuksessaan. Dramaturgi on tärkeä tekstin asiantuntija, kirjoittaja, ohjelmiston rakentaja.

Joensuussakaan ei ole tällä hetkellä dramaturgia. Hallintojohtaja Leena Kinasen mukaan leikkauksista on kuitenkin selvitty kohtalaisesti. Leikkausten osuus avustuksista on vain reilut 2 prosenttia. Joensuun vahvuuksia on alueteatteritoiminta, mikä lienee vaikuttanut asiaan.

–  Viime vuosi meni odotuksiin nähden hyvin. Ylitimme pääsylipputavoitteemme yli 33 500 eurolla. Pelkäsimme väistövuoden vaikuttavan huomattavasti enemmän niin katsojamääriin kuin pääsylipputuloihinkin. Valttikorttimme olivat kiertue-esitykset, Kinanen kertoo. 

Mikä tekee Joensuun kaupunginteatterista erityisen?

Vuoden 2024 aikana järjestettiin normaalien teatteriesitysten lisäksi 92 muuta yleisötapahtumaa, kuten avoimia harjoituksia, taiteilijatapaamisia, satupuolituntisia ja taidenäyttelyitä, jotka tavoittivat yhteensä noin 9 700 osallistujaa.

Mikä muu tekee Joensuun teatterista erityisen?

– Henkilökunta on avointa monenlaiseen uuteen, mikä on yllättävän harvinaista. Alueteatteritoiminta. Lisäksi tietysti rakennus on todella erityinen, Sarianne Tursas vastaa.  

Suvi-Maaria Virran mukaan Joensuussa saa tehdä monenlaisia juttuja. On myös kiertue-esityksiä, vierailuesityksiä, improvisaatioiltoja ja vierailijoita.

Joensuun erityispiirteeksi hän mainitsee nimenomaan kunnianhimoisen ja monipuolisen ohjelmiston. Esimerkiksi tänä keväänä tulee vierailulle Teatteri Osiris, joka on tuottanut ukrainalaisten naisten kokemuksiin perustuvan esityksen Minun elämäni, Ukraina! Lisäksi yhdysvaltalaisen Rich Orloffin musta komedia Isot pojat on saanut Suomen-ensiesityksensä. Sen ohjaa Aleksis Meaney. Näytelmässä pohditaan, millainen miehen pitää olla, mistä onnellisuus löytyy ja pitääkö olla kusipää menestyäkseen.

– Mukavana oleminen on hankalaa, jos haluaa muuttaa maailmaa, sanoo näyttelijä Otto Henriksson, joka esittää idealistista Normia.

Norm kohtaa vastakohtansa – menestyneen ja täysin moraalittoman Victorin (Samu Stenberg), ja arvomaailmoiden törmääminen haastaa katsojat pohtimaan arvoja. Millaiset arvot ohjaavat ihmisten päätöksiä?

Näytelmän on kääntänyt kaksikielinen Meaney, joka on koulutukseltaan myös englantilaisen filologian maisteri.

– Sitä oli inspiroivaa kääntää. Se on tekstuaalista tykitystä, täynnä kielikuvia ja sanaleikkejä, hän kertoo.

Pirkko Kurikka haastatteli kääntäjä-ohjaajaa Isojen poikien ensi-iltapäivänä (8.2.2025) Tornikabinetissa. Kurikan mukaan aihe on erittäin ajankohtainen, vaikka teksti ei ole uusi. Ohjaajankin mielestä esimerkiksi YLEn uutiset tuntuvat välillä olevan kuin suoraan tästä näytelmästä. Hän sanoi kuitenkin absurdismin ja surrealismin komiikan keinojen antavan mahdollisuuden nauraa sille, mikä pelottaa.

Vaikka alkuteksti oli haastava metaforineen ja ulkotekstuaalisine referensseineen, päätettiin tehdä käännös tinkimättömästi ja ilmaisuja pehmentämättä. Tavoitteena oli luonteva dialogi, jossa on hyvä rytmi. Omia sanojakin joutui välillä keksimään.

Monesti kääntäessään ohjaajat tuottavat käsikirjoituksen tiettyä produktiota ja ryhmää varten, mutta tämä on käännetty ”kunniallisesti” eli niin, että teksti säilyy mahdollisimman alkuperäisenä ja alaviitteisiin on merkitty alkukielisiä ilmauksia. Sitä ei ole siis taivutettu ohjauksen tarpeisiin, joten tie on jätetty auki myös toisenlaiselle ohjaukselle. Näyttämökuvaa ja referenssejä on kuitenkin päivitetty tähän aikaan.

