Näyttelyarvostelu: Kustaa Hiekan museon Vanhan hopean kertomaa -näyttelyssä hopea taipuu jopa langaksi ja vyöksi. Näyttely esittelee myös graafikkonero Albrecht Dürerin piirroksen mukaan valmistetun kaksoismaljan.

Vanhan hopean kertomaa Kustaa Hiekan taidemuseossa Tampereella 9.2.2020 saakka. Avoinna ti–to 15–18 sekä su 12–15.

Ensin pieni visa näin museokeskustelun aikana:

Mikä on Tampereen vanhin museokäyttöön suunniteltu rakennus?

Mikä on Suomen vanhin yksityinen taidemuseo?

Mistä Suomen museosta löytyy muumion käsi?

Meni kolmekymmentä vuotta, ennen kuin pääsin täysin tutustumaan tähän yhteen Tampereen viehättävimmistä, kiehtovimmista ja omistajansa käsityötaidon kruunuksi hankkimasta talosta.

Sen toisessa päässä olin kyllä käynyt, mutta toinen pää oli jäänyt yhtä suureksi arvoitukseksi kuin rakennuksen edustalla komeilevan rintapatsaan ilme.

* *

Jalometallien ystävälle Gustaf Lindellin elämäntyö lienee tuttu, mutta vasta Kustaa Hiekka (1864–1931) profiloitui siksi taiteenkerääjäksi, kulttuurimatkailijaksi ja museomieheksi, joka loi perustaa tehdaskaupunki Tampereen sivistysimagolle.

Kultaseppä Hiekka perusti suomalaisen kulta- ja hopeateollisuuden yhdessä helsinkiläisen ja turkulaisen kollegansa kanssa. Vuodesta 1899 toiminut Suomen Kultaseppä Oy antoi Hiekalle vapauden ja varat kartuttaa kokoelmiaan, matkustella ja eläytyä kulttuureihin.

Laitilassa vaatimattomiin oloihin syntynyt nuorukainen hankki kultasepän oppinsa Uudestakaupungista ja lisävarmuutta Viipurista ja Pietarista. Kustaa Hiekka perusti ensimmäisen oman verstaan Poriin.

Vaimo löytyi kultasepän liikkeestä

Tampereelle Hiekka saapui vuonna 1879, hankkiutui mestariksi kultasepän leski Henriika Karoliina Areniuksen liikkeeseen ja lopulta Areniuksen puolisoksi.

Liitto jäi lapsettomaksi ja niinpä Hiekalla oli energiaa ja intoa suunnata mielenkiintonsa maan rajojen ulkopuolelle. Mies teki Euroopan eri kolkkien lisäksi matkoja Japaniin, Havaijille, Lähi-itään, Egyptiin ja Mongoliaan.

Ja sieltä tarttui Hiekan matka-arkkuihin jalometalli-ihanuuksien lisäksi paljon hurmaavan turhaa, mutta ah niin mielenkiintoista tavaraa, kuten muumion käsi tai tuhoutuneen Pompeijin kylpylän seinää koristaneen maalauksen tarkka kopio.

Morsiuspikari sai alkunsa toiveesta, että morsiuspari pystyisi nauttimaan maljat yhteisestä pikarista läikyttämättä. Maljan alaosa muodostuu mekosta, jonka ylössuin kääntämällä sulhanen saa isomman maljan ja yläosan naishahmo muodostama pikkupikari kääntyy akselinsa varassa myös juoma-astiaksi. Esine edustaa renessanssityyliä.

Hopeakokoelma karttui ruotsalaisen, saksalaisen ja suomalaisen esineistön lisäksi idän kaunottarilla. Ja se, minkä nykyään tunnemme Kustaa Hiekan taidemuseona, alkoi muotoutua 1931.

Silloin Hiekka lahjoitti Pirkankadun varrella olevan klassista tyyliä olevan rakennuksen ja kokoelmansa Kustaa Hiekan säätiölle.

Ja nyt siis saamme vaeltaa upeissa huoneissa ja häikäistyä hopeasta, jota on noin tuhatkertainen määrä joka pojan pöytähopeisiin verrattuna.

Kokoelma täydentyi 1942 kihlakunnan tuomari Evert Tähkäpään testamenttilahjoituksella.

Albrecht Dürerin suunnitelman mukaan valmistetut kaksoispokaalit on tehnyt todennäköisesti Ludwig Neresheimer 1800-luvun lopulla.

Seison Tähkäpään ehkä merkittävimmän hankinnan edessä: se on Albrecht Dürerin vuonna 1526 tekemän mallin mukaan Saksassa tehty kaksoispokaali.

Pompöösi pokaali pullistelee omaa mahdottomuuttaan, se on kahden yläreunoistaan vastakkain asetetun massiivisen maljan rakennelma.

Nämä hedelmällisyyttä tihkuvat maljat valmistettiin Dürerin piirroksen perusteella vasta 1800-luvun lopulla, leimojen perusteella Saksan Hanaun kaupungissa.

Niin leimat. Niiden perusteella jalometalliesineiden alkuperää, valmistusvuotta ja materiaalia on helpointa jäljittää.

Kotoisia ihmetyksiä ovat vaikkapa hautajaislusikat, joita valmistettiin erikoistilauksesta 1700-luvun lopulla kuten nykyään kastelusikoita. Joku hautajaisjärjestelyistä vastaava henkilö saattoi saada tällaisen lahjaksi vainajan omaisilta. Siihen oli kaiverrettu vainajan nimi ja elinaika.

Papukaijan juoma-astioita ja vyö, jonka tahdon

Hopeisten aterimien etuoikeus ei Hiekan perheessä koskenut vain ihmisiä, jopa Kustaan kahden papukaijan, Jaakon ja Wapun juoma-astiat olivat hopeaa.

Filigraanityössä ohuita metallilankoja juotetaan metalliin tai kiinnitetään kehykseen, jolloin lopputulos on pitsimäinen.

Persialainen filigraanivyö, jonka alla papukaijan juoma-astioita. Jälkimmäiset valmistivat Sirénit Tampereella 1894.

Hyvin ohuista hopea- ja kultalangoista tehtyä työtä sanotaan myös filigraanityöksi. Ja ah, tuo Hiekan Persian matkaltaan hankkima filigraanivyö on se, jonka haluaisin mustan iltapukuni koristeeksi.

Eikä siis mitään muuta. Piste.

Tai ehkä käteen vielä Mongoliasta hankittu hopeinen, paksu rannerengas.

Hopeinen rannerengas Mongoliasta.

Hiekassa vielä helmikuun ensimmäiselle viikolle avoinna oleva Vanhan hopean kertomaa -näyttely on hurmaava katsaus jalometalliin, johon ainakin itse olen heikkona, kuin se kuuluisa harakka alan lusikoihin.

Vähän toista salia käsittävä näyttely on tiivis, mutta ajatukset käsityön laadukkaaseen historiaan johdattava. Näyttely on tehty yhdessä Vaasan kaupungin museoiden kanssa. Kannattaa poiketa myös Hiekan omien hankintojen kammioon, jossa on kaikkea pokaaleista kävelykeppeihin ja koruihin.

Vasemmalla olevan pietarilaisen lipaston päällä on uusrokokootyylinen kukkamalja eli jardinääri, joka oli käytössä Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II:n kruunajaisissa 1896, valmistajana Fabergén kultasepänliike Moskovassa. Etupöydällä pietarilaisen Carl Johan Tegelstenin verstaan valmistama kahvikalusto.

Silmä lepää ja tekee mieltä kiihottavia havaintoja myös museon interiööristä, jota koristavat kymmenet maalaukset 1800–1900-luvulta, Gallén-Kallelaa, Edelfeltiä, Halosta, Simbergiä ja Vuorta.

Joulun aikaan museosta saattoi ostaa muutamalla eurolla myös oman enkelinsiipi-viherkasvin taimen valmiiksi ruukussa. Mikä ilo sateisena päivänä!

Museon seuraava, maaliskuun puolivälissä avautuva näyttely onkin tsaarinajan esineistöstä ja kaksoiskotkan vaiheista. Sitä odotellessa pitää käydä omien hopeiden leimat läpi.

Anne Välinoro