Kun Ruskablues alkaa, bluesväki ryömii koloistaan ja kiipeää Kolille

Konstantin Kovalev ja Jaska Prepula.

Kirsi Jaatinen, kuva ja tekstit

Olen nyt viidettätoista kertaa Kolilla Ruskabluesissa. Soundcheck on tehty, kohta alkaa musiikki.

Viime syksynä pääni räjäytti P-K Keränen soolokeikallaan, enkä ole unohtanut Jo’ Buddyä ja Down Home King III:ta, joiden hypnoottinen Elevator Boogie kesti puoli tuntia. Katselen, onko Cathy Roclich täällä. Amerikkalaisen Cathyn kanssa olen monesti istunut samassa pöydässä. Hän on ainoa tuntemani ihminen, joka on nähnyt Janis Joplinin livenä.

Baarissa näen tutunnäköisen miehen, jonka eläimellistä tanssia olen vuosikaudet ihaillut. Kysyn Cathyä. Cathy on muuttanut Helsinkiin. En tiedä miehestä juuri mitään. Otanpa selvää. Hän on Markku Kailaheimo, joka on työskennellyt Kontiolahden kunnalla rakennusmaalarina.

Mistä on alkanut hänen bluesharrastuksensa? Hän mainitsee tiennäyttäjänä muun muassa J. Karjalaisen. Erityisesti hän on ihastunut huuliharppuun instrumenttina, varsinkin kun vanhat, mustat miehet sitä antaumuksellisesti soittavat.

Mikä Kolin keikka on jäänyt parhaiten mieleen?

– Kyllä se on amerikkalainen Mark Hummel, harpisti, vuonna 2011.

Työ on kaivannut jotain vastapainoa. Siksi Markku on harrastanut bluesin lisäksi noin 30 vuotta filosofiaa niin intohimoisesti, että on käännättänyt kreikan- ja latinankielisiä antiikin tekstejä suomeksi itseään varten. Hän on myös kirjoittanut kaksi kirjaa stoalaisuudesta sekä kolme näytelmää. Myös jalkapallo ja juoksu ovat lähellä sydäntä, ja hän näkee sekä stoalaisuuden että jalkapallon linkittyvän jotenkin bluesiin.

Tässä vaiheessa muistelen antiikin Kreikan kasvatusihannetta, jonka mukaan tuli kehittää itseään monipuolisesti: älyä, fyysistä kuntoa ja taiteellista ilmaisua. Jos työskenteli kivenhakkaajana, piti iltaisin maalata maljakoita tai soittaa lyyraa sekä syventyä runouteen. Vai miten se meni?

Bluesdiggari Markku paljastuu antiikin mieheksi. Mutta mikä ihmeen linkki on jalkapallon, stoalaisuuden ja bluesin välillä? Markun mielestä mitään niistä ei voi lähestyä pinnallisesti, vaan on mentävä niiden sisään. Markku menee bluesiinkin koko kehollaan. Hän ei kuuntele musiikkia pelkästään korvillaan, vaan ”koko kehollaan”.

* *

Ismo Haavisto ja Baby Boy Varhama.

Kun saa välittää tunteita ja alkuvoimaa

Ensimmäisessä bändissä esiintyvän Ismo Haaviston pääinstrumentit ovat laulu, kitara ja huuliharppu, ja lisäksi hän soittaa yksirivistä cajunhaitaria. Myös 5-kielinen banjo ja basso ovat joskus olleet käytössä.

Ismo on tällä kertaa tullut Kolille kotoa Lahdesta ja on seuraavana päivänä lähdössä keikalle Kellokoskelle. Viime vuonna hän oli lentänyt Rovaniemeltä Helsinki-Vantaalle, mennyt junalla Lahteen ja sieltä autolla Kolille – saman päivän aikana. Lauantaina hän oli ajanut keikalle Sysmään.

Yleisö hiljentyy seuraamaan keikkaa, jossa on aistittavissa intensiivinen läsnäolo ja yllättävyys.

– Aika meni nopeasti, koska oli uudistettu ohjelmisto ja useita soitinvaihtoja. Väkimäärä oli tavallista pienempi, mutta kaiken kaikkiaan mukava keikka oli, Ismo kertoo jälkeenpäin.

Hänen molemmat innoittajansa, Pepe Ahlqvist ja Baby Boy Varhama, ovat tänään myös soittamassa. Vuonna 1986 kaksikko oli pitänyt Lahden bändikoulussa blues-oppitunnin, ja Pepen harpunsoitto oli tehnyt vaikutuksen. Seuraavana jouluna Ismo toivoi lahjaksi huuliharppua, ja joulupukki toi sen.

Sen jälkeen blues vei mennessään, ja Ismon ensimmäinen blueskeikka oli jo seuraavana keväänä 1987 lahtelaisella Torvi-klubilla hänen veljensä Marko Haaviston bändin Badding Rockersin kanssa. Siitä alkoi keikkailu ja festivaalin kiertäminen. 1990-luvulla Ismo soitti muun muassa Jyväkylän Blues Livessä, Järvenpään Puistobluesissa, Rovaniemen Roots and River -festivaalilla ja Rauma Bluesissa. Vuonna 2018 ilmestyneen levyn nimi The Blues Has Chosen Me kertoo kaiken harrastuksen alkamisesta.

– Aloitin levyjen kuuntelun ja keräämisen jo 10-vuotiaana. 11–12-vuotiaana ylivoimainen suosikkibändini oli Led Zeppelin, jonka kaikki levyt minulla oli jo tuossa vaiheessa, eli bluessävyt kiehtoivat jo tuolloin. Aloitin bluesin kuuntelemisen 13-vuotiaana, ja perinteinen blues kolahti jotenkin erityisellä tavalla. Siinä oli jotain alkuvoimaista lumoa, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. En tiennyt artisteista mitään, vaan ostin levyjä lahtelaisesta levykaupasta Swingtownista lähinnä kansikuvien perusteella. Eli jos halusin harpistin levyn, valitsin LP:n, jonka kannessa bluesmies poseerasi huuliharpun kanssa. Esimerkiksi tällä tavoin ostin ensimmäisen Little Walterin levyn.

Ismon mukaan blues antaa yleisölle sitä mitä moni muukin musiikin laji eli ”hyvää fiilistä ja vahvoja tunteita”.

– Tietysti bluesissa on aiemmin mainitsemaani alkukantaisuutta ja -voimaa, joka ehkä herättää syvempiä tunteita kuin esimerkiksi listapoppi. Parhaiten blues toimii aina livenä. Hienointa on, kun saa syntymään hyvän vuorovaikutussuhteen yleisöön eli huomaa, että yleisö seuraa intensiivisesti esitystä ja reagoi kaikkeen, mitä lavalla tapahtuu.

– Ehkä yllättävimpiä kokemuksia musiikin vaikutuksista on se, että vanha koulututtu sai innoitusta taideteoksiinsa minun musiikistani ja biiseistäni. Musiikkini innoittamana syntyi teos, joka on nimetty biisini mukaan. Hän kertoi saaneensa itseluottamusta ja uskoa omiin teoksiinsa sitä kautta, että minäkin, vanha rinnakkaisluokkalainen, olin onnistunut luomaan jotain omaa. Tämä tapahtui siis yli 20 vuotta kouluvuosiemme jälkeen, emmekä olleet siinä välissä edes tavanneet.

Ismo on ollut Ruska Bluesissa esiintymässä viisi kertaa, ja aina sinne hänen mukaansa on ollut erittäin mukava tulla soittamaan. Ensimmäinen kerta oli vuonna 2007 Elke Q & The Blue Moonin vierailevana kitaristina. Päällimmäisenä jäivät mieleen maisemat, kun hän kiipesi ensimmäistä kertaa Ukko-Kolin huipulle. Keikat ovat olleet aina hyviä, ja myös takahuonetunnelma on jäänyt mieleen. Hyvät tarjoilut takahuoneessa takaavat sen, että bändit viihtyvät ja siellä on mukava nähdä vanhoja tuttuja muusikoita ja tutustua uusiin ihmisiin.

– Olikohan vuonna 2014, kun tehtiin Muddy Waters -tribuutti yhdessä virolaisen Andres Rootsin kanssa. Viime vuonna esiinnyin One Man Bandina. Tänä vuonna olin siis yhdessä Baby Boy Varhaman ja Jarski Poutiaisen kanssa.

