Vuodesta 2007 Helsingin Suvilahden teollisuusalueella järjestetty Flow Festival houkutteli viikonloppuna kolmena päivänä yhteensä 83 000 kävijää. Antti Lähde pani merkille seuraavat kahdeksan asiaa.

1. ”Ennen oli kaikki paremmin”

Ei tietenkään ollut, paitsi että muutama vuosi sitten oli. Flow Festival kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta, eikä ole mitenkään mahdollista, että jokainen tehty muutos miellyttäisi jokaista festivaalikävijää. (Itselleni kyllä riittäisi hyvin, jos jokainen tehty muutos miellyttäisi mm. minua.)

Tänä vuonna Suvilahdessa oli helppo liikkua. Ruuhkia ei juurikaan ollut, mikä johtui osittain siitä, ettei festivaalialue ollut juuri missään vaiheessa aivan ”täyteen ammuttu”, mutta osittain myös siitä, että liikkumisen näkökulmasta alueen pohjakartta oli suunniteltu hyvin. Kulkeminen paikasta toiseen oli suhteellisen esteetöntä, koska mitkään ”kivat jutut” eivät tulleet tielle. Nykyään ne löytyvät pikemminkin alueen reunamilta kuin matkan varrelta.

Tämän vastapainona festivaalialue tuntui hieman aiempaa ”karsinamaisemmalta”, eikä siten aivan yhtä viihtyisältä. Toiselle festivaalikävijälle tämä on yhdentekevää, toisen festivaalikokemus kärsii siitä enemmän. Ja motkottaminen kuuluu kauemmas kuin tyytyväisten myhäily.

”Karsina” on tietysti kohtuuttomasti sanottu, sillä Suvilahden tehdasympäristö rakennuksineen on yhtä ainutlaatuinen kuin ennenkin (ja ne tehtaanpiippuihin heijastetut animaatiot ihania). Sitä ei kuitenkaan helposti huomaa, jos keskittyy muistelemaan sitä, kuinka ”vielä vuonna 2013 festivaalin henki oli ihan erilainen eikä täällä ollut liikaa ihmisiä ja vieläpä vääränlaisia ja Beach Housekin oli vielä hyvä ja-ja-ja…” LAKATKAA.

Suurin muutos oli, että festivaalialueen suurinta telttaa, 15 000 hengen Lapin Kulta Red Arenaa, oli käännetty noin 90 astetta myötäpäivään. Ymmärrän syyt, mutta en tykännyt yhtään. Muutos tuhosi Flow’n henkisen kiintopisteeni, möhiscornerin, enkä anna sitä anteeksi milloinkaan – ellen sitten elokuuhun 2020 mennessä.

Suvilahdessa oli tänä vuonna helppo kulkea. Petri Anttila / Flow Festival

2. Paras hinta-laatu-suhde

Pizzariumin suoraan uunista tempaistut 5 euron pizzaslicet ovat edelleen ylittämätöntä Flow-ruokaa verrattuna 16 euron semi-gourmet-annoksiin, jotka kyllä maistuvat kojusta riippumatta yleensä herkullisilta mutta joiden nauttimisen jälkeen on yleensä marssittava suorinta tietä Pizzariumin myyntitiskille, koska nälkä on yhä hirmuinen.

Arvostin myös Tanqueray Gin & Tonic Barin perus-GT:n hinnoittelua: 11 euroa tuntuu suorastaan kohtuulliselta, kun lonkerotölkin hinta festivaalialueella on 8 euroa.

Kivaa on myös, että kärryistä sai kahden euron jäätelöä ja ympäri aluetta löytyvistä hanoista ilmaista juomavettä.

Festivaalilta löytyi myös komea koivikko. Kuva: Konstantin Kondrukhov / Flow Festival

3. Nupit kaakompaan

Vuosien varrella olen jäänyt kaipaamaan monelta Flow Festivalin päälavakeikalta suurempaa volyymia. Juuri mikään ei ole piinallisempaa kuin musiikki, joka soi liian lujaa, mutta lähes yhtä tuskastuttavaa on joutua pinnistelemään kuullakseen esiintyvää taiteilijaa kunnolla.

Sillä eihän kukaan halua olla se ihminen, joka festivaaleilla huomauttaa vierustovereitaan häiritsevästä mölinästä tai tekee ylikorostettuja hyssyttelyeleitä.

Suurin osa keikoista soi tänäkin vuonna ”just niin kuin pitää”, mutta volyymiintuskastumislukemani ylsi kuitenkin kolmeen. Vihkoon tuli ruksit kultakin festivaalin kolmelta suurimmalta lavalta.

Päälavalla esiintyneen australialaisyhtyeen Tame Impalan valo-, video- ja konfettishow oli yhtä ihastuttavan muovista psykedeliaa kuin nähdessäni yhtyeen toukokuussa Espanjan Primavera-festivaaleilla mutta laserpumpuliin toden teolla uppoutuminen oli vaikeaa, kun musiikki soi niin vaatimattomalla volyymilla – vaikka seisoin päälavan edustalla, vain muutamankymmenen metrin päässä ämyreistä.

Vielä enemmän asia rassasi Robynin konsertissa Lapin Kulta Red Arenalla. Koska keikka oli yksi festivaalin suosituimpia, en päässyt aluksi juuri teltan takaosaa pidemmälle – ja sinne musiikki kuulosti mitäänsanomattomalta muhjulta. Vasta raivattuani tieni noin teltan puoliväliin, Robyn alkoi kuulostaa siltä miltä pitikin: 2000-luvun parhaalta popmusiikilta.

Säälittävimmältä kuulosti Maustetyttöjen Yle Areenankin välittämä keikka Seat Black Tent -teltassa. Syy on toki tässä tapauksessa ennen kaikkea yhtyeen instrumenteissa ja laitteistossa, joita ei yksinkertaisesti ole tarkoitettu 6 000 hengen areenoita varten. En tiedä, miltä musiikki kuulosti teltan etuosaan, mutta teltan takaosaan kantautunutta piipitystä kesti kahden kappaleen ajan. Nähdään uudelleen ”intiimeissä klubiolosuhteissa”!

Päinvastainen ongelma iski kasvoille Aïsha Devin keikalla Voimala-hallin The Other Sound -lavalla. Olen ollut My Bloody Valentinen, Swansin ja Einstürzende Neubautenin keikoilla, joten TIEDÄN MILTÄ MUSIIKKI KUULOSTAA SILLOIN KUN SE TULEE KOVAA.

Mutta tapa, jolla sveitsiläis-nepalilainen Devi yhdistää kristallinkirkkaita diskantteja, sisäelimiin hiipiviä bassoja, toisiinsa hankautuvien betonilaattojen kirskumista, satunnaista kiljumista ja – mikä olennaisinta – korviahuumaavaa hiljaisuutta, oli keholle niin rankaiseva kokemus, että 20 minuuttia sai riittää.

Toisin sanoen: ihana keikka!

1990-luvun teinitähti Robyn on nyt yksi elektronisen popin arvostetuimmista tekijöistä. Kuva: Riikka Vaahtera

4. Paras yksittäinen hetki

Robynin keikan päättänyt Call Your Girlfriend kasvoi vielä koskettavammaksi kuin monin verroin odotetumpi sukupolvihymni Dancing on My Own väistämättömine yhteislauluosuuksineen.

Robin esitti kymmenen vuoden takaisen elektropophittinsä niin majesteetillisesti, että olin oikeastaan vain tyytyväinen, että keikka sen jälkeen loppui – vaikka se tarkoittikin, että toinen vuosikymmenen täydellisimmistä popklassikoista, hengästyttävä With Every Heartbeat, jäi tällä kertaa kuulematta.

Call Your Girlfriendin sanoitus kannattaa kuunnella tai lukea ajatuksen kanssa. Sen selväpäisempää ohjeistusta ihmissuhteensa päättämisen kanssa kipuilevalle ihmiselle löytyy nimittäin tuskin alan oppikirjoistakaan.

Teknoa puiden katveessa. Photo: Petri Anttila / Flow Festival

5. Kauhein yksittäinen hetki

Solangen (häntä tuskin täytyy enää tituleerata ”Beyoncén pikkusiskoksi”?) konsertti oli ”objektiivisilla mittareilla” mitattuna festivaalin varmastikin paras – modernin ja avantgardistisenkin popmusiikin, kristallinkirkkaan poliittisen sanoman, elegantin visuaalisen ja koreografisen suunnittelun sekä itsevarmuutta uhkuvan esiintymistaidon täydellinen liitto, suoranainen pläjäys!

Harmi vain, että sen huipensi maailman kallein pantomiimiesitys.

Päälavan äänentoisto katkaistiin täsmälleen kello 24, niin kuin Helsingin kaupungin säädösten mukaan on tehtävä. Solange kuitenkin jatkoi keikkaansa vielä noin 6 minuutin ajan, toisin kuin Flow Festivalin kanssa oli sovittu.

Siellä Solange sitten heilui, lauloi ja luritteli muusikoineen ja tanssijoineen, hiljaisuuden vallitessa, yleisön tuijottaessa epäuskoisesti lavalle, henkeään haukkoen ja aukiloksahtaneet leuat kauhusta ja myötähäpeästä vapisten.

”Sääntö-Suomea” kirottiin, ”Flow’n maine on ikuisesti mennyttä” ja taas hävetti olla suomalainen, koska maailmallahan tämmöistä ei tapahdu ja niin edelleen. Enpä tiedä siitä.

Flow päätti noudattaa sääntöjä. Festivaali olisi tietysti voinut halutessaan jättää noudattamatta, mutta millainen myrsky siitä olisi noussut, sitä emme saa koskaan tietää. Erikoinen ja ikimuistoinen hetki kuitenkin.

Flow Festivalin taiteellinen johtaja Tuomas Kallio kertoi hiljattain toisessa yhteydessä, että festivaalin esiintyjien palkkiot vaihtelevat ”nollasta miljoonaan euroon”.

Tunnin ajan esiintyneen Solangen voidaan olettaa olevan lähellä palkkiohaitarin yläpäätä. Näin ollen kuuden mykän minuutin hinnaksi voi laskea jopa noin 100 000 dollaria. (Näinhän yksinkertaista festivaalimatematiikka toki on.)

Mary Lattimore hipelöi lainaharppuaan. Kuva: Konstantin Kondrukhov / Flow Festival

6. Kivoimmat vempeleet

Flow Festivalin ohjelmiston monipuolisuudesta kertoo, että festivaalilla tulee yleensä nähtyä muitakin instrumentteja kuin rumpuja, kitaroita, bassoja, syntikoita, läppäreitä, levysoittimia ja sen sellaisia.

Kaksi erinomaista levyä julkaissut M eli Minja Koski tarttui heti oman festivaalini avanneessa pallolavakonsertissaan poikkihuilun – lupaava alku!

Myöhemmin kalifornialainen Mary Lattimore ihasteli Suomesta lainaksi saamaansa harppukaunokaista – harppu voi painaa jopa 40 kiloa, joten maailmaa kiertäessään Lattimore ei omaa vempelettään mukanaan raahaa.

Persialaisia perinnesoittimia ja elektronista taidemusiikkia yhdistelevän Saba Alizadehin jousella soittama kielisoitin minun täytyi googlata. Toismaailmallisesti vouvaava ääni tuli sellaisesta kuin kamancheh. Taito valmistaa ja soittaa kamanchehia on lisätty vuonna 2017 Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon toisin kuin mm. mämmi.

Mitskin keikalla pöytä oli ilahduttavan suuressa roolissa. Kuva: Konstantin Kondrukhov / Flow Festival

7. Hyvä hyvä!

Ai näinkö mitään muita hyviä keikkoja? Näin.

Neneh Cherryn väkevää paluuta levyttäväksi ja esiintyjäksi on pakahduttavan riemastuttavaa seurata. Minkäänlaisena nostalgia-aktina 55-vuotiasta ruotsalaista on mahdotonta pitää.

20-vuotias Ibe (Ilmari Kärki) tekee ehkä kiinnostavinta uutta suomalaista räppiä, joka on niin ajassaan kiinni, että on mahdollista ennustaa, onko artistilla kauaskantoisempaa tulevaisuutta ”Ibenä”. Tuottajana varmasti on.

Brittiläinen Slowthai eli Tyrone Frampton on sikäli hauska tapaus, että ollakseen The Guardianin ”sukupolvensa ääneksi” julistama taiteilija, räppäri keskittyy ilahduttavan paljon vähä-älyiseen mölisemiseen ja paidatta säntäilyyn.

Ruusut-yhtyeen suosion rajojen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo kauan sitten tulla vastaan, mutta niin vain hurmos jatkuu – ja tuntuu vain kasvavan. Ensi vuonna päälavalla?

Juliana Huxtable, joka oli muutamista vilkaisemistani dj-keikoista ehdottomasti kiinnostavin: hatusta vedettyjä sampleja (Amerie, Darth Vader), kiivasta tempoa ja rujoa industrial-teknon jyskettä.

Kitaramusiikkisuora ”Houstonin Agentsista” eli Khruangbinista vähäeleis-intensiivisen Mitskin ja ”wanhaa cunnon rockja” soittaneen Father John Mistyn kautta ikisuosikkeihin Stereolabiin ja The Cureen – on kehnompiakin tapoja viettää sunnuntaita.

Puhumattakaan Cüneyt Sepetcistä, Jesse Markinista, Yves Tumorista, Willikens & Ivkovicista ja muista lukemattomista missaamistani keikoista, jotka olisi pitänyt nähdä, koska olivat kuulemma ”festivaalin ehdottomasti parhaita”.

Khruangbin. Löysää ja tyylikästä. Kuva: Riikka Vaahtera

8. Yksi kehitysehdotus

Festivaalin hienoin ja omalla tavallaan hankalin lava on pyöreä Nordea Globe Balloon Stage, koska a) se sijaitsee festivaalialueen toisella laidalla muihin lavoihin nähden ja b) sillä esiintyy lavan kapasiteettiin nähden ”liian kiinnostavia” artisteja.

Siispä ehdotus! Voisiko vaikkapa päälavan kupeeseen pystyttää pysäköintitalo-tyyppisen infotaulun, joka kertoisi jollain tarkkuudella onko pallolavalla vielä tilaa?

Koska kävelymatka tuntuu typerältä tehdä, jos lavalle ei mahdu – ja vielä typerämmältä jättää tekemättä, jos olisikin mahtunut.

Ei muuta!

Antti Lähde