Lontoon Imperial War Museum kertoo ensimmäisen ja toisen maailmansodan traagisia tarinoita. Museon vaihtuvissa näyttelyissä voi myös hiljentyä Robert Capan sotakuvien äärellä tai inspiroitua vastakulttuurien musiikista.

Kaarina Lehtisalo, kuva ja tekstit

Niin kuin kaikki Lontoossa joskus käyneet tietävät, Lontoo on täynnä maailman hienoimpia museoita. Ja mikä parasta, useimpiin museoihin on vapaa pääsy. Lontoossa lomailevalle museovierailut ovatkin luonteva osa ohjelmaa, ja ainoa ongelma on runsaudenpula: kaikkiin ei millään ehdi, jos ei ole ajatellut muuttaa paikkakunnalle loppuiäkseen.

Olen käynyt Lontoossa joitakin kertoja 1980-luvun lopulta lähtien, mutta tähän asti Imperial War Museum oli jäänyt väliin – siitäkin huolimatta, että olin kuullut lähipiiristä positiivisia kommentteja museosta. En vain päässyt irti mielikuvasta, jonka museon nimi ”imperiumin sotamuseo” herätti. Kuvittelin, että museossa on hyllymetreittäin pölyttyneitä viktoriaanisen ajan kiväärejä, ja että museon erityisenä tehtävänä on pönkittää brittiläisen imperiumin kunniakasta sotamenneisyyttä. Siksi yllätykseni olikin melkoinen, kun museossa vieraillessani päädyin huoneeseen, jossa The Clash -fani näyttää kameralle persettä – samaan aikaan kun viereisessä huoneessa räppää Public Enemy.

Mutta ennen kuin pääsin museon Culture Under Attack -näyttelyyn, piti nähdä paljon murheellisia asioita.

Sotamuistoja ensimmäisestä maailmansodasta alkaen

Imperial War Museum perustettiin vuonna 1917 alun perin ensimmäisen maailmansodan museoksi, mutta koska museon perustamisen jälkeen sodittiin vielä toinenkin maailmansota, museossa käsitellään kaikkia niitä konflikteja, joihin Brittiläinen kansainyhteisö on osallistunut vuoden 1914 jälkeen.

IWM-organisaatioon kuuluu useita museoita, ja niistä vanhin on IWM London, Lontoon Southwarkissa Labeth Roadilla sijaitseva rakennus. Museossa on pysyvien kokoelmien lisäksi tällä hetkellä kaksi vaihtuvaa näyttelyä: valokuvaaja Robert Capan näyttely 29.9.2019 saakka ja Culture Under Attack 5.1.2020 saakka.

Vierailin IWM London -museossa heinäkuun lopulla, ja saman viikon aikana olin jo käynyt (ennätyshelteillä…) kahdessa megamuseossa, British Museumissa ja Natural History Museumissa. Näihin kuuluisiin jättiläismuseoihin verrattuna Imperial War Museum on helposti hahmotettava, järjellisen kokoinen rakennus.

Imperial War Museum Lontoossa on perustettu 1917. Alun perin museo perustettiin kertomaan ensimmäisen maailmansodan historiallisista tapahtumista. Southwarkissa sijaitsevassa museorakennuksessa pääaulan ympärillä kiertää näyttelytilaa viidessä kerroksessa.

Keskellä on iso aula, jonka ympärillä näyttelytilat kiertävät eri kerroksissa. Alimmassa, 0-kerroksessa, on ensimmäisen maailmansodan osasto, 1. kerroksessa käsitellään toista maailmansotaa, 2. kerroksessa puolestaan sodan jälkeistä aikaa otsikolla Peace and Security ja 3. kerroksessa on vaihtuvia näyttelyitä, tällä hetkellä näyttely nimeltä Culture Under Attack. Kolmannessa ja neljännessä kerroksessa on pysyvä, juutalaisten kansanmurhaa käsittelevä osasto, The Holocaust. Viidennessä kerroksessa on The Lord Ashcroft Gallery: Extraordinary Heroes.

Vaikka museo on kooltaan ”maltillinen”, päätin keskittyä kerroksiin 0–3.

* *

Mukanani museossa oli perheenjäseniäni, muun muassa 12- ja 14-vuotiaat poikani. Isommissa museoissa olin kulkenut lasteni kanssa, mutta koska IWM oli sopivan kokoinen rakennus ja YouTubessa kielikylvetetyt nuoret kielitaitoisia, uskalsin tällä kertaa höllätä napanuoraa ja kiersimme museota kukin omassa tahdissa.

Aloitimme aikajärjestyksessä pohjakerroksen näyttelystä. Ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä osasto oli rakennettu ikeamaiseen tyyliin kierrettäväksi yhteen suuntaan alusta loppuun. Tällainen museoarkkitehtoninen ratkaisu ei kuulu suosikkeihini, mutta onneksi ruuhka ei ollut pahimmasta päästä, ja osastolla pääsi pysähtelemään sivupoluille ja kulkemaan myös vastavirtaan.

Lähtiessäni kierrokselle mielessäni kummitteli edelleen museon pompöösi nimi, sillä itse yhdistin ”imperial”-sanan edelleen jonkinlaiseen sodan ja brittien suuren menneisyyden glorifiointiin. Mutta huomasin, että ennakko-odotukseni olivat täysin väärät.

Siinä missä esimerkiksi Royal Air Force -museo Lontoon Hendonissa nostaa esiin omaa aselajiaan, IWM:n tavassa esittää sodan tapahtumia on historiantutkijan asiallisuutta. Silti museo ei ole asiallisuudessaan lainkaan kuivakka, vaan se näyttää myös muun muassa eri historian vaiheissa tuotettua sotapropagandaa, joka nykyihmisen silmissä voi näyttää joko huvittavalta tai traagiselta – tai jopa molemmilta yhtä aikaa.

Sotahistoriasta kiinnostuneen kahden hengen nuorisoraadin mukaan juuri ensimmäisen maailmansodan osasto oli IWM:n kiinnostavin. Perusteluiksi pojat kertoivat, että siellä oli niin runsaasti tietoa, paljon luettavaa ja nähtävää.

Nyt on pakko nostaa hattua nuorisolle, sillä itselleni ensimmäisen maailmansodan osasto oli liiankin runsas. Multimediat olivat taidokkaita ja esitykset informatiivisia, mutta kaikkea oli todella paljon. IWM:n sivuilla kerrotaan, että ensimmäisen maailmansodan osastolla onkin peräti 1 300 esinettä, näiden joukossa muun muassa aseita, univormuja, päiväkirjoja ja muistoesineitä.

Jotakin oli kuitenkin vialla, joko itsessäni tai sitten runsaassa näyttelymateriaalissa: oli vaikea keskittyä, enkä pystynyt pääsemään näyttelyssä pintaa syvemmälle.

Kaksi venettä vuodelta 1940

Jos ensimmäisen maailmansodan osastolla vaelsin turtana tietotulvasta, muualla museossa pystyin keskittymään paremmin. Muissa kerroksissa oli väljempää liikkua ja informaatiota oli sopivassa määrin. Ja myös itse taisin ymmärtää jotakin: en enää yrittänytkään lukea tekstejä jokaisen näyttelyesineen kohdalla.

Toisen maailmansodan osastolla mieleeni jäi kaksi venettä, joiden muisteleminen nostaa vieläkin kyyneleet silmiin.

Toinen veneistä oli Tamzine, pieni kalastajavene. Yksi niistä pikkualuksista, jotka olivat pelastamassa brittiläisiä sotilaita Dunkirkistä touko-kesäkuussa 1940. Saksalaiset olivat tuolloin edenneet nopeasti Hollannin, Belgian ja Ranskan läpi, ja ranskalaiset ja brittiläiset joukot olivat perääntyneet Dunkirkiin. Sadat siviilien pikkuveneet matkasivat kanaalin yli pelastamaan sotilaita. Vain neljä ja puoli metriä pitkä Tamzine oli näistä veneistä pienin.

Eniten koko museossa itseäni järkytti kuitenkin SS Anglo-Saxon -aluksen pelastusvene, johon pelastautuneiden tarina on kuin pahimmasta painajaisesta.

Saksalainen Widder upotti rahtialus SS Anglo-Saxonin keskellä Atlantin valtamerta 21.8.1940. Pelastusveneeseen selviytyi laivasta seitsemän miestä, jotka pitivät lukua päivistä viiltämällä loven päivittäin veneen kylkeen. Näitä jälkiä on 24, minkä jälkeen ilmeisesti toivo ja voimat hiipuivat. Veneessä olleet kärsivät hirvittävää nälkää ja janoa – ja lopulta kaiken toivonsa menettäneet miehet hukuttautuivat mereen yksi toisensa jälkeen. Jäljelle jäi vain kaksi voipunutta miestä. He selviytyvät kuin ihmeen kaupalla Bahamalle, kymmenen viikkoa – 70 päivää – laivan uppoamisen jälkeen.

SS Anglo-Saxonin pelastusvene on yksi järkyttävimmistä sodan muistomerkeistä Imperial War Museumissa.

Hiljainen huone

Museosta löytyy myös hämärästi valaistu huone, jossa on aivan hiljaista. Taustalla kuuluu vain meren aaltojen kuohu. Ihmisiä istuu huoneen keskellä olevalla penkillä, osalla heistä on kuulokkeet korvillaan.

Seinillä on pieniä mustavalkoisia valokuvia, jotka on otettu 75 vuotta sitten. Kuvat ovat tuhruisia, epätarkkoja, mutta katselen niitä mykkänä kunnioituksesta ja surusta. Kuvat on ottanut valokuvaaja Robert Capa, 6.6.1944. Keskellä Normandian maihinnousun taisteluja.

Capa oli yhdysvaltalaisjoukkojen mukana Omaha Beachilla, missä taisteltiin verisesti. Taisteluista julkaistiin Life-lehdessä 11 kuvaa.

IWM:n näyttelyssä kuvia on kymmenen.

Seinillä on sitaatteja veteraanien kertomuksista, ja myös kuulokkeista voi kuulla veteraanien kertomaa.

Ennen kuin tulin huoneeseen, ihmettelin, miksi Capan näyttely on tungettu syrjemmälle, museon perimmäiseen loukkoon. Näyttelyä ei ole edes museon kartassa, sinne johdattaa vain yksinkertainen kyltti, jossa lukee ”Robert Capa: D-Day in 35 mm”.

Eikö maailman kuuluisimman sotakuvaajan valokuvanäyttely olisi museon vetonaula?

Hetken huoneessa vietettyäni häpeän tuota ajatustani. Nuorten miesten kuolema ranskalaisella hiekkarannalla ei ole mikään attraktio. Tämä on huone, jossa hiljennytään. Eikä tänne edes haluta suuria yleisömassoja.

Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, että en enää samana päivänä jaksa The Holocaust -näyttelyä.

Taiteella järjettömyyttä vastaan

Kun maailma näyttää kaiken kauheutensa, yksi asia voi kuitenkin pelastaa. Tai antaa ainakin jonkinmoista toivoa ymmärryksestä.

Tämä ajatus tulee konkreettiseksi, kun kierrän toisen maailmansodan jälkeistä osastoa ja eteeni tulee fiktiivinen haarniska. Taide-esine, joka kiteyttää erään eurooppalaisen kestokonfliktin järjettömyyden.

Vaikka Pohjois-Irlanti enää harvakseltaan esiintyy meikäläisissä uutisissa, se on edelleen briteille jonkinmoinen kipupiste. Varmastikin IWM:n kuraattorit ovat joutuneet pohtimaan miten aihetta voi museossa käsitellä.

Avuksi on tullut taide.

IWM:n pysyviin kokoelmiin kuuluu Belfastissa syntyneen taiteilijan, John Kindnessin, teos Sectarian Armour (1995). Se on farkkutakkimainen haarniska, pohjoisirlantilainen ”kansallisasu”, johon taiteilija on kuvittanut oman näkemyksensä Pohjois-Irlannin vuosikymmeniä jatkuneesta kriisistä, väkivallasta katolisten tasavaltalaisten ja protestanttisten lojalistien välillä.

Belfastissa syntynyt taiteilija John Kindness kommentoi Pohjois-Irlannin levottomuuksia teoksellaan Sectarian Armour (1995).

Takin etupuoli jakautuu kahteen, toisille vihamielisen ryhmän omaan ikoniseen kuvastoon: kuningatar Elisabet edustaa lojalisteja, katolisia puolestaan Pyhän Madonnan kuva. Takin selkäpuolella nähdään molempia puolia yhdistävä tekijä: hautajaiset. Arkkua ovat kantamassa toisella puolella lojalistit, toisella puolella tasavaltalaiset. Sanoma on yksinkertaisuudessaan voimakas. Molemmilla puolilla kokemus on sama: suru.

Culture Under Attack – nykytaidettakin saa pelastaa

Nuorisoraati oli jo valmis lähtemään museosta, kun itse päätin vielä katsoa, mitä ihmettä on Culture Under Attack -näyttelyssä. Näyttely jakautuu kolmeen osaan ”What Remains”, ”Art in Exile” ja ”Rebel Sounds”.

Nuorisoraati ehtii kiertää näyttelyn ennen minua, ja heidän mukaansa näyttelyssä ”ei ollut mitään kiinnostavaa”.

Aluksi olin samaa mieltä. Näyttelyn ensimmäisissä huoneissa kerrotaan, miten IWM:n omat kokoelmat evakuoitiin toisen maailmansodan kynnyksellä. Myös muiden museoiden evakuoinnista oli – tylsänpuoleista – informaatiota. Tämän lisäksi museokävijä sai osallistua eli äänestää siitä, mitä mieltä hän on kulttuurin suojelusta erilaisissa kriisitilanteissa.

Tällaiset äänestyskysymykset olivat trendinä muissakin lontoolaismuseoissa. Ehkä leikkimielisen äänestämisen ajatellaan olevan kivaa puuhaa kävijöille – ja onhan se! – mutta itse olen sen verran paranoidi, että en voi olla miettimättä, mihin äänestysten tuloksia mahdetaan käyttää. Esimerkiksi Royal Air Force -museon ”Debate Space” haastoi museokävijöitä pohtimaan moraalikysymyksiä – ja kysymykset olivatkin aika kovaa kamaa: siellä haluttiin tietää, kenelle mielestäni kuuluu vastuu ilmaiskuista, tai mitä ajattelen robottilennokeista tai tekoälystä sodankäynnissä.

RAF-museo sanoo haluavansa haastaa (nuoret) museokävijät keskustelemaan, ja varmaan keskustelu aiheesta tarpeen onkin. Itselle kuitenkin nousi hiki pintaan pelkistä kysymyksistä.

RAF-museon kysymyksiin verrattuna IWM:n kysymykset ovat herttaisia. Museossa kysyttiin mm. ”Pitäisikö historiallisia rakennuksia suojella konfliktialueilla?” ”Taide on luksusta ja sitä ei pidä suojella sodan aikana?”

Myös tulokset ilmoitettiin, ja huomasin kuuluvani enemmistöön, museokävijät kun halusivat suojella arvokkaita rakennuksia kriisien keskellä. Nykytaidettakin pidettiin yhtä arvokkaana kuin ”perinteistä” – tai ainakin 69 prosenttia äänestäneistä piti.

Rebel Sounds – toivoa antava musiikki

Aivan lopuksi huomaan tulleeni huoneeseen, jossa pyörii jatkuvassa luupissa video, joka kertoo The Clash -yhtyeen perutun keikan jälkeisistä mellakoista Pohjois-Irlannin Belfastissa vuonna 1977. Ja kyllä, joku yhtyeen faneista on saanut takamuksensa ainakin joksikin aikaa museoon näyttämällä kuvaajille paljasta pyllyään 42 vuotta sitten.

Viereisessä huoneessa räppää Public Enemy: ”Fight the power! Fight the power! Fight the power!”

Ei ihan sellaista materiaalia, jota olisin osannut odottaa tulevan vastaan brittiläisen imperiumin sotamuseossa. Täällä jos missä on esillä ihmisiä, jotka ovat taiteen sankareita. Olin tullut osastolle, jossa musiikki merkitsi vastarintaa vallitsevaa järjettömyyttä vastaan.

Rebel Sounds -näyttelyssä nostetaan esiin neljä tapausta, jossa musiikki on antanut toivoa sodan keskellä. Tapaukset eivät ole millään muotoa kauheita, yksinomaan innostavia ja voimaannuttavia.

Tapaus yksi: The Frankfurt Hot Club. Frankfurt, Saksa, 1940-luku.

Toisen maailmansodan aikana Frankfurtissa toiminut salainen jazzklubi sai alkunsa vuonna 1941, kun 14-vuotias Horst Lippman alkoi soittaa jazz-levyjä vanhempiensa ravintolassa. Natsit olivat kieltäneet swing-musiikin, mutta nuoret jazzin ystävät antoivat hiustensa kasvaa, pukeutuivat amerikkalaiseen tyyliin ja jammailivat keskenään. Salaisia keikkoja järjestettiin baarissa lauantai-iltaisin, samalla kun joku oli ulkopuolella vartiossa – ja varoitti lähestyvistä Hitler Jugendin tai Gestapon miehistä.

Tapaus kaksi: Good Vibrations, Terry Hooleyn levykauppa ja levy-yhtiö. Belfast, Pohjois-Irlanti, 1970-luku.

Pohjois-Irlannin ”The Trouble” eli “levottomuudet” tarkoittivat 1970-luvulla käytännössä sisällissotaa protestanttien ja katolisten välillä. Keskellä pahimpia taisteluja ja pommituksia oli kuitenkin yksi neutraali alue: oli Terry Hooleyn vuonna 1976 perustama levykauppa Good Vibrations, jossa lojalistit ja IRA-miehet olivat kaikki yksinkertaisesti vain musiikin ystäviä.

Tähän aikakauteen liittyy myös The Clash -yhtyeen perutusta keikasta syntynyt mellakka. Mellakka ei ollut ihan mikä tahansa rettelöinti, vaan ankeuden keskellä eläneille pohjoisirlantilaisille nuorille käänteentekevä sukupolvikokemus, hetki, jolloin sekä protestantit että katolilaiset nuoret olivat samaa porukkaa – kaikki suuttuneita siitä, että heiltä vietiin viime hetkellä harvinainen konsertti (koska vakuutusyhtiö ei suostunut vakuuttamaan sitä).

Tapaus kolme: Radioasema, B92. Belgrad, Jugoslavia, 1990-luku.

Opiskelijoiden vuonna 1989 perustama radioasema soitti Jugoslavian sodan aikana musiikkia ja kertoi uutisia, joita ei muualta kuullut. Public Enemyn Fight the Power oli käytännössä aseman tunnusbiisi, jota soitettiin myös silloin, kun uutisia ei saanut kertoa. Viranomaiset sulkivat aseman lähetyksen useita kertoja vuosien 1991–2000 aikana, mutta B92:n väki kiersi määräyksiä lähettämällä ohjelmiaan aseman ikkunoista tai internetin kautta. Aseman motto oli: ”Älkää luottako keneenkään, älkää edes meihin.”

Tapaus neljä: Songhoy Blues. Bamako, Mali, 2010-luku.

Militantit islamistit ottivat Pohjois-Malin hallintaansa kuluvan vuosikymmenen alussa. Musiikki kiellettiin. Kolme nuorta miestä, jotka pakenivat sortoa, perustivat vuonna 2012 yhtyeen Songhoy Blues. Sittemmin he ovat menestyneet ja esiintyneet ympäri maailmaa.

* *

Näyttely kapinallisesta musiikista on hyvin yksinkertainen. Verrattuna museon runsaaseen ensimmäisen maailmansodan informaatiohyökyyn, Rebel Sounds on kuin näyttely for dummies. Mutta teho on huikea – varsinkin kun museokävijä on tässä vaiheessa hieman uupunut ja lannistunut ihmisten hulluudesta.

Rebel Sounds antaa toivoa, nostaa esiin hienot esimerkit siitä, mitä musiikki voi parhaimmillaan tarjota. Sodan keskellä musiikin vaaliminen on arkipäivän sankaruutta, sellaista, johon itsekin toivoo pystyvänsä.

Ja kävikin lopulta sitten niin, että museon jo kiertäneet teinit joutuivat vetelehtimään ikävystyneinä aulassa, kun äiti vielä viipyi Rebel Sounds -osastolla ja naputti jalkaa lattiaan musiikin tahdissa. En millään malttanut lähteä, sillä musiikkina soi belfastilaisen The Undertonesin herkkä klassikko Teenage Kicks vuodelta 1978.

Imperial War Museum, London. Näyttelyt: Robert Capa: D-Day in 35 mm 29.9.2019 asti. Culture Under Attack ja Rebel Sounds 5.1.2020 asti. Rebel Sounds -näyttelyssä järjestetään syksyn mittaan myös liveohjelmaa