– Ruskabluesissa tuntee itsensä aina tervetulleeksi niin järjestäjien kuin henkilökunnankin puolesta. Kaikki sovitut asiat toimivat ja aikataulu pitää. Tapahtuma on mukavan intiimi, kun kaikki tapahtuu samassa tilassa eikä tila ole liian suuri. Tietysti hienot maisemat antavat oman säväyksensä.

* *

Kun koko elämä on bluesia

Tamperelaislähtöinen basisti, kontrabasisti ja kitaristi Jaska Prepula on tullut Konstantin Kovalev & Firebugsin keikalle kotoaan Jyväskylästä ja jatkaa Lappeenrantaan seuraavalle keikalle toisen bändin kanssa. Heti keikan ensimmäisessä biisissä on vaaran tuntua, mikä tekee vaikutuksen yleisöön. Osa ryntää tanssilattialle. Biisi on orkesterin oma instrumentaaliversio paljon soitetusta CC Rider -kappaleesta eikä muistuta paljoakaan alkuperäistä.

– Keikka meni omasta näkökulmastani ihan mukavasti. Muu bändi on soittanut keikkoja yhdessä paljonkin, mutta itse olen ollut kokoonpanossa mukana ”vahvistuksena” vain muutamilla keikoilla, joten ohjelmistoon joutui keskittymään hieman tavallista enemmän.

Jaska Prepula oli Kolilla ensi kerran vuonna 2007 silloisen yhtyeensä Willie & the Wolvesin kanssa.

– Olisikohan tämänvuotinen festari ehkä jo kahdeksas, jossa olen ollut mukana? Vuosien varrella Kolilla on tullut käytyä muun muassa amerikkalaisten blues-artistien kanssa kuten Tad Robinsonin, Terry Hanckin ja Mark Hummelin kanssa, nykyisen yhtyeeni Tomi Leino Trion kanssa sekä viimeisimmäksi nyt Konstantin Kovalev & Firebugsin mukana.

– Näille ulkomaan esiintyjille vierailu Ruskabluesissa on tarjonnut suomalaista maisemaa ja eksotiikkaa parhaimmillaan. Sitä on tarjonnut jo pitkä ajomatka metsien ja asumattomien korpien läpi, mutta toki Kolin maisemat ovat aina kruunanneet koko vierailun. Kolilla ja Ruskabluesissa käynti kiertueella olevan bändin kanssa on valitettavasti aina jäänyt lyhyeksi; sekä festivaalia edeltävänä että seuraavana päivänä on soitettu jossain usean tunnin ajomatkan päässä olevassa keikkapaikassa. Siitä huolimatta vierailu on yritetty aikatauluttaa niin, että olisi aikaa ainakin lyhyeen kävelyretkeen Ukko- ja Akka-Kolille.

Jaska sai kipinän bluesiin ja sen soittamiseen 1980-luvun alussa.

– Nuorina pojanjolppeina perustettiin ensimmäisiä bändejä, ja jostain syystä musiikillinen tyyli suuntautui bluesahtavan rockin suuntaan, josta oli helppo pikkuhiljaa kääntyä yhä syvemmälle bluesin syövereihin. Muistikuvat ajasta alkavat olla jo hieman hataria, mutta ilmeisesti tämän poikalauman mielestä oli ”coolia” soittaa nimenomaan bluesbändissä! Tämä tapahtui silloisella kotipaikkakunnallani Mikkelissä. Muutin Jyväskylään vuonna 1987, ja huomasin riemukseni, että paikkakunnalla oli aktiivista bluestoimintaa Blues Live ry:n toimesta. Aloin käydäkin tuolloin blues-keikoilla, ja ajauduin mukaan yhdistyksen toimintaan. 2000-luvun alkuun mennessä olin jo mukana aktiivisesti tekemässä Blues Live -festivaalia.

Ensimmäiset bluesfestivaalikeikat olivat 1990-luvun alussa.

– Sen jälkeen niitä on kertynyt melkoinen määrä 18 eri maassa – keikkojen ja myös festivaalien määrä lähti nousuun viimeistään vuonna 2009, jolloin jäin täysipäiväiseksi bluesmuusikoksi. Blues ja sen lähisukuiset musiikkityylit (soul, varhainen rock & roll) ovat ainoata musiikkia mitä olen koskaan soittanut, ja nyt on jo liian myöhäistä vaihtaa kurssia.

– Bluesissa viehättää tunnepitoinen mutta pelkistetty ilmaisu yhdistettynä yksinkertaisen tehokkaaseen rytmiikkaan. Luulen, että myös kuuntelijat kuulevat bluesissa paljon samoja asioita. Voimakkaita tunteita voi suodattaa kukin oman elämänsä kautta. Ei voi myöskään väheksyä sitä, että blues on parhaimmillaan loistavaa tanssimusiikkia, sekä nopealla että hitaalla tahdilla esitettynä. Itse saan bluesista ja sen soittamisesta nykyään toki myös toimeentulon ja mahdollisuuden matkustaa ja nähdä monia maailmankolkkia, joihin ei kovin todennäköisesti muuten päätyisi.

Konsatantin Kovalev ja Firebugs.

Kun blues on rakkautta ensikuulemalta

Kitaristi-laulaja Konstantin Kovalev on tullut kosketinsoittaja Harri Taittosen ja rumpali Tyko Haapalan kanssa Helsingistä ja palaa sinne. Keikan jälkeen hän on tyytyväinen: soittaminen oli hauskaa, ja hotellin sijainti kauniine maisemineen on hieno. Kaikki oli järjestetty hyvin, ruoka ja sauna mukaan lukien. Äänentoisto toimi hyvin, ja yleisö oli mahtava. Yleisöä tosin olisi voinut olla enemmän, mutta koronan takia tilanne on ymmärrettävä.

Ensimmäisen kerran Kovalev vieraili Ruskabluesissa vuonna 2018 Helge Tallqvistin ja Emilia Siscon kanssa. Silloin hänellä oli enemmän aikaa tutkia ympäristöä.

Petroskoissa syntynyt Kovalev halusi muuttaa Pohjoismaihin, koska oli kuullut alueen bluesmuusikoiden erittäin korkesta tasosta (Kouvolan Sanomat, 7.7.2017). Hän löysi bluesin B.B. Kingin levyn Lucillen kautta, se muutti hänen elämänsä. Niihin aikoihin hänen isoveljensä oli töissä levykaupassa, joten heillä oli paljon klassista rockia ja heavy metalia, mutta tämä oli ainoa blueslevy.

– Ymmärsin, että moni kuuntelemistani bändeistä – Led Zeppelin, Black Sabbath ja niin edelleen – oli saanut vaikutteita bluesista, sen kuuli selväsi. Joten olen soittanut ja kuunnellut bluesia siitä asti. Yleisesti ottaen yritän kuitenkin olla avoin kaikenlaiselle musiikille ja sulauttaa eri tyylilajeja omiin lauluihini.

Timo Peri.

Kun Blues johtaa ystävyyteen

Lauantaina – ennen kuin turkulainen Turn avaa illan ohjelman jytisevällä bluesillaan – tapaan kaksi pariskuntaa, jotka ovat ystävystyneet Ruskabluesissa. Terhi Kunelius ja Timo Peri ovat Pyhtäältä. He ovat Ruskabluesissa kolmattatoista kertaa. Heillä on ollut mainosalan yritys, ja he ovat järjestäneet firman juhlia ja kutsuneet niihin bluesartisteja. Tämän vuoksi he tulivat Ruskabluesiin ensimmäisen kerran: katsastamaan bändiä firman juhliin.

Bändi oli Baby Boy Varhama & Jinx, jossa soitti myös Ismo Haavisto. Tapahtuma kolahti heti. Blues on Timon mukaan sellaista musiikkia, joka livenä sopii kaikille iästä, sukupuolesta ja ammatista riippumatta. Kaikki innostuvat siitä. Firman juhlista tuli lopulta niin suosittuja, että muutkin halusivat osallistua, ja he alkoivat järjestää Navettablues-festivaalia Pyhtäällä.

Alun perin Timo innostui bluesista ostettuaan vuonna 1978 vahingossa tupla-LP:n bluesia. Tarkoitus oli ostaa jazzia. Terhi on innostunut hänen vanavedessään. Tänä viikonloppuna on kolahtanut erityisesti Konstantin Kovalev ja Firebugs. Vahva mielikuva on jäänyt myös siitä, kun duo Echo & Cane piti iltapäiväkonsertin alakerran baarissa vuonna 2015. Timolle on jäänyt mieleen Jarkka Rissasen bändi Tonal Box, jossa basso oli korvattu tuuballa, sekä Taru Ratilainen, joka lauloi Aretha Franklinia.