– Kyllä mä kovasti nostan hattua tälle suomennokselle, Kurikka sanoo.

Aleksis Meaney. Kuva: Aleksis Meaney

Maaliskuussa näytelmäkirjailija Rich Orloff tulee New Yorkista katsomaan esityksen ja esittää samalla oman monologinsa It’s a Beautiful Wound pienellä näyttämöllä (6.3.2025). Monologi liittyy henkilökohtaiseen kasvuun ja elämän merkityksellisyyteen.

Meaney on työskennellyt useissa teattereissa, esimerkiksi Kansallisteatterissa, mutta hänestä on ”aina kiva palata” entiseen kotikaupunkiin Joensuun ohjaamaan. Isot pojat on hänen seitsemäs ohjauksensa tänne.

– Joensuussa on hyvää sekin, että työyhteisö on sopivan kokoinen. Se on sopivan kirjava ja sopivan laaja, mutta ei niin iso ettei syntyisi heimo, Jonna Kuittinen kertoo.

Teatteri on lisäksi tehnyt pitkään yhteistyötä 80-vuotiaan Joensuun taiteilijaseuran kanssa ja yhteistyöstä on syntynyt 30 näyttelyä. Tänä vuonna molemmat olivat toisistaan tietämättä ajatelleet juhlia.c

Katsojana voin sanoa, että tämänhetkisessä näyttelijäkaartissa on valtavasti musiikillista osaamista. Koska monet ovat laulajia ja kiertolaisia ja rakennus kirkkoarkkitehdin käsialaa, on sellainen olo, kuin olisi vieraillut romanileirissä, joka on pystytetty katedraaliin. Sen isänmaa ja äidinkieli on teatteri. Siellä lauletaan, soitetaan, tanssitaan ja iloitaan. Siellä puhutaan heimosta ja pidetään toisista huolta. Vaikka ilmapiiri ei ole vakava, ollaan pyhän äärellä. On asioita, joita kunnioitetaan.

Entä se tuli? Kyllä tulikin palaa – intohimon ja luovuuden tuli.

Lisätietoa Joensuun kaupunginteatterin verkkosivuilta.

* *

Taustaa

Joensuun kaupunginteatteri – Pohjois-Karjalan alueteatteri on alueensa merkittävin ammattiteatteri. Teatteria pitää yllä Pohjois-Karjalan Teatteriyhdistys ry -niminen rekisteröity yhdistys. Yhdistys perustettiin 1.1.1996. Teatteri on toiminut myös osakeyhtiömuotoisena ja Joensuun kaupungin alaisuudessa ennen yhdistyksen perustamista. Yhdistyksen jäseniä ovat tällä hetkellä Ilomantsin kunta, Joensuun kaupunki, Kiteen kaupunki, Kontiolahden kunta, Lieksan kaupunki, Liperin kunta, Outokummun kaupunki ja Polvijärven kunta.

• Vuosibudjetti noin 3,5 m €
• Tulot Joensuun kaupungin ja kulttuuriministeriön avustukset ja pääsylipputulot
• Kulu Henkilöstökulut noin 70 % kuluista
• Rakennus Eliel Saarinen (1914), tyyli kansallisromantiikka ja myöhäisjugend

Vakinainen henkilökunta

• Ravintola Toiminut vuodesta 1914, etsii yrittäjää paraatipaikalle
• Hallinto: 8 henkilöä – teatterinjohtaja, hallintojohtaja, käyttöpäällikkö, tiedottaja, myyntisihteeri, teatterisihteeri, tuotantosihteeri, markkinoija
• Taiteellinen henkilökunta: 17 henkilöä – 1 ohjaaja, 12 näyttelijää, 2 skenografia, 1 valosuunnittelija, 1 kapellimestari-muusikko
• Tekninen henkilökunta: 23 henkilöä
• Aulahenkilökunta: 9 henkilöä

* *

Lähteitä

• Joensuun kaupunginteatterin pressi (20.1.2025)
• Henkilökohtaiset haastattelut (30.1.–10.2.2025)
• Taiteilijatapaaminen 25.1.2025
• Taiteilijatapaaminen 8.2.2025

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua