John Coltrane vuonna 1963. Kuva: Wiki Commons
MUSIIKKI | John Coltrane sävelsi Giant Steps -albumilla julkaistun Naiman vaimolleen ja Jaco Pastorius John and Maryn lapsilleen. Edward Vesalan tytär Lumi antoi nimen kokonaiselle albumille.
Arto Murtovaara
Kaikki nuo kolme ingressissä mainittua, jazzin genreen luettavaa teosta on ilmiselvästi sävelletty ja omistettu tekijälle rakkaalle tai ainakin hyvin tärkeälle henkilölle.
Kun keskustelin teemasta ystäväni ja jazziin perehtyneen kollegani Kauko Paksulan kanssa, kävi omistuksien, tribuuttien yllättävän laaja kirjo ilmi. Kappaleita on omistettu rakkaiden ja arvostettujen kollegojen lisäksi kivitalolle, hotellille ja jopa huumediilerille!
Arvostusosaston kärjessä voisi olla legendaarisen basistin ja orkesterinjohtaja Charles Mingusin sävellys Goodbye Pork Pie Hat, joka löytyy levyltä Mingus Ah Um (1959). Se on omistettu toiselle legendalle, tenoristi Lester Youngille ja on tunnettu myöhemmin myös nimellä Theme for Lester Young.
Saksofonisti-huilisti Eric Dolphy omisti Hat and Beard -biisin jättiläiselle, pianisti-säveltäjä Thelonious Monkille ”uraauurtavalla” levyllään Out to Lunch (1964). Mielenkiintoista kyllä Dolphy omisti kappaleen 245 isolle ruskeakivitalolle, jonka pasunisti ja orkesterinjohtaja Slide Hampton omisti New Yorkin Brooklynissä, osoitteessa 245 Carlton Avenue.
Hamptonin vuokralaisina talossa majailivat ajoittain muun muassa hänen vanhat soittokaverinsa Indianapoliksesta, trumpetisti Freddie Hubbard, kitaristi Wes Montgomery ja basisti Larry Ridley, tietenkin Dolphy itse sekä John Coltranen serkku Mary Lyerly Alexander, jolle ”Trane” omisti sävellyksensä Cousin Mary. Tuossa talossa asui myös kuvataiteilija Richard Jennings, ”Profeetta”, jonka surrealistiset teokset päätyivät kahden Dolphyn albumin, Outward Bound (1960) ja Out There (1961), kanteen. Dolphy kirjoitti hänelle myös omistuksen The Prophet, joka löytyy livelevyltä At The Five Spot (1961, yhdessä trumpetisti Booker Littlen kanssa).
Thelonious Monk omisti Crepuscule with Nellien vaimolleen Nellielle ja Little Rootie-Tootien pojalleen. Charlie Parkerin tunnetuksi tekemä Donna Lee (vuodelta 1947, oikeasti Miles Davisin sävellys) on omistettu basisti Curly Russellin tyttärelle Donna Lee Russellille, Kim Parkerin omalle tytärpuolelle eli Chan Parkerin tyttärelle. Parkerin Moose the Mooche (1946) puolestaan kerrotaan olevan omistettu hänen huumediilerilleen Emry Byrdille.
Legendaarinen jazz-patruuna, ”bebopin paronitar”, upporikkaaseen Rothschildin sukuun kuulunut jazzmuusikoiden suojelija, englantilaissyntyinen Pannonica ”Nica” de Koenigswarter ”keräili” omistuksia lukuisilta muusikoilta; Gigi Gryce: Nica’s Tempo, Sonny Clarke: Nica, Horace Silver: Nica’s Dream, Kenny Dorham: To Nica, Kenny Drew: Blues for Nica, Freddie Redd: Nica Steps Out, Barry Harris: Inca, Tommy Flanagan: Thelonica, Frank Turner: Nica ja Thelonius Monk: Pannonica.
Charlie Parker kuoli paronittaren hotellihuoneeseensa ja tämä joutui muuttamaan Bolivar Hoteliin, josta hänen kenties läheisin ystävänsä Monk teki sävellyksen Ba-lue Bolivar Ba-lues-are (1956). Myöhemmin, vuonna 1982 myös Monk kuoli Nican residenssissä. Pannonica löytyy hänen albumiltaan Monk (1964).
Kuriositeetin vuoksi: Monkin omalle musiikille on omistettu yli 30 albumia.
Kuunneltavaa
John Coltrane: Naima (Giant Steps, 1960, Atlantic)
”(John) Coltrane saattoi olla ikävystynyt aivan virkakautensa lopulla (Miles) Davisin kanssa, mutta matkan varrella hän oli havainnut kokemuksensa suunnattoman arvokkaaksi, kuten hän aina tunnusti. Tämä oli jännittävää aikaa hänelle, ja hän loi runsaasti merkittävää musiikkia toisen komennuksensa aikana vuodesta 1958 läpi vuoden 1960. Kevään 1959 aikana hän oli tekemässä kahta kuuluisinta koskaan tehtyä jazzalbumia, jotka edustivat kahta hyvin erilaista lähestymistapaa: Davisin Kind of Blue ja hänen oma Giant Stepsinsä.”
Näin kuvaa Lewis Porter elämäkertakirjassaan John Coltrane – His Life and Music (The University Of Michigan Press, 1998). Muusikkona vielä tuntematon Trane oli liittynyt Miles Davisin kvartettiin syksyllä 1955 ja tuo jakso, joka päättyi vuonna 1957 potkuihin hänen huumeongelmansa takia, oli ratkaiseva. Se oli hänen spottinsa läpimurtoon, hänen maineensa alku – solistina. Pahin jarru oli heroiiniriippuvuus.
Coltrane kykeni kuitenkin perheensä ja ystäviensä tukemana tekemään ns. cold turkeyn, irtautumaan päihde- ja sokeririippuvuudestaan omin voimin toukokuussa 1957.
Miles Davisin esiintyminen Newportin toisilla jazzfestivaaleilla vuonna 1955 oli läpimurto ja johti levytyssopimukseen Columbia-yhtiön kanssa. Vanhasta diilistä oli jäljellä neljä levyä ja niin kvintetti äänitti pikavauhtia Prestige-levy-yhtiölle sittemmin klassiset hard bop -albumit Cookin’, Relaxin’, Workin’ ja Steamin’.
Samaiselle Prestigelle Coltrane teki ensimmäisen albuminsa Coltrane (1957, myöhemmin julkaistu nimellä First Trane). Vaikka hän äänitti välissä muutakin, hänen toinen julkaistu albuminsa oli Blue Note -levymerkille joulukuussa 1957 valmistunut Blue Train.
Tammikuussa 1958 Coltrane palasi Davisin ”leipiin” sekstettiin, joka äänitti alkuvuodesta hienon albumin Milestones. Samaan aikaan hän teki kolmannen oman levynsä Soultrane, jonka Prestige julkaisi syksyllä. Davisin kanssa Coltrane soitti maalis-huhtikuussa vielä modaalisen jazzin klassikolla, jo edellä mainitulla Kind of Bluella.
Tekniikkaansa ja musiikkiansa voimakkaasti tuolloin työstäneelle Coltranelle Giant Steps oli ensimmäinen albumi Atlantic-levy-yhtiölle yhtyeen johtajana. Kaikki sen seitsemän sävellystä olivat hänen omiaan, hän oli sen ainoa puupuhaltaja ja hänen sävellystyötään ja soittamistaan pidettiin sillä erittäin merkittävänä. Mutta varsinkin vaatelias nimiraita säväytti jazzia kuuntelevaa maailmaa.
Coltrane suunnitteli levyn kokonaisuuden hyvin huolellisesti tuottajalegenda Nesuhi Ertegunin avustuksella. Albumi äänitettiin kahdessa eri sessiossa, joista ensimmäisen musiikkia julkaistiin vasta vuosia myöhemmin.
Levy sisälsi kolme tribuuttia perheenjäsenille. Serkulle omistettu Cousin Mary on omintakeinen blues. Tuo hyvin läheinen serkku oli Mary Alice Elisabeth Lyerly (1927–2019), joka muutti noin kolmevuotiaana asumaan Johnin kotiin. The Philadelphia Inquirer -sanomalehti kutsui 92-vuotiaana kuollutta Mary Lyerly Alexanderia nekrologissa ”John Coltranen inspiraatioksi” ja ”Philadelphian jazzin äidiksi”.
Monk-tyylinen Syeena’s Song Flute on puolestaan omistettu Coltranen ottotyttärelle. Kappaleen nimi viittaa tytön muoviseen nokkahuiluun.
Ja sitten itse Naima, joka on omistettu Syeenan äidille Juanita Austinille (s. 1926); muslimiksi kääntynyt Austin oli ottanut käyttöönsä nimen Naima. Coltrane ja Nita (joksi hän kutsui vaimoaan) olivat menneet naimisiin vuonna 1955 todistajinaan koko Miles Davisin bändi. Naimalla oli tärkeä rooli siinä, että Coltrane pääsi irti huumeista ja löysi terveellisemmän elämäntavan.
Naima säilyi Coltranen ohjelmistossa pitkään. Porter muistuttaa, että Tranen hitaat sävellykset eivät yleensä kuulosta balladeilta – Naimakin on hänen mielestään enemmänkin hymni kuin balladi.
Levyn omistuksista neljäs on Mr P.C. – ja se osoittaa hänen tuolloista luottobasistiaan Paul Chambersia, jonka kanssa hän soitti jo Davisin kvintetissä. Kyseisestä mollibluesista on sittemmin tullut standardi.
John William Coltranen kuolemasta (17.7.1967) tuli juuri kuluneeksi 53 vuotta. Hän menehtyi maksasyöpään 40-vuotiaana. Jazzin messiaaksi kutsuttu Coltrane oli vasta väkevän uransa alkutaipaleella Giant Stepsin ilmestyessä – ja hänestä tuli kenties maailman seuratuin jazzmuusikko.
Kuunneltavaa
Jaco Pastorius: John and Mary (Word of Mouth, 1981, Warner)
Jaco Pastorius (John Francis Pastorius III), 35-vuotiaana kuollut sähköisen jazz-basson legenda teki omissa nimissään vain kolme albumia, mutta hän jätti lähtemättömät jäljet fuusiojazzin sähköiselle kentälle.
Suomalaiset sukujuuret omanneen Pastoriuksen murheellinen tarina on ajankohtainen Ylen keväällä esittämän tv-dokumentin Jaco – basistin elämä ja kuolema (Paul Marchand-Stephen Kijak: Jaco, USA 2014) ansiosta. Parituntinen dokumentti on koskettava tarina lahjakkaasta muusikosta.
Pastoriuksen äiti oli Stephanie Haapala ja isoäiti Kaisa Eriika Isojärvi Sallasta. Äidin puolen isoisäkin oli toisen polven amerikansuomalainen Minnesotasta. Pastorius käytti kustannusyhtiönsä nimenä Haapala Music suomalaisten juuriensa kunniaksi.
Pastorius syntyi Pennsylvanian Norristownissa (1.12.1951), mutta muutti perheensä mukana varhain Floridaan. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat rumpaleita, joten hänkin alkoi soittaa rumpuja. Teini-ikäisenä soitin vaihtui bassoon; lehden jakamisesta tienatuilla rahoilla hän hankki Fenderin jazz-basson, posti siitä veitsellä nauhat ja soitti loppuikänsä tätä samaa yksilöä.
Pastorius hankki nopeasti hämmästyttävät valmiudet ja Blood, Sweat and Tearsin rumpali Bobby Colomby hommasi hänet levyttämään Epicille. Musiikillisesti kirjava debyyttialbumi Jaco Pastorius ilmestyi 1976. Hän päätyi soittamaan Pat Methenyn esikoiselle 1975, usealle lauluntekijä Joni Mitchellin albumeille sekä himoitsemaansa Weather Report -yhtyeeseen vuodesta 1976. Hän soitti sekä Black Market– (1976) että Heavy Weather -levyillä (1977); jälkimmäinen oli jättimenestys ja siitä tuli fuusiojazzin kulmakivi. Yhtyeen hän jätti 1980-luvun taitteessa.
Hän oli vain 19-vuotias, kun hänen vaimonsa Tracy sai ensimmäisen lapsen, Maryn. Toinen lapsi John syntyi 1973. Ensimmäisellä omalla albumilla on vaimon nimeä kantava soolobassokappale, Portrait of Tracy, sekä johdannossa mainittu Donna Lee. Dokumentissa on viehättäviä filminpätkiä, joissa Pastorius leikkii lastensa kanssa.
Mutta avioliitto alkoi rakoilla ja Pastorius erosi Tracystä 1978. Vuonna 1979 hän solmi avioliiton Ingrid Hornmüllerin kanssa. Avioliitosta syntyivät kaksospojat (1982), mutta tätäkin liittoa sotki Pastoriuksen paheneva huume- ja alkoholiongelma.
Vuonna 1978 Jaco Pastorius voitti alan raamatun Down Beat -lehden yleisö- ja kriitikkoäänestykset. Vuonna 1981 esiteltiin hänen big bandinsä Word of Mouth, joka nosti hänen kurssinsa uudelleen ylös. Pastorius kiersi pienemmällä kokoonpanolla maailmaa – soittaen muun muassa Porissa vuonna 1983. Tuon yhtyeen Word of Mouth -nimisen albumin päättää ensimmäisestä avioliitosta syntyneille lapsille omistettu John and Mary.
Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt ja elämänsä viimeisiksi vuosiksi kadulle päätynyt Pastorius oli psykiatrisessa hoidossa Bellevuessa 1986. Hän kuoli Fort Lauderdalessa syyskuussa 1986 pahoinpitelyn seurauksena.
Kuunneltavaa:
Edward Vesala Sound & Fury: Lumi (ECM 1987)
Säveltäjä, lyömäsoittaja, yhtyeenjohtaja Edward Vesala (1945–1999) oli suomalaisen jazzin rohkea oman tien kulkija ja omintakeinen monipuolisuusmies. Vesalan 1980-luvulla organisoimista työpajoista syntyi lopulta eräs hänen tärkeimmistä yhtyeistään Sound & Fury. Yhtye lopetettiin Vesalan kuoleman jälkeen, mutta vuonna 2010 bändi koki uuden alun.
”Soitin enemmän eurooppalaista free jazzia 1960-luvulla. Jopa nyt, jos soitan rumpuja, haluan soittaa vapaasti. Mutta nykyinen yhtyeeni on jonkinlainen kompromissi vapaan soittamisen ja sävellyksen välillä”, Edward Vesala kertoi Andy Hamiltonille Wire-lehden haastattelussa marraskuussa 1993.
Vesala, ”yksi Euroopan johtavista jazzrumpaleista ja säveltäjistä”, oli aloittamassa Sound And Furyn kanssa ensimmäistä kiertuettaan Englannissa.
”Soitin rumpuja monta vuotta ennen kuin ryhdyin säveltämään. Tein muutamia kappaleita 1960-luvulla, pieniä ideoita. Mutta sen jälkeen soitin enemmän free-musiikkia”, Vesala jatkoi.
Vesala oli aloittanut uransa tanssimuusikkona, opiskeli Sibelius-Akatemiassa teoriaa ja lyömäsoittimia, aloitti yhteistyön monen kotimaisen modernin jazzin silloisen kärkinimen kanssa, esimerkiksi Eero Koivistoisen triossa ja Paroni Paakkunaisen kvartetissa. Hän vaikutti 1960-luvulla parissakin eturivin rock-yhtyeessä. Aika nopeasti free jazz imaisi kuitenkin mukanaan. Tärkeä soittokumppani vuosikymmenen taitteessa Paakkunaisen ohella oli Juhani Aaltonen.
Vesalan kansainvälinen ura käynnistyi 1970-luvun alussa keikoilla sekä levyllä norjalaisten saksofonisti Jan Garbarekin ja basisti Arild Andersenin kanssa (Triptykon), vuosikymmenen loppupuolella tärkeimpänä yhteistyökumppanina oli puolalainen trumpetisti Tomasz Stanko, vaikka Vesala työskenteli myös monien kansainvälisten huippumuusikoiden, kuten Paul Bleyn, Chick Corean, Archie Sheppin ja Gary Burtonin kanssa.
Andy Hamiltonin mukaan 1970-luvulle tultaessa Vesala ei enää halunnut toimia rivimuusikkona ja katsoi varhaisen albuminsa Nan Madolin (1974) lähtölaukauksena hedelmälliselle yhteistyölle kunnianhimoisen ECM-levy-yhtiön kanssa. Shakespearelta nimensä saanut Sound And Fury kasvoi Vesalan organisoimasta kesämusiikkikoulusta; hänen soittokumppaninsa ovat 15–20 vuotta maestroa nuorempia.
”He ovat minun poikiani”, Vesala kertoo haastattelussa, ”eräänlainen perhe”. Hänen mukaansa yhtye on paljon enemmän kuin musiikillinen summa, se ”ilmaisee elämäntapaa”. ”Opiskelemme kuinka elää.”
Juttu summaa, että suurinta osaa Vesalan sävellyksistä ei ole vielä julkaistu. Vesala sanoo Sound & Furyn olevan hänen tuotantonsa afroamerikkalaisessa päässä, mutta se ei ole oikeasti jazzia. Osassa sävellyksiä on vaikutteita jazzista, toisissa on enemmän klassisen tai kansanmusiikin vaikutteita.
”En koskaan kopioinut ketään”, hän korostaa. ”Tunnen monia rumpaleita. Mutta enimmäkseen katsoin saksofonisteja – vaikka en koskaan kopioinut ketään edes aloittaessani saoittamaan.” Coltranen vaikutus oli dominoiva, niin kuin kaikilla muillakin Vesalan sukupolven muusikoilla.
Mutta alkuperäisyys on uskonkappale ja siihen törmää uusien pintarakenteiden levottomassa etsinnässä, joka kuvastaa Sound and Furyn musiikkia, Andy Hamilton summaa. Yhtye on hänen mukaansa tuottanut ECM:lle kolme klassista albumia: Lumi (1987), ”yksi 1980-luvun hienoimmista albumeista” Cook & Mortonin Penguin Guide To Jazzin mukaan, Ode To The Death Of Jazz (1991) sekä Invisible Storm (1994). Wire-lehti valitsi Lumi-albumin ilmestymisvuotensa parhaaksi ja samalla yhdeksi vuosikymmenen tärkeimmistä jazz-levyistä.
Lumi on äänitetty kesäkuussa 1986 Finnvoxin studioilla Helsingissä. Sillä soittaa 11-henkinen orkesteri. Sävellykset on merkitty yhtä lukuun ottamatta Vesalan nimiin – poikkeus on Vesalan ja Stankon yhdessä säveltämä Together.
”Kyllä, albumi on nimetty ensimmäisen yhteisen tyttäremme, Lumin mukaan”, vahvistaa Vesalan silloinen puoliso Iro Haarla. ”Levyllä olevan Lumi-kappaleen inspiraation aiheena Eetulle oli juuri pieni Lumi-tyttäremme.”
”Kun Lumi syntyi 22.12.1981, satoi massiivisesti lunta. Sairaalan ikkunasta katselin suurten lumihiutaleiden loputonta tulvaa ja maa oli niin kaunis, valkeiden kinosten peittämänä. Tuolloin ajattelin, että tyttäremme nimi voisi olla Lumi. Lumi on vaaleahiuksinen, joten nimi sopii hänelle hyvin näin jälkikäteen ajateltunakin. Se oli silloin harvinainen nimi, enkä ollut sitä kenelläkään kuullut.”
Näyttävää uraa säveltäjänä, muusikkona ja yhtyeen johtajana miehensä kuoleman jälkeen tehnyt Iro Haarla (s. 7.11.1956 Tampere) soitti levyllä pianoa ja harppua – niin kuin oli soittanut miehensä levyillä jo 1970-luvun lopulta lähtien. Hän myös sovitti miehensä musiikin.
”Toinen tyttäremme Aniida syntyi (1 vuosi ja 2 kuukautta) myöhemmin ja hänellekin Eetu sävelsi ja omisti kappaleen Aniida, mutta sitä ei ole levytetty (instrumentaatio on tehty bassoklarinetti- ja pasuunaduolle).”
Aniidasta tuli rumpali. Vesala ehti nähdä kuinka lahjakkuutes periytyi hänen nuorimpaan lapseensa ja oli siitä hyvin iloinen. Aniida soittaa äitinsä yhtyeen Iro Haarla Electric Ensemblen syksyllä ilmestyvällä levyllä. Aniida soitti rumpuja myös Tomasz Stankon ja Sound & Furyn esiintyessä Pori Jazzissa.
Nykyisin talousjohtajana isossa yrityksessä toimiva Lumi Vesala toimi aikoinaan äitinsä managerina järjestäen muun muassa hänen kvintettinsä Pohjois-Amerikan-kiertueen.
Kuunneltavaa
- Garbarek/Andersen/Vesala: Triptykon
- Vesala: Heavy Life
- Tomasz Stanko: Balladyna
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Livelevy odotti kahdeksan vuotta miksausta – Wentus Blues Band lupaa olla oma itsensä Tampereen keikalla
MUSIIKKI | Lähes 40 vuotta sitten perustettu bluesbändi syntyi aikana, jolloin nuoret miehet halusivat soittaa hevirokkia. Miten blueskapulan saisi nuoremmille?
Levoton Tuhkimo sai juhlavan vastaanoton, kun Dingon henki palasi päiväksi kotiin Poriin
ELOKUVA | Dingo-huumaa oli mahdollista elää vielä yhden kerran, yhden päivän ajan Porissa. Kulttuuritoimitus seurasi, kun Levoton Tuhkimo -elokuva sai maailmanensi-iltansa.