Blueskuvioissa bändit harsitaan usein kokoon spontaanisti, ja musiikkikin on spontaania vuorovaikutusta ja riskinottoa. Bluesia ei voi esittää, vaan se eletään. Tästä hyvä esimerkki on Ismo Haavisto. Parasta on, kun ei ikinä tiedä, mitä tapahtuu.

Terhi Kunelius.

Espoolainen arkkitehti Tuomas Vuorinen osti sattumalta kerran Koli-viikonlopun vaimolleen Niinalle syntymäpäivälahjaksi, ja siitä se alkoi. Nyt he ovat bluesissa yhdettätoista kertaa. Tuomas on itsekin musiikin harrastaja, ja hänellä on bändi, mutta blues on hänelle hieman uudempi musiikin alue. Niina on innostunut bluesista vasta täällä ja nauttii valtavasti.

Tuomakselle ovat jääneet mieleen The Siberian Blues Huskies -yhtyeen tulkinta Fleetwood Macin kappaleesta Albatross sekä L.R. Phoenix & Brother Johnson, jotka saapuivat lavalle laulaen ja taputtaen käsiään.

Pariskuntien tutustumista edistivät perheiden samanlaiset koirat, kääpiösnautserit. Molemmat pariskunnat varaavat pois lähtiessään huoneen seuraavaan vuoden tapahtumaan, koska ohjelmisto on aina yllättävä ja ilmapiiri on hyvä. Ihmiset tervehtivät toisiaan, ja syntyy yhteyksiä.

– Nämä ovat sellaiset hyvien ihmisten kokoontumisajot, sanoo Terhi.

Kun blues on pitkäaikainen harrastus

Teija Jaatinen.

Vakiovieras Ruskabluesissa on myös Teija Jaatinen, maatalouslomittaja, koskimeloja ja teatterintekijä, joka asuu 13 kilometrin päässä Kolilta. Hän on alun perin Lahdesta, ja hän on ollut Torven kanta-asiakas ja kuulunut Lahden onnellisen musiikin yhdistykseen. Lahtelaisten musiikkimakuun on vaikuttanut erinomainen tapahtumajärjestäjä Jarttu Mustonen. Torvessa kävi hienoja esiintyjiä, esimerkiksi amerikkalaisia trioja.

Teijan taustalla on myös musikaalinen perhe, joka harrasti aktiivisesti musiikkia. Ensimmäinen kosketus bluesiin tuli 1980-luvulla, kun hän kuuli kasetilta Irwinin Punaportin bluesin. Hänestä tuli pian sen jälkeen bluesdiggari. Kolilta mieleen on jäänyt muun muassa Wentus Blues Band.

Ruskabluesiin hän tuli tällä kertaa Marjo Leinosen takia eikä pettynyt. Leinosen ja Jukka Orman BigFeet LaLa villitsi muutkin. Joensuussa asuessaan Teija kaipasi lahtelaista blueskulttuuria, mutta kun hän oli muuttanut Kolin lähelle, blues tulikin hänen luokseen.

Marjo Leinonen.

Kun blues on leikkiä ja huumoria

Lauantai-illan kolmas ja viimeinen bändi on pohjalainen Blue Stone, joka pitää yllä hypnoottista flow’ta. Yleisö on aivan villinä, ja bändikin tuntuu nauttivan soittamisesta. Heittäytyminen on ainutlaatuista, ja laulaja-kosketinsoittaja Jukka Oravainen on lämpimässä ja juurevassa vuorovaikutuksessa sekä bändin että yleisön kanssa. Huumori on vähäeleistä ja itseironista:

– Tämä kertoo pienestä paikasta nimeltä Kannus. Tulkaa joskus käymään.

Kappaleessa lauletaan kuitenkin Kansas Citystä. Jokin yhteys bändin nimen, tuotannon ja Kansas Cityn välillä on, koska Kansas Cityssä kaupitellaan patioiden rakentamiseen sinertävää kiveä. Kansas on jäänyt mieleen myös siitä, että siellä oli pisimpään kielletty evoluutioteorian opetus.

Bluestone.

