Tunteiden ja ajatusten käsittely säveltämisen ja lyriikoiden kautta on lauluntekijälle luontainen keino ilmaista menetyksen herättämiä tunteita tai jopa paeta niitä, Miia Lepola kirjoittaa esseessään.
Olen leikkinyt ajatuksella ”minkä laulun haluaisin soivan omissa hautajaisissani”. Mikä olisi oma anthemini, jäähyväiseni maailmalle?
Toisinaan luulen löytäneeni kuvitelmiini sopivan kappaleen, kunnes mieleni jälleen muuttuu. Ehkä on sidottu osaksi elämäntilanteeseen ja ikään, miten jäähyväiset haluaa jättää, kun niiden aika on. Ja ehdinkö edes valmistella asiaa?
Olen silti varma (tai ainakin olisi hieno ajatus), että jos jonkinlaisen testamentin tekisin, sieltä löytyisi lista elämäni tärkeimmistä ja merkityksellisimmistä lauluista – perusteluineen.
* *
Musiikin avulla on mahdollista ilmaista ajatuksiaan, tunteitaan, toiveitaan ja pelkojaan. Monet muusikot ovat kirjoittaneet yksittäisiä kappaleita tai kokonaisia konseptialbumeja läheisen poismenosta ja sen herättämästä tyhjyydestä ja yksinäisyydestä.
Phil Elverum eli Mount Eerie kertoo albumillaan A Crow Looked At Me (2017) vaimonsa kuolemasta. Jo levyn ensimmäinen kappale Real Death pysäyttää minut. Laulu tuo julman lähelle sen tyhjän ja pysähtyneen tunnelman, minkä yhden perheenjäsenen lopullinen lähteminen jättää kotiin. Tunnelma on painava, mutta niin on asiakin. Ja täyttä totta, niin kuin laulukin sen kertoo.
Uskallan jopa väittää, että laulun tunnelman avulla saan ihan ohuen mahdollisuuden aistia, miltä Elverumin puolison kuoleman jälkeinen tyhjyys on tuntunut – ainakin hänen ilmaisemanaan. Tämä ei ole levyarvio, tämä on musiikkiterapeutin näkemys, ja ennen kaikkea toisen ihmisen pimeän ajanjakson myötäelämistä.
Tunteiden ja ajatusten käsittely säveltämisen ja lyriikoiden kautta on lauluntekijälle luontainen keino ilmaista menetyksen herättämiä tunteita tai jopa paeta niitä. Usein paljon huomiota saavat artistien omaa kuolemaa käsittelevät teokset. Taiteeseen upotetut symboliset metaforat antavat kuulijalle mystisen fiiliksen laulun kirjoittajan viimeisistä hetkistä.
David Bowien viimeinen hänen elinaikanaan julkaistu single on Lazarus levyltä Blackstar (2019). Julkaisun aikaan kappale herätti yleisössä kuhinaa artistin elämäntilanteesta. Muistaakseni sana lazarus on johdantoa heprean kielen nimestä Eleazar, tarkoittaen ”jumala on auttanut”. Tulkintani mukaan Bowie viittaa lyriikoissaan boheemiin ja eskapistiseen elämäntyyliinsä sekä rauhaan, jonka nyt on saavuttanut päästessään arpineen ja draamoineen taivaaseen. Jumala on auttanut.
Vaikka maailma on täynnä upeita ja voimakkaita laulunaiheita, eniten itseäni koskettavat aina kuolemaa ja elämän rajallisuutta kutittelevat kappaleet. Herkuttelen mielessäni sillä, että artisti saa joutsenlaulullaan elämälleen ja uralleen Grande Finalen. Haluan romantisoida ajatusta, että esimerkiksi Freddie Mercuryn elämänsä viimeisessä ajanjaksossa tulkitsema Queenin Show Must Go On (1990) olisi ollut laulajalta tuskaisen tiedostetusti jätetty jäähyväinen musiikilla.
Musiikki ja etenkin lyriikat kertovat kuulijalle usein juuri sen, mitä kuulija haluaa kuulla. Se on kuin valikoitua kuulemista. Jos haluaa etsiä kuolleen artistin viimeisistä levytyksistä suoria yhteyksiä vaikkapa masennukseen, itsetuhoisiin ajatuksiin, toivottomuuteen tai menneiden aikojen muisteluun, niitä löytää varmasti. Tai ainakin ne voi kuvitella.
