Vieraantumisesta läsnäoloon – Soile Hovila ja Kouvolan taidemuseon Kosketuksissa-näyttely

Soile Hovilan kuvakudos Approved (2025). Kuva: Kirsi Jaatinen

Kirsi Jaatinen, teksti

Tällä hetkellä ilmasta voi haistaa kaipauksen luontoyhteyteen ja omiin juuriin. Säveltäjä Outi Tarkiainen puhui Radion sinfoniaorkesterin 100-vuotisjuhlakonsertin yhteydessä (28.1.2026) Ylellä omista luontoyhteyksistään. Keskiöön nousivat pohjoinen ulottuvuus ja kaamoksen valot: revontulet, tähtitaivas ja erilaiset hämärät. (Kuuntele lähetys täältä, haastattelu alkaa ajassa 56.45.)

Lisäksi kuulimme tulevasta saamelaisoopperasta Day of Night (2027) osan Day Night Day (2024) eli kevättalven musiikkia, joka herättää mielikuvia luonnon kauneudesta – jään helinästä ja valon kimalluksesta. Tarkiaisen kokemuksen mukaan yhteys luontoon ja maahan avaa yhteyden myös omaan itseen.

Jean Sibelius taas sävelsi Kuusen (Puusarja, 1914–1919) rakkaalle pihakuuselleen. Hänellä oli myös rasia, jossa oli näytteitä metsästä (ns. Sibelius-boksi). Näytteitä haistelemalla hän saattoi saada yhteyden kävelyretkensä tiettyihin hetkiin.

Myös Kouvolan taidemuseon Kosketuksissa-näyttelyssä esillä olevia neljää kuvataiteilijaa yhdistää luontoyhteydessä toimiminen. He ovat työskennelleet luontoaiheiden, luonnon muotojen, luonnon värien ja luonnonmateriaalien eli puun, saven, pellavan, villan ja puuvillan kanssa pitkiä aikoja. Olemme hitaan, meditatiivisen taiteen ja myös hiljaisen aktivismin äärellä.

Koollekutsujan tausta

Kuvataiteilijan työ saattaa olla yksinäistä, mutta se ei tapahdu tyhjiössä. Eletään aistit auki. Inspiroidutaan siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu ja mitä muut tekevät. Yhteisöllisyyttä voi vahvistaa kokoamalla työryhmän ja järjestämällä tapahtuman, kuten karkkilalainen kuvakudostaiteilija Soile Hovila (s. 1974) on nyt tehnyt.

Soile on kotoisin Pohjois-Karjalasta, Pyhäselästä. Lapsuuden metsät ja lumileikit kasvattivat pientä tyttöä luonnosta vaikuttujaksi ja myös vaikuttajaksi. Mieleen ovat jääneet mustikka- ja puolukkaretket äidin ja isoäidin kanssa ja myös korkea heinäniitty, johon saattoi tehdä käytäviä.

Soile on päässyt lankojen maailmaan jo varhain, sillä hänen äitinsä on toiminut tekstiilialan opettajana. Taidepolkua vahvisti lukion käyminen Savonlinnan taidelukiossa, yhdessä näyttelyn toisen taiteilijan, Tiia Matikaisen (s. 1975) kanssa. Lukion jälkeen Soile opiskeli taidehistoriaa ja taidekasvatusta Jyväskylän yliopistossa ja valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1998. Taiteen maisteriksi hän valmistui Taideteollisen korkeakoulun tekstiilitaiteesta 2002. Suhteestaan kankaisiin ja lankoihin hän kertoo näin:

– Äitini kaapit ovat aina olleet täynnä kankaita. Teini-iässä innostuin neulomisesta ja virkkaamisesta, mutta oikeasti ihastuin lankoihin vasta opintojeni aikana, kun aloin tehdä ohuista langoista värisekoituksia. Langoista tuli väripalettini. Ennen kuvakudostekniikan oppimista tein vuosikymmenen silkkimaalauksia, joten oikeastaan minun varhainen kankaani on valkoinen, sileä silkki, joka toistaa värit kirkkaina ja jolla väri leviää nopeasti ja yllättävästi.

Soile Hovila teoksensa Approved (2025) edessä. Etualalla Tiia Matikaisen teos Nuokku (2024). Kuva: Kirsi Jaatinen

Veden välkettä ja vastakohtia

Soile Hovila kutoo valokuvalähtöisesti luontokuvia, joiden värit ovat pohjoisen luonnon värejä ja joissa valo siivilöityy puiden lävitse tai heijastuu vedestä. Herkän väririkkauden sitoo yhteen harmaa, pellavainen loimilanka:

– Valo saa kuvan elämään. Valonsäteet ovat minulle metsän abstrakti elementti, kuten veden heijastuksetkin. Ne pelkistävät luonnon loputonta rikkautta ja antavat mahdollisuuden keskittyä vain väriin. Väreistä nautin eniten harmaan rikkaista sävyistä ja metsänvihreistä. Kun jätän värjäämättömän pellavaloimen näkyviin, se yhdistää teokseni värejä ja tekee kokonaisuudesta sävyltään hillityn ja rauhoittavan.

Kauneuden alta saattaa kuitenkin paljastua huoli maapallon luonnosta ja ihmisistä. Esimerkiksi teoksessa Veden kosketus (2024) kuvataan kuivien seutujen naisia kantamassa vettä. Taiteilija on asettanut itselleen haasteen kuvata yhtä aikaa kuivaa hiekkaa ja märkää vettä ja kutoa kaksi kuvaa päällekkäin. Kuvakudosta tehdään nurjalta puolelta ja tässä tapauksessa vasemmalta oikealle sivuttain. On hämmästyttävää, miten kuva syntyy, koska tekijä ei näe sitä kunnolla. Mutta niin vain vesi virtaa kuivuuteen.

Viisiosaisesta sarjasta Vastakohtien maailma on esillä kolme teosta. Jokaiseen kuvaan on sisällytetty jokin puu. Vertikaaliselle pohjalle kudottu Vastakohtien maailman osa 4 (2019) kuvaa maapallon etelän ja pohjoisen vastakohtaa. Yläosassa on sinisävyinen talvisen Kolin raikas idylli, haavemaailma, johon etelän ihmiset unelmoivat pääsevänsä – pois vaikeuksista jakamaan hyvinvointia. Ruskeassa alaosassa on näkyvissä vaurioituneita taloja, kuivuutta, räjähdyspilviä. Keskellä on raja-aitoja, esteitä. Teoksessa matkataan Lähi-idästä Kolille, ja siinä on saavutettu ihan käsittämättömän hieno kuvakulma ja syvyysvaikutelma, jossa koko laajaa maisemaa katsotaan korkealta Kolin ja suuren puun näkökulmasta. Maisemaa nimittäin kehystää Kalevalan suuri tammi.

Tammi linkittyy minulla toiseen helmikuussa näkemääni teokseen. Alun perin myös pyhäselkäläisen kuvataiteilija Jorma Turtiaisen (1936–2024) postuumi Kalevala-näyttely on parhaillaan Joensuussa Taidekeskus Ahjossa, ja sielläkin on Kalevalan tammi. Tammi edustaa häiritseviä ajatuksia, jotka pimentävät järjen selkeyttä, ja se on kaadettava pois peittämästä tietoisuuden valoa. Itämaisia vaikutteita imenyt Turtiainen näki kalevalaiset henkilöhahmot ihmisen sisäisten voimien ja tunteiden symbolisina edustajina.

Vastakohtien maailma, osa 4 (2019) Kuva: Kirsi Jaatinen

Horisontaalisesti kudottu Vastakohtien maailman osa 5 (2019) kuvaa aasialaista maisemaa: roskaista ja puhdasta merta. Keskellä on mangrovekasvustoa ja kutojalintuja edustamassa paratiisin elämänpuuta. Mangrovemetsät myös sitovat hiiltä ja estävät eroosiota. Keskustelimme siitä, miten yhteen aikaan mediassa näkyi jatkuvasti kuvia meressä kelluvasta muoviroskasta, mutta nyt ei enää. Onko siitäkin tullut normaalia?

Pyhän äärellä

Soile Hovilan suurin teos eli Ataraxia-triptyykki (2020–2023) on noin 11 neliömetrin kokoinen. Teoksen idea on syntynyt koronapandemian aikaan, kun jotkin kansat oli määrätty sisätiloihin, mutta suomalaisilla oli mahdollisuus saada mielenrauhaa luonnosta.

”Ataraxia” tarkoittaa mielihyvää, joka syntyy mielenrauhasta ja stressittömästä tilasta. Taiteilija on kutonut teosta kolmatta vuotta.

– Varsinainen suunnitteluprosessikin oli pitkä, erityisesti työpiirroksien piirtäminen peilikuviksi ja värittäminen puuväreillä vei aikaa, Hovila kertoo.

– Olisin halunnut tasaisen väriliukuman rannasta horisonttiin, mutta siihen olisin tarvinnut leveämmät kangaspuut. Kangaspuuni ovat vain 2-metriset, joten jouduin kutomaan keskiosan sivusuunnasta. Kun vuoden jälkeen avaisin keskiosan eteeni, stressitilani nousi pilviin. Loimen kireyden kanssa oli ollut ongelmia ja kangas kupruili. Nyt olen tähän tapahtuneeseen tyytyväinen. Teos ei ilmaise täydellistä mielenrauhaa, vaan se tuo esiin rauhoittumisen prosessin vaikeuden. Lisätyt ompeleet ovat kuin karkailevat ajatukset; kun haluaa nauttia luonnon kauneudesta, vie aikaa vapautua arjen, työn ja ihmissuhteiden painolastista.

Vasemmassa sivuosassa on vertikaalisesti kuvattu metsä ja lähde, jonka esikuva on Kellolanlähde Hämeenkoskella. Se tuo mieleeni Virpi Suutarin dokumenttielokuvan Havumetsän lapset (2024), jossa on samankaltaisia maisemia. Soile kertoo lähteestä:

– Kun kävin siellä ensimmäistä kertaa 1990-luvun lopulla, koin sen hämyisyyden hyvin koskettavana. Kuin näin paikan pari vuotta sitten, lähteen ympärillä oli tehty hakkuita ja tunnelma oli muuttunut. Valoa oli liikaa. Lähde on teoksen pyhä paikka, ja se tarjoaa epätavallisen kokemuksen, hengentilan. Aistit terävöityvät. Lähteestä virtaa puro. Virtaavan veden solinalla on tärkeä rooli rauhoittumisessa.

Taiteilijan mukaan lähteen heijastuksien kaaret voi nähdä porttina kohti mielenrauhan tavoitetta:

– Metsässä on loputtomiin koettavaa, nähtävää, kosketeltavaa, kuultavaa ja haisteltavaa. Lähteen kivet voi tulkita stressin aiheuttajiksi, painolasteiksi, joista pitäisi päästää irti. Kuusien tummuudessa on mielen raskautta.

Keskimmäisessä osassa on horisontaalisesti, veden laajuutta vahvistaen kuvattu suuri järvi saarineen. Tämä liittyy kulttuurisiin ikoneihimme ja kansallismaisemiimme, ja järvi voisi olla vaikka Pielinen tai Päijänne. Kolmannessa, vertikaalisessa osassa on rantasaunan hirsiseinää. Aiheet ovat tuttuja ja samastuttavia.

Erikoinen yksityiskohta on keskiosaan kudottu Barcelonan katedraalin lasimaalaus ja sen yhteydessä oleva naarashirven pää. Tässä luontokokemus rinnastuu uskonnolliseen kokemukseen: astutaan maisemaan kuin katedraaliin, pyhän äärelle. Tässä yhteydessä taiteilija mainitsee Pauliina Kainulaisen teoksen Metsän teologia (2013), joka on vaikuttanut häneen.

– En halunnut korostaa liikaa kristinuskoa, katolilaisuutta. Siksi lisäsin maisemaan muinaisuskon pyhän eläimen, naarashirven. Aiemmin oltiin luonnon kanssa yhtä. Luonto avautui uskomusten ja pyhien paikkojen kokonaisuutena. Luterilaisuus suojeli esi-isiämme pakanallisuudelta ja katkaisi luontoyhteyden. Kaupungistuminen etäännytti luonnon sykleistä ja metsän elämästä. Metsämme on avohakattu, polut ovat hävinneet ja lähteet tukkeutuneet. Jos metsä koettaisiin jälleen pyhäksi, se haluttaisiin pitää koskemattomana.

Soile Hovilan Ataraxia-triptyykki, osa 1 (2020–2023). Kuva: Henna Mitrunen

Vanhan metsän valo

Teos Approved (2025) sisältää kansainvälisen Approved-leiman. Se kuvaa haapa- ja kuusimetsää. Joskus haapa on ollut suomalais-ugrilainen venepuu, ja siitä on rakennettu haapioita. Se on ollut erinomaista myös saunan lauteissa, mutta metsäteollisuus on sitä halveksinut. Nyt sitä kuitenkin jälleen arvostetaan Soilen mukaan muun muassa ”lajikirjon ylläpitäjänä ja puskurina ilmastonmuutoksen tuomalle epävarmuudelle”.

Soile mainitsee Approved-teoksen kauniin valon, joka siivilöityy haapametsään. Se muistuttaa meitä siitä, että ”vanhojen metsien laikut ovat hyvin pieniä ja että hakkuuaukion valo on aina jossain lähellä”. Soile kuvailee uusimpia teoksiaan näin:

”Välitän uusimmissa kuvakudoksissani kuvitteellisia vanhojen puiden viestejä suomalaisille. Lähtökohtana on Wood Wide Web – puiden kyky viestiä sienirihmastojen avulla. Kohdistan huomioni erityisesti haapaan, josta on tullut hyväksytty ekosysteemin avainlaji. […] Teoksessa Approved (2025) maisema on kiedottu sumuun kuin suruun. Emme voi luottaa, että metsä säästyisi hakkuilta.” (soilehovila.net)

Vieraantunut nykyihminen

Vieraantumisesta puhuttiin yhteen aikaan paljon, nyt yhä vähemmän. Siitäkin lienee tullut normaalia. Raamatun paratiisikertomukseen pohjautuva ajatus luonnosta vieraantumisesta alkoi kehittyä teoriaksi jo 1700-luvulla. Muistamme valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun iskulauseen ”Takaisin luontoon!”

1800-luvulla teollisen yhteiskunnan kehittyessä kovaa vauhtia alettiin puhua vielä enemmän ihmisen vieraantumisesta. Myöhemmin 1900-luvulla vieraantumisesta tuli tärkeä yhteiskuntatieteiden tutkimuskohde. Esimerkiksi Émile Durkheim ja Martin Heidegger sitä tutkivat. Marxilaisen filosofian vieraantumisteorian mukaan ihminen on vieraantunut neljällä tavalla: 1) luonnosta, 2) toisesta ihmisestä, 3) itsestään ja 4) oman työnsä tuloksista. Neljäs kohta viittaa massateollisuuden sarjatuotantoon, jossa työntekijä ei näe koko prosessia ja lopputulosta, vaan vain oman osansa prosessista. Käsityöläinen näkee koko prosessin.

Tällä hetkellä vieraantuminen on vain syventynyt. Monilla nuorilla ei ole välitöntä kosketusta luontoon eikä välttämättä edes lajitoveriin. Kädentaidotkin ovat katoamassa, ja sillä on vaikutuksensa, koska kaikki liike, liikelaadut ja syntynyt liikekaavasto muovaavat aivojen toimintaa. Käsitys itsestä, identiteetti, kantava rakenne syntyy paljolti yhteydestä luontoon, toisen ihmisen kanssa kasvokkain keskustelemisesta ja käsillä tekemisestä – keskittymisestä.

Vieraantumisen yhteydessä kyse on ennen kaikkea koko elämän säilymisestä. Soile Hovila kysyy nettisivuillaan, ”huomaammeko pysähtyä ja ymmärrämmekö hinnan, jonka maksamme ylikulutuksesta”.

Tuuli Autio ja reliefipolku Taival (2024–2025). Kuva: Kirsi Jaatinen

Kosketuksia, jälkiä ja armollisuutta

Muita näyttelyssä esillä olevia taiteilijoita on alun perin siilinjärveläinen, nykyään humppilalainen Tuuli Autio (s. 1974), joka veistää, kaivertaa ja värjää puuta kuunnellen sitä. ”Jäljet puussa rinnastuvat omiin kokemuksiimme ja jälkiin, joita kannamme ja jätämme toisiimme”, Autio on sanonut. Kuten myös: ”Taiteen keinoin työstän armollisuuden ja rauhan etsimistä sekä vajavaisuuden hyväksymistä.” Terä saattaa olla kirveen tai luistimen terä, ja väri on tempera. Niin syntyy ”veistettyä runoutta, jota voi lukea vartalonkosketuksella”. (https://www.tuuliautio.fi)

Tuuli Aution kädet ja teos Istuin (2025) Kuva: Kirsi Jaatinen

Kovan ja pehmeän keraamisia kohtaamisia

Alun perin kiteeläinen, nykyään mänttäläinen kuvanveistäjä Tiia Matikainen kaivertaa, piirtää ja raaputtaa saven pintaa ja luo ainutlaatuista keramiikkaa. Hän on työstänyt myös betonia ja viehättynyt pehmeistä, hiotuista muodoista kovassa materiaalissa. Helsingin Normaalilyseon pihalla on esimerkki tästä: Asfalttikukkaset (2009), joiden päällä voi myös istua.

”Lähtökohtana oli […] mielikuva hauraasta kukkasesta, joka työntyy kovan asfaltin läpi. Teos kuvaa tuota voimaa ja on samalla vertauskuva nuorista, joilla ulkoisista paineista ja sisäisistä ahdistuksista huolimatta on voima puhjeta kukkaan.” (betoni.com)

Tiia Matikaisen veistokset Pikku Pökkelö (2024) ja Hiljainen maisema (2024) Kuvat: Kirsi Jaatinen

Nyt Tiia Matikaiselta on esillä muun muassa useita kantomaisia teoksia. Ne ovat alun perin vaaleaa savea, ja kynäruiskulla maalatut tummat värit on viimeistelty polttamalla. Kaarnan muodot muuttuvat hiiltyneiksi tuoden mieleen luonnon haurauden sekä jatkuvan muutoksen, elämän ja kuoleman kiertokulun. Palaneesta puusta syntyy tuhkaa – perusta uudelle elämälle.

Olli Silvennoisen videodokumentti teosten syntyprosessista. Kuva: Kirsi Jaatinen

Yläkerrassa Kino Poikilossa on Olli Silvennoisen meditatiivinen videoteos, joka havainnollistaa teosten syntyprosessia: ajattelevia käsiä, rytmikkäitä liikkeitä ja kehollista vuorovaikutusta materiaalien kanssa. Teoksen visuaalinen rakenne on rinnastava, ja kaikkien neljän kädet ovat nähtävissä yhtä aikaa työstämässä materiaaleja.

Yläkerrassa on myös sali, jossa on nimenomaan kosketeltavia teoksia. Ne sopivat myös näkövammaisille ja autistisille kävijöille.

Melissa Sammalvaaran Metsän henki 1–3 (2022), osa ryijyveistoksesta. Kuva: Kirsi Jaatinen

Sammaleista ja ryöppyävää ryijytaidetta

Espoolainen Melissa Sammalvaara (s. 1991) tutkii luontosuhdetta tekstiilien avulla. Hän käyttää inspiraation lähteenä luonnon muotoja ja solmii moderneja ryijyteoksia. Tekniikoina ovat solmimisen lisäksi myös kutominen, tuftaus ja neulominen, ja materiaalit ovat kierrätettyjä ja laadukkaita. Museon tiedotteen mukaan Sammalvaara ”on solminut käsin 10 000 ryijysolmua yhteen teokseen”. Taiteilijaa kerrotaan kiehtovan ”materiaalien tuntu, väreillä leikkiminen, haptisuus ja upottavat tekstuurit”.

Melissa Sammalvaaran ryijyinstallaatio Piilo (2025). Kuva: Kirsi Jaatinen

Taideteoksen matka

Taideteos on pitkän luomisprosessin aikana muuttanut muotoaan ideasta artefaktiksi. Matkan aikana taiteilijat ovat myös olleet osa sukupolvien ketjua ja käsillä tekemisen jatkumoa. He ovat solmineet yhteyksiä perinteen ja nykyisyyden välille sekä eläneet läpi monia tunteita. Näyttely on kunnianosoitus keskittymisen vaalimiselle. Keskittyminen ja läsnäolo yhden asian äärellä on suvanto nykyisessä monisuorittamisen, informaation ja impulssien kuohuvassa virrassa.

Antiikin Kreikassa museot perustettiin sitä varten, että sinne voi mennä ihastelemaan haltioittavia esineitä. Immanuel Kant taas puhui aistimellisuudesta. Kantilla aistimellisuus tarkoitti kykyä ”saada representaatioita tavalla, jolla tulemme objektien affektoimiksi”. Joka tapauksessa museot ovat paikkoja, joissa voi pyhittää hetken keskittymiselle ja kohdata omia tunteitaan. Taideteos syntyy lopullisesti vasta kokijan tajunnassa, jokaisella yksilöllisenä, koska muun muassa aiemmat kokemukset ja vireystila vaikuttavat paljon siihen, mitä havaitsemme. Eikä kokija ole tyhjiössä, vaan koetusta avautuu langaton yhteys ympäröivään todellisuuteen ja aiempiin kokemuksiin.

Aistikokemus porttina läsnäoloon, täydentymiseen ja parempaan vointiin

Kun taideteos kohtaa vastaanottajan, hän saattaa löytää sisältään portin – yhtymäkohdan johonkin hetkeen, maisemaan, ihmiseen tai esineeseen oman elämänsä historiassa. Siitä taas voi avautua uusi portti tärkeään oivallukseen.

Aistimukset kytkevät meidät maisemiin ja ympäristöihin, toisiin ihmisiin sekä käsiemme töihin. Ihmisyyden kokemus ja identiteetti täsmentyvät näissä aistiyhteyksissä. Syntyy käsitys siitä, kuka on. Vuodenkierrossa pääsemme tällaisten tuokioiden kohdalle yhä uudelleen, ja niistä kannattaa vahvistaa nimenomaan kantavia muistoja antamalla niille huomiota. Yhteydessä luontoon, historiaan, toisiin ihmisiin sekä kättemme töihin me keskeneräiset täydennymme ja tulemme osaksi kokonaisuutta.

Kouvolan taidemuseon näyttely mahdollistaa läsnäolon nykyhetken, toisen ihmisen ja itsen kanssa. Taidokkaasti muovatut luonnonmateriaalit kutsuvat koskettamaan, jopa tuntemaan ne jalkapohjillaan. Taide siirtyy aistimusten kautta sieluun ja liikuttelee tunteita, ja eri materiaaleista luodut teokset täydentävät toistensa merkityksiä. Nämä taiteilijat puhuvat meille omalla kielellään hyvän elämän perustasta: luonnon kunnioituksesta, aistimellisesta läsnäolosta, armollisuudesta ja rakkaudesta.

Näyttely nostaa muistoista mieleeni graafikko ja videotaiteilija Leena Nylanderin (s. 1944) teoksen Atmosfäärinen hellyys. Se on osa kasviaiheista polymeerigravyyrisarjaa, joka on ostettu Outokummun terveyskeskukseen. Luontoon kytkeytyvät teokset sopivat hyvin tällaisiin paikkoihin tuomaan hellyyttä atmosfääriin ja kenties ajatuksen:

”Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä./ Olen osa kaikkeuden suurta voimaa.”
(Edith Södergran: Levottomia unia, 1929, suom. Uuno Kailas).

Soile Hovila ja nurjalta puolelta kosketeltava gobeliini Kammattu virta (2024). Kuva: Kirsi Jaatinen

* *

Kun astun ulos museosta, näen puiston puut. Mustat rungot ja oksat piirtyvät taivasta vasten, ja niillä lepää puhdas lumi. Ajattelen juuri näkemiäni teoksia, Outi Tarkiaisen musiikin pohjoista valoa ja Jean Sibeliuksen puita. Tunnen lumen tuoksun.

Hetken päästä istun junassa, joka kulkee itärajan tuntumassa. Se, mistä Soile on puhunut, näkyy junan ikkunasta. Kovin usein puut on hakattu matalaksi tai kaikki puut ovat samanikäistä, samanlajista nuorisoa, mikä kertoo luontoarvojen alistamisesta pinnalliselle talousajattelulle. Mutta välillä näen maiseman kerroksellisen graafisuuden. Kuusien, mäntyjen ja koivujen erilaiset rytmit korostuvat kauniisti ja kerroksittain lumen peittämää järveä vasten, ja illan hämärtyessä valo on yhä sinisempää. Tulisipa kevät, jossa kunnioitettaisiin lintujen pesintärauhaa ja salot humisisivat.

Kosketuksissa – keskittymisen taide Kouvolan taidemuseo Poikilossa 26.4.2026 asti. Taiteilijatapaaminen la 7.3.2026 klo 13, paikalla Tiia Matikainen ja Melissa Sammalvaara.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua