Viinan kuviteltiin pitkään olevan vain työväen vitsaus. Näin ei tietenkään ole. ”Sekä työmies että herrasmies juovat itsensä humalaan sille päälle sattuessaan”, Työväenmuseo Werstaaseen näyttelyä koonnut Anne Lahtinen kertoo.

Kuten Irwin Goodmanin laulun ansiosta hyvin tiedetään, työmiehen lauantai on ”sellainen”, että ”viideltä saunaan ja kuudelta putkaan”.

Työväenmuseo Werstaan Työmiehen lauantai -näyttelyssä aiheeseen pureudutaan pykälän verran syvällisemmin.

Anne Lahtisen, Ulla Jaskarin ja Marita Viinamäen (no niin) kokoama näyttely tarkastelee sitä, miksi viinan viettelyksiä yritettiin tasan sata vuotta sitten suitsia kieltolailla ja mitä tästä seurasi.

Näyttely kertoo kieltolain lisäksi raittiusliikkeistä, kotipolton vastaisesta taistelusta, keskioluen vapautumisesta, kotiviinistä, kiljusta ja Viron viinaralleista sekä mainonnan, päihdetyön ja EU-aikakauden vaikutuksista.

Näyttely koostuu esineistä, teksteistä, kuvista ja audiovisuaalisesta aineistosta. Nähtävillä on muun muassa kieltolakia vaatineiden kulkuelippuja, salakuljettajien esineistöä, valokuvia Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmista sekä mukavan apaattinen 1970-luvun baarimiljöö jukebokseineen ja ruokalistoineen (”paistetut nakit ja perunasalaattia 3:20”)

Kulttuuritoimituksen kysymyksiin vastasi Työväenmuseo Werstaan yleisöpalvelupäällikkö Anne Lahtinen?

Oletko valmis? 5… 4… 3… 2… 1… 0…

* *

Minkä takia raittiusliike nousi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa niin suosituksi työväen ja työväenpuolueen keskuudessa, Työväenmuseo Werstaan yleisöpalvelupäällikkö Anne Lahtinen?

– Raittiusliike oli suosittu, sillä 1800-luvulla työläisillä ei ollut vaikuttamiskeinoja yhteiskunnassa. Erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet syntyivät tilanteessa, jossa elettiin vielä vanhan säätyvaltion aikaa autonomisena Venäjän valtakunnan osana. Suurin osa kansasta ei kuulunut mihinkään säätyyn, johon kuului vain 10 prosenttia kansasta, ja hekin kaikki miehiä.

– Koska äänioikeutta ei ollut, oli yksi keino vaikuttamiseen nimenomaan yhteiskunnallisissa liikkeissä toimiminen. Raittiusliikkeessä myös naiset pääsivät vaikuttamaan aikana, jolloin heidän osallistuminensa yhteiskunnalliseen toimintaan oli äärimmäisen rajattua.

– Taustalla vaikuttaa myös kaupungistuminen ja teollistuminen – kaupungeissa olutkaupat ja juominen olivat näkyvämmin esillä kuin maaseudulla, jolloin myös alkoholin ongelmat ja haittavaikutukset olivat näkyvämmät. Varsinkin työläisten, nimenomaan miesten, pelättiin joutuvan alkoholin turmeluksen tielle kaupungin houkutuksissa. Työväenliikkeen keskeisiä vaatimuksia 1900-luvun alussa olivatkin nimenomaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä kieltolaki.

”Lupaan olla käyttämättä minkäänlaisia juovuttavia juomia nautintoaineena.”

Suomessa vaikutti tuolloin myös juomalakkoliike.

– Se oli kansainvälinen ilmiö, joka rantautui myös Suomeen, kun kaksi kotkalaista työmiestä perusti kevättalvella 1898 Kotkan työväestön raittiusliiton. Sen jäsenet lupautuivat lopettamaan väkijuomien käytön vähintään yhdeksi vuodeksi. Lakon alkamispäivä oli juuri vappu 1898.

– Juomalakkoliike keräsi paljon kannatusta, joskin on syytä huomioida, että todellisuudessa juominen oli tuohon aikaan Suomessa erittäin vähäistä. Suomi oli “Euroopan kuivin maa”, sillä vuosina 1906–1910 Suomessa alkoholia kulutettiin absoluuttiseksi alkoholiksi muutettuna vain noin 1,5 litraa per henkilö vuodessa. Vertailukohtana voidaan sanoa vaikka Ranska, jossa kulutus oli 22,9 litraa, tai Italia, jossa se oli 17,3 litraa! Ja Ruotsissakin kulutus oli liki kolminkertaista Suomeen verrattuna.

Suomeen salakuljetettiin 1920-luvulla parhaimmillaan jopa yli miljoona litraa alkoholia vuodessa. Ketkä viinan toivat ja mistä?

– Salakuljetus tapahtui Itämerellä. Suomen aluevesirajojen tuntumaan oli ankkuroitunut lähes pysyvästi suuria pirtulaivoja, joista sitten haettiin täydennystä maihin pikaveneillä. Salakuljettaminen oli varsinkin nuorten miesten vaarallinen elinkeino.

– Etenkin Helsinki oli salakuljetuksen ja -kaupan keskus, ja suurimmat takavarikot tehtiin nimenomaan siellä. Mitä edemmäs sisämaahan sekä pohjoiseen kuljettiin, sen vaikeammaksi salakuljetetun pirtun hankkiminen kävi, ja sitä kalliimpaa se tietysti myös oli.

Mistä viinaa pystyi ostamaan?

– Muun muassa matkustajakodit olivat usein sellaisia paikkoja, joista juotavaakin sai. Huomattavaa on, että varsinkin keski-ikäiset työläisnaiset toimivat usein salakauppiaina eli ”tippakauppiaina”. Suomea kuritti ankara lama kieltolakiaikana, joten pirtun kaupustelu toimi elannonlähteenä muutenkin ahtaassa ja heikossa asemassa oleville työläisnaisille. Huonosti palkattuja työttömyystöitä kun tarjottiin vain miehille.

– Raja salakaupan ja salakapakan välillä oli häilyvä. Myynti tapahtui asunnoissa, kaduilla, matkustajakodeissa, ravintoloissa, puistoissa, asemilla… Kyllä etsivä varmasti juotavaa löysi, ja apua sai vaikkapa ajureilta, jotka kyllä tiesivät paikat, jotka myyvät.

– Voi sanoa, että salakapakat tunnettiin ihan yleisesti sekä kansan että viranomaisten parissa. Ostajat olivat yleensä miehiä, sillä naisten juomista paheksuttiin aina 1960-luvulle ja jopa nykypäiväänkin asti ankarammin kuin miesten juomista.

Oliko pimeä viina kallista?

– Hintatietoja on aina vaikea sanoa, mutta sellainen arvio on, että Helsingissä 2 000 sprii-litran arvo tukkukaupassa vuonna 1929 oli 20 000 markkaa ja katukaupassa 50 000 markkaa. Helsingissä spriin litrahinta oli 40–108 markkaa, ”varpunen” eli neljäsosalitra taas maksoi 10–25 markka, nautittuna lasillinen puolestaan 5–8 markkaa. Oliko tämä kallista vai ei – riippuu, keneltä kysytään.

– Työläisten ansiot vaihtelivat suurestikin, eikä voi helposti sanoa mitään keskipalkkaa. Lisäksi 1930-luvun lama kuritti muutenkin köyhää väestöä ankarasti, jolloin moni turvautui salakauppaan elantoa saadakseen. Toisaalta taas alkoholiin hupenevat vähät käyttövarat ovat varmasti käyneet kalliiksi.

Syrjäseuduilla viina valmistettiin paljolti itse. Minkälainen rooli kotipolttoisella viinalla oli kieltolain aikaan esimerkiksi Tampereen kaltaisessa tehdaskaupungissa?

– Kotipolttoisen tiputtelu on ollut etenkin maaseudulla kukoistava kansanperinteen muoto vielä pitkälle 1960-luvulle asti, sillä maaseudulla elettiin kieltolakia käytännössä 1800-luvun lopusta aina keskikaljavapautukseen vuonna 1969 saakka.

– Pontikkaa varmasti kulki maaseudulta myös muualle, mutta kaupungeissa oli helpompi hankkia myös pirtua, ja lisäksi rohdoskaupat ja apteekit tarjosivat väylän alkoholipitoisten aineiden hankkimiseen. Myös erilaiset korvikkeet, kuten apteekeista saatavat tipat ja suuvedet, tekivät kauppansa.

Kieltolaki kielsi alkoholipitoisten aineiden valmistuksen, maahantuonnin, myynnin, kuljetuksen ja varastossapidon. Miten kieltojen rikkomisesta rangaistiin?

– Rangaistuksia tuli, mutta on tärkeää huomata, että kieltolakia rikottiin melko avoimesti kaikissa yhteiskuntapiireissä. Jopa valtioneuvoston juhlasaliin haetutettiin takavarikko-osastolta juomia kieltolain aikana. Yläluokkaisemmat lainrikkojat saivat olla rauhassa, työläistaustaisten toimintaan kiinnitettiin enemmän huomiota jo senkin vuoksi, että kauppa ja myös juoman nauttiminen tapahtui ahtaiden asuinolosuhteiden vuoksi monesti kadulla. Varakkaammilla oli rahaa vetäytyä ravintoloiden seinien suojaan nauttimaan ”kovaa teetä”.

– Kieltolakia valvoivat suurissa kaupungeissa siihen erikoistuneet poliisit, maaseudulla poliisin oli katsottava asioita jossain määrin läpi sormien. Varsinkin merellä tapahtuva salakuljetus oli kuitenkin rajua peliä, jossa aseellisiakaan yhteenottoja salakuljettajien ja tullin välillä ei kaihdettu.

Rankaistiinko myös alkoholin hallussapidosta?

– Kyllä. Vuonna 1918 poliisi korjasi Helsingistä talteen 2 928 juopunutta, vuonna 1919 noin 5 500, vuonna 1920 yli 12 000 ja huippuvuonna 1930 peräti 25 667 – kieltolainaikainen juopumuspidätystaso ylitettiin seuraavan kerran vasta 1970-luvulla!

– On huomattava, että myös pidätysten perusteita tiukennettiin kieltolakiaikana. Aiemmin häiritsevä juopumus oli peruste pidätykselle, mutta kieltolain aikana näkyvä humalatila riitti pidätykseen huolimatta siitä, häiritsikö vai ei. Tilannetta Helsingissä kuvattiin jopa näin: ”Juopuneita oli aika-ajoin pidätettyinä niin paljon, etteivät sellinovet mahtuneet kiinni ja heitä nukkui jopa uuninpankolla.”

Kieltolaki päättyi vuonna 1932. Onko Suomessa ollut sen jälkeen merkittäviä raittiusliikkeitä?

– Raittiusyhdistyksiä toimi useita vielä kieltolain jälkeenkin. Monen yhdistyksen toiminta kuitenkin hiipui 1960- ja 1970-lukujen mittaan, vaikka esimerkiksi siirtyminen viiden päivän työviikkoon herätti työväen raittiusliikkeessä huolta siitä, mihin lisääntyvä vapaa-aika käytetään.

– Työtä suunnattiin erityisesti lapsiin ja nuoriin. Yhdistyksiä oli ja on useitakin: Sosialidemokraattien puolella muun muassa Päivän nuoret ja Nuoret kotkat, kommunistien puolella Sammon takojat. Muita olivat esimerkiksi Kansan raittiusliitto ja Raittiusliike Koitto.

– Raittiusjärjestöt luopuivat ehdottoman raittiuden korostamisesta 1970-luvun mittaan yleisen, koko yhteiskunnan läpileikkaavaan liberalisaation mukana, ja näkivät tehtävänsä laajemmin kunnollisten elämäntapojen puolestapuhujina.

Vuonna 1965 Irwin Goodman kirjoitti Työmiehen lauantain, josta näyttely on saanut nimessä. Millainen oli alkoholipoliittinen tilanne Suomessa 1960-luvun lopulla kun Työmiehen lauantai kaikui radiossa?

– 1960- ja 1970-lukujen taite oli Suomessa varsin voimakkaan yhteiskuntamurroksen aikaa. Maaseutu ei elättänyt kasvavaa väestöä, joten ihmiset joutuivat lähtemään työn ja elintason perässä kaupunkeihin ja ulkomaillekin asti. Samalla monet vanhat totunnaisuudet murtuivat: puhutaan vapautumisen ajasta, joka näkyi niin seksuaalisena vapautumisena, asumisessa ja pukeutumisessa, lisääntyvänä vapaa-aikana ja elintason kasvuna ja toki myös alkoholipolitiikan vapautumisena.

– Niin kutsuttu keskikaljavapautus tapahtui vuonna 1969. Uuden lain tarkoituksena oli ohjata kansaa miedompien alkoholijuomien pariin vapauttamalla nämä miedommat juomat myyntiin laajemmalle. Muutos olikin melkoinen: keskiolutta sai nyt aiemman reilun sadan Alkon lisäksi lähes 20 000 ruokakaupasta! Olutkuppiloitakin syntyi saman vuonna lähes 3 000.

Työmiehen lauantai -kappale levytettiin jo vuonna 1965, eli se on siis ajalta ennen tätä vapautusta. Kyseessä on yhteiskuntakriittinen kappale, vaikkei sitä moni sellaisena nykypäivänä ajattele. Kappale joutui Yleisradion soittokieltoon, ja tarinan mukaan eräs radiotoimittaja keksi leikata kappaleesta äänteitä pois niin, että kertosäe kuuluihin ”yömiehen lauantai” saaden näin soittaa kipaletta – sensurointitoimenpiteet olivat omiaan siivittämään kappaleen suureen suosioon.

Mitkä puheenaiheet olivat tuolloin alkoholin suhteen pinnalla?

– Vallalla oli käsitys, että juominen oli vain tiettyyn kansanosaan liittyvä ongelma, mihin Työmiehen lauantainkin voidaan katsoa viittaavan. Työläisen tapaa juoda alkoholia kerralla paljon – lauantaina – pidettiin sivistymättömänä, kun taas ylempiluokkaista tapaa naukkailla läpi viikon pidettiin eurooppalaisempana ja sivistyneempänä tapana nauttia alkoholia. Oletettiin, ettei ylempiluokkainen edes juo itseään kerralla tukevaan humalaan.

– Tämä oletus juomatapojen erilaisuudesta ohjasi alkoholipolitiikkaa aina 1950–1960-luvuille saakka. Vuonna 1968 Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos kuitenkin teki haastattelututkimuksen, joka paljasti, ettei työmiehen lauantaipullo todellisuudessa ollutkaan muiden yhteiskuntaluokkien pulloja kookkaampi, vaan kaikki sosiaaliryhmät nauttivat suunnilleen saman verran absoluuttista alkoholia humalatilanteissa. Sekä työmies että herrasmies siis joivat itsensä humalaan sille päälle sattuessaan, eivätkä pitkin viikkoa jakautuneet siemailukerrat korvanneetkaan rajua juomista herrasmiehilläkään, vaan kokonaiskulutus olikin suurempi kuin työläisten.

Onko kieltolain palauttamista tai uuden vastaavan vaatimista sen jälkeisenä aikana tosissaan vaadittu?

– Varmasti on tahoja, jotka ovat vaatineet kieltolakia takaisin silloin tällöin, mutta kokemukset sekä meillä että maailmalta kertovat karua kieltään siitä, että kieltolaki on omiaan lisäämään rikollisuutta ja alkoholin kulutusta, ei suinkaan rauhaa, raittiutta ja järjestystä. En siis usko minkään tahon ajaneen kieltolakia aivan tosissaan takaisin.

– Keskikaljavapautuksen jälkeen 1970-luvulla myös vastarintaa vapautuksille on esiintynyt. Esimerkiksi syyskuussa 1980 järjestetty, saarnaaja Niilo Yli-Vainion masinoima keskiolutmarssi ajoi keskiolutta takaisin Alkoon. Vastavetona Uusi Laulu ja Pahkasika -lehdet järjestivät humoristisen Keskiolut R-kioskeihin -kampanjan saman vuoden lopussa. Tuohon maailmanaikaan ajatus siitä, että olutta saisi kioskeista, oli vielä täyttä utopiaa. Utopia toteutui toki sittemmin.

– Eivätkä kaikki kunnat suinkaan vapauttaneet keskiolutta myyntiin vuonna 1969 – viimeisenä keskikaljalle taipui pohjanmaalainen Luodon kunta vasta vuonna 1995!

Työmiehen lauantai -näyttely Tampereen Työväenmuseo Werstaassa 5.1.2020 asti.