* *
Musiikkia käytetään myötäeläjänä surussa ja menetyksessä sekä tunteita aktivoivana elementtinä. Sanoista haetaan vastauksia kysymyksiin.
Laulu on hautajaisten näkymätön vieras, joka vahvistaa ja kannattelee harrasta yhteisöllistä tunnelmaa. Kuullessani esimerkiksi Albinonin (tai Remo Giazotton) Adagion g-mollissa, näen saman tien mielessäni arkun Riihimäen kappelikirkon etuosassa sekä penkkirivissä itkevän sukulaiseni. Joidenkin laulujen kohtalo ehkä onkin jäädä ”yhden roolin näyttelijäksi” niiden assosioituessa vain tiettyyn tilanteeseen – tämä on toki kulttuurisidonnaista.
Alussa esitin pohdintani omasta jäähyväislaulustani, ja aloitankin taas hetkellisen ajatusleikin. Haluaisinko jäähyväislauluni olevan suurieleinen ja mahtava? Vai herkkä, hienotunteinen ja hauras? Olisiko parempi valita raskas ja voimakastulkintainen rock-teos kahden minuutin kitarasoololla? Vai ehkä monimutkainen fuusiojazz-kappale?
Niin, ja lyriikoidenkin merkitys pitäisi ottaa huomioon. Haluanko kertoa eletystä elämästäni humoristisesti ja kepeästi? Vai tuskaisen juurevasti? Mitä haluan laulun ilmaisevan itsestäni? Persoonani monikerroksellisuutta ja vuorovaikutuskykyjäni vai tylsien päivien harmaita ajatuksiani?
Ylen artikkelissaan Rydmanin kvartetto-sarja kantaa (30.04.2019) Aki Yli-Salomäki kertoo säveltäjä Kari Rydmanin kirjoittaneen omiin hautajaisiinsa Epilogue-jousikvartettoteoksen (levyltä 4 Strings – Seasons, 2019). Kuuntelin sen. Ystäväni kehui sitä ”itkettävän hyväksi biisiksi”. Onkohan itku toiminut Rydmanin teoksen muusana tai alullepanevana voimana?
* *
Musiikki ja muut luovat ilmaisukeinot, kuten kuvataide, voivat olla äärimmäisen tärkeitä ja kannattelevia keinoja saattohoitoasiakkaan elämäntilanteen käsittelyssä. Saattohoitoasiakas ja hänen läheisensä käyvät sairauden aiheuttamien fysiologisten muutosten lisäksi läpi usein hyvinkin moniulotteista ja vaihtelevaa psyykkistä prosessia. Pohdinnat elämästä ja kuolemasta, menneistä ajoista, tulevaisuuden haaveista ja samaan aikaan realistisesta nykyhetken tilanteesta voivat olla välillä liian musertavia kohdata. Jokainen ihminen on silti oikeutettu lohtuun ja yksilölliseen tapaansa surra.
Temple Universityssä toimiva musiikkiterapian emeritusprofessori Kenneth E. Bruscia (Barcelona Publishers, 2012) on koonnut kirjaansa Case Examples of Music Therapy at the End Of Life artikkeleita musiikkiterapian käytöstä saattohoitopotilaiden hoidossa.
Kirja esittelee muun muassa syöpää sairastavan Claudetten elämän viimeisten hetkien ja hänelle tärkeiden laulujen kumppanuuden. Claudette käsittelee omia tunteitaan ja jakaa ajatuksiaan miehelleen – ei pelkästään verbaalisesti, vaan laulujen avulla. Näistä saattohoidossa ja musiikkiterapiassa esiin tulleista lauluista koottu cd tukee myöhemmin leskeksi jäänyttä aviomiestä. Claudette ei enää ole täällä, mutta hänelle tärkeät laulut jatkavat elämää ja mies voi niitä kuunnellessaan palata takaisin muistoihin – toivottavasti löytäen lohtua suruprosessiinsa.
Claudetten tapaus esittelee kauniin keinon sanoa jäähyväiset: taide, eli tässä tapauksessa laulu, on transitionaaliobjekti, johon siirretään omaa persoonaa ja talletetaan muistoja, jotka elävät eteenpäin sukupolvelta seuraaville.
Miia Lepola