Kun blues on luova palapeli

Monet haastateltavista ovat pitäneet siitä, miten Ruskablues on järjestetty. Tapahtuman isä on musiikkia rakastava Joke Leppänen, joka kertoi alkuvaiheista näin:

– Ruskablues oli luonnollista jatkoa Joensuussa järjestämilleni bluestapahtumille, joita olivat Joensuun teatteriravintolan Sininen sisäpiha ja PKO:n Sininen viikonloppu. Kolin silloinen ravintolapäällikkö Jan-Erik Hagfors ja minä törmäsimme vuonna 2002 Joensuun Popkatu-tapahtuman yhteydessä. ”Kiinnostaisiko sinua järjestää tapahtumia Kolille?” ”No, totta kai. Kerro Kolin hiljaisimmat ajankohdat.”

– Ruvettiin puuhailemaan ja ideoimaan: Koli jazz (tammikuu), Tunteiden paloa (elokuvamusiikkia, toukokuu), Koli Ruskablues (syyskuu) ja ”Pyhä Koli – hyvä olo” (marraskuu). Alussa tapahtumia varten perustettiin yhdistys Vaarat soi ry, jonka avulla saatiin hankerahaa. Pikkuhiljaa aloin rakentaa tapahtumaa yksin Sokos-hotellin kanssa – vapaat kädet ja talousjärki päässä. Halusin rakentaa bluestapahtumalle vankan ja valtakunnallisesti kiinnostavan pohjan. Aikaa se veisi neljä vuotta.

– Läksin rakentamaan tapahtumaa valtakunnallisesti niin, että alussa hain bändejä Suomen eri kaupungeista samalle illalle: Imatra, Jyväskylä, Kuopio, Turku, Lahti, Oulu. Tieto bluestapahtumasta levisi ympäri Suomea. Bluesuskottavuutta tapahtumalle sain, kun näin Cane Vuorjoen kitaroineen torilla. Pyysin hänet juontajaksi.

Tällä hetkellä Joke järjestää jo syksyn 2021 Ruskabluesia, joka on kolmipäiväinen:

– Mulla on tällä hetkellä varmaankin 50–60 bändiä tarjolla esiintymään, ja niistä on hyvä valita pohja. Micke and Lefty & Chef valikoitui, ovat kovassa nosteessa maailmalla. Etsin myös uusia pienten paikkakuntien yllätysbändejä. Oma maakuntakin kyllä! Ai niin, loppuiltaan ränttätänttää.

Joke Leppänen. Kuva: Marja Ilonen

Kun blues vain elää ja liikuttaa

Olen huomannut, että monet bluesvieraat ovat hyvin liikunnallisia. Osa esiintyjistäkin loikkii pöydille. Tapahtumaan saapuu myös tiettyjä yhteisöjä, kuten motoristeja. Cane Vuorjoen mukaan vaaran tuntu musiikissa on se, joka tuo osan asiakkaista Kolille. He haluavat nähdä riskinottoa. Sitten on joitakin, jotka kaipaavat geneeristä, yllätyksetöntä bluesia. Yleensä mukana on kuitenkin vähintään yksi hämmentävä esiintyjä.

– Onko tämä muka bluesia? kyseli eräs mies toistuvasti.

– Meidän mielestämme blues on sitä, kun musta mies itkee, kuinka on paha olla. Jos sitä ei tule, emme tule ensi vuonna, uhkasivat eräät naiset jonakin toisena vuonna.

Cane Vuorjoki on ollut Kolin bluesissa juontajana 16 kertaa. Cane huolehtii myös, että esiintyjät muistavat irrottautua mukavasta takahuonetunnelmasta ja mennä lavalle. Canella perehtyminen amerikkalaiseen juurimusiikkiin alkoi varhaisnuoruudessa vallalla olleen rockabillyboomin, erityisesti Stray Catsin sekä satunnaisesti radiosta kuultujen blueskappaleiden kautta. Myöhemmin hän on säveltänyt itse juurimusiikista inspiraatiota saanutta musiikkia ja perustanut bändejä.

Kesällä 2005 Joke Leppänen soitti hänelle ja ilmoitti, että Root Remedyllä on keikka Kolilla ja sen lisäksi hän saa luvan olla tapahtuman juontaja. Joken hän tapasi ensimmäisen kerran vasta paikan päällä. Sen jälkeen hänelle annettiin elinikäinen juontajan pesti, ja esiintynytkin hän on silloin tällöin erilaisten kokoonpanojen kanssa, vaikka ei osallistu ohjelmiston suunnitteluun.

Joken ansioksi voi hänen mukaansa lukea sen, että hän on saanut jo kertaalleen lopettaneita bändejä kokoaamaan rivinsä uudelleen Ruskabluesia varten. Sellaisia kuin Marjo Leinosen The Balls sekä Eero Raittinen ja Noisy Kinda Men. Joke on hyvin verkostoitunut. Mukana on ollut usein myös ulkomaisia esiintyjiä kuten Gene Taylor (USA, 2013) ja Little Boogie Boy (Hollanti, 2017).

Vaikka bluesministeri Esa Kuloniemi jo vuonna 2005 ilmoitti, että blues on kuoleva taiteenlaji, sekä yleisössä että esiintyjissä on myös nuorta väkeä. Kuloniemi itse on esiintynyt Kolilla kaksi kertaa: kokoonpanoissa Honey B. & T-Bones (2005) ja Honey B. Family (2016). Jälkimmäisessä oli myös Mooses Kuloniemi. Isä ja poika on nähty lavalla myös U. Pasanen Bandissä (2018) ja Pepe ja Joel Ahlqvistin keikalla 2020.

Harrastus on Suomessa aktiivista, ja bluestapahtumia järjestetään paljon myös pienillä paikkakunnilla kuten Forssassa, Kaavilla ja Kauhavalla. Pääesiintyjät saattavat olla ulkomailtakin, ja samat taustamuusikot kiertävät bändeissä. Muutamat entusiastit pitävät kylissä tulta yllä. Canekin on samaa mieltä kuin monet muut, että blues on ennen kaikkea livemusiikkia.

– Vaikka muodoltaan itseään toistava perinneblues voi kuulostaa monien mielestä pystyynkuolleelta, tapahtuu parhaimmillaan asiaan aidosti heittäytyvien muusikoiden ja vastaanottavaisen yleisön vuorovaikutuksessa eräänlainen ikuisen jälleensyntymisen ihme ja aikaansaadaan tuore ja elinvoimainen kokemus. Se on näistä osapuolista kiinni, tapahtuuko ihmeitä vaiko tyhjää liturgiaa. Vaikka iso osa esitetystä bluesista ei poikkea suuresti vuosikymmenten takaisesta, niin se tuntuu kuitenkin pysyttelevän hengissä yhtä lailla kuin krokotiili, joka on 200 miljoona vuotta vanha selviytyjä.

Cane Vuorjoki.

Kuten krokotiililla bluesillakin on omat vaaralliset hetkensä, ja niitä nähtiin tänäkin viikonloppuna. Lopuksi Cane tulee mikrofonin äärelle:

– Suuret kiitokset kaikille esiintyjille, Jani Salomaalle äänentoistosta, Leppäsen Jokelle ohjelmasta, hotellille ja ravintolalle puitteista sekä ennen kaikkea teille, arvoisa yleisö. Antakaa itsellenne aplodit. Hyvää yötä ja sinisiä unia!

On keskiyö. Bluesbussi Joensuuhun lähtee. Siihen juoksevat muun muassa Markku Kailaheimo ja Jukka Orma. Muut vetäytyvät huoneisiinsa tai menevät alakerran baariin laulamaan karaokea.

Auringonlasku Kolilla.

Tapahtuman jälkeen soitan Cathylle. Hän on kotoisin Wisconsinista isosta perheestä, jossa kuunneltiin monenlaista musiikkia, muun muassa Paul Butterfield Blues Bandiä. Monien vaiheiden jälkeen Cathy työskenteli Joensuussa yliopistossa englannin kielen lehtorina. Kolille hän tuli aina elävän musiikin ja seuran takia, mutta nyt hän on eläkkeellä ja soittaa ukulelea Helsingissä.

Elävä musiikki on hänelle paljon suurempi elämys kuin levyltä kuunneltu, koska kun ihmiset kokoontuvat musiikin takia yhteen, syntyy vahva yhteisöllinen kokemus taustoista riippumatta. Cathy on huomannut, että Kolilla vieraaseen ihmiseen tutustuttuaan löytää pian yhteisen ajatus- ja kokemusmaailman.

Ravintolan kynttilät.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua