Susanna Lyly. Kuva: Ulla-Maija Svärd
HENKILÖ | Finlaysonin Galleria Himmelblaussa on vedetty urakalla mustaa maalia valkoisiin seiniin. Mustaa tarvittiin viisi kerrosta, jotta tamperelaisvalokuvaaja Susanna Lylyn näyttelyn ”Erakot vastoin tahtoaan – Kohtaamisia” teokset pääsevät oikeuksiinsa.
”Kun korona iski niskaan, monet valokuvaajat jäivät sisälle ja kuvasivat itseään ja perhettään. Minä halusin kodin ulkopuolelle valokuvaamaan.”
Päivi Vasara, teksti
Kun raskas koronapilvi laskeutui maailman päälle keväällä 2020, se teki valokuvaajan normaalin työn mahdottomaksi.
Moni valokuvaaja jäi neljän seinän sisälle ja alkoi dokumentoida itseään ja perhettään. Tamperelainen valokuvaaja Susanna Lyly halusi kodin ulkopuolelle. Tavoite oli erilaisuus.
Lyly etsi koronan vuoksi erakoiksi jääneitä yksin asuvia tai yksinhuoltajia tuttavapiiristään, tuttavien tuttavista ja myös Facebookin avulla. Enin osa kuvattavista oli tuttuja.
Hän dokumentoi koronaa huhtikuussa ja toukokuussa 2020 esimerkiksi Tampereen kaduilla ja Pirkanmaan metsissä.
– Kuvasin ihmisiä heille merkityksellisissä paikoissa tai omassa lähiympäristössään. Osa sai voimansa luonnosta, osa vaelteli tyhjässä kaupungissa, kotikaduilla tai ympäristöissä, jotka kuuluivat elämään ennen koronaa. Kaikki kaipasivat kuitenkin toista ihmistä, läheisyyttä, rakkautta ja kosketusta.
Se oli merkityksellistä, että kaikki mukaan pyydetyt lähtivät kuvattavaksi. Pääasiassa erakkokuvat ovat ulkona otettuja, yksi on rappukäytävästä – se onkin ainoa sisätila.
Toinen puoli asiasta
Kuviin tiivistyy ihmisten ahdistus ja tahaton yksinäisyys. Yksi kuvattava Simo Frangén kävelee Pikilinnan ohi. Hän näyttää reippaalta, eikä ollenkaan ahdistuneelta. Simo on ilmeisen positiivinen luonne.
– Tämä on se toinen puoli. Osa nautti alkukoronan tuomasta hiljaisuudesta ja tekemättömyydestä. Minulla maaliskuun ja huhtikuun vaihde 2020 oli kolme viikkoa vapauden autuutta kolmen vuoden työputken jälkeen. Minä vain luin ja luin sekä olin. Toki on sanottava, että minulla toisin kuin yksin asuvilla on perhe, lapsi, aviomies ja koira. Minä en halua, enkä voi määrittää, miltä koronayksinäisyys yksin asuvasta tuntuu.
Projektin aikana Susanna Lyly kohtasi myös kauniita rakkaustarinoita. Hänestä oli mielenkiintoista havainnoida, kuinka eri tavalla ihmiset kokivat korona-ajan. Näistä havainnoista ja hetkistä syntyi kuvallisia tarinoita.
Ensin Helsinki, sitten Tampere
Susanna Lyly on työskennellyt laajasti valokuvauksen parissa dokumenttikuvaajana ja erilaisissa yhteisöllisissä taideprojekteissa.
Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen Edistämiskeskus, Patricia Seppälän säätiö, Finnfoto ja Kansan Sivistysrahasto. Se oli aikaisemmin syksyllä näytteillä Helsingissä Laterna Magicassa. Ensi huhtikuussa näyttely on esillä Turussa. Ehkä silloin korona on ohi.
Näyttely on avoinna Tampereen Finlaysonin Galleria Himmelblaussa 9.1.2021 asti. Vierailijoilta tarkastetaan koronapassi.
Suvantovaiheen kohtaamisia
Kesäkuussa 2020 Susanna Lyly jatkoi työskentelyä osittain samojen ihmisten kanssa etsien myös uusia kuvattavia. Toisessa kuvasarjassa Lyly kuvaa kohtaamisia ja läheisyyttä, tätä kummallista uutta normaalia ja pieniä hetkiä yhdessäolosta.
Näitä kuvia on otettu esimerkiksi Utössä ja Kittilässä.
– Otin kaiken irti siitä, että pääsi matkustamaan ja liikkumaan. Kittilään menin tammikuussa tänä vuonna jopa lentokoneella, mikä oli siinä vaiheessa koronapandemiaa hyvin uskalletulta tuntunut teko.
Kesällä 2020 tilanne normalisoitui. Mentiin taas ystävien kesken kahville ja halattiinkin.
– Puistoissa ja rannalla nautittiin arkipäivästä, oli onnea ja riemua. Silloin me kaikki elättelimme toivoa, että kesän jälkeen korona on ohi. Nyt tiedämme, että näin ei käynyt.
Vuoden mittainen tarina
Näyttelyn majakkakuva on otettu syksyllä 2020. Siinä on jo maskeja kasvoilla, sadetakit symbolisoivat sitä, että ihmiset eristäytyvät ja suojautuvat.
Viimeisin kuva on huhtikuulta tänä vuonna. Silloin oli yksi pandemian pahenemisaalto ja ihmiset ottivat kuin automaattisesti bussipysäkillä kahden metrin turvavälit toisiinsa. Kuva on Itsenäisyydenkadulta.
– Me suomalaiset olemme tottelevaisia.
Näin Susanna Lyly kertoo näyttelytekstissään projektistaan:
“Olemme vaiheessa, jossa kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tämä heijastuu myös siihen, että näistä pienistä yhdessäolon hetkistä syntyi suuria ja tärkeitä. Se mikä ennen oli arkipäiväistä muuttuikin nyt merkitykselliseksi ja riemun täyttämäksi yhdessäoloksi. Kuvasin arkisia hetkiä puistoissa ja rannoilla, ihmiset unohtivat koronan ja etäisyydet, oli taas se kaikki joka on aina ollut, ehkä vain hieman terävämpänä, raastavampana ja todellisempana. Viimeiset kuvat on otettu huhtikuussa 2021, jolloin pelko ja rajoitukset palasivat. Alastomina kohtaamme todellisuuden ja painaudumme hetkeksi toisiamme vasten. Näyttelyni on vuoden mittainen tarina ihmisistä, siinä on haikeutta, riemua ja ripaus keveyttä.”
Kauhean kauan aikaa kulunut
Kun Susanna Lyly nyt miettii koronan alkua, hänestä tuntuu, että siitä on kauhean kauan aikaa. Oikeasti pandemia alkoi vain reilut puolitoista vuotta sitten, mutta se tuntuu hyvin kaukaiselta.
– Ja edelleen ollaan samassa epätietoisuuden tilassa. On menty eestaas, avauduttu ja sulkeuduttu. Jossain vaiheessa etäisyys muuttuu kyllästymiseksi koko koronaan.
Otteita kuvattavien tarinoista
”Nautin yksinolosta, en jaksa, en kestä, haluan baariin, en halua minnekään. Kuljen metsässä. Kuljen kadulla. Olen. Kaipaan kosketusta, kaipaan ihmistä. En kaipaa mitään. Minulla on järvi ja maisema, ystävät tulevat kyllä kun on sen aika.”
”Olen matkalla johonkin outoon, en voi olla matkalla, en voi matkustaa. Rakastun. Näen hänet ensi kertaa, en saa silmiäni irti. Maailma on meidän, tässä ja nyt.”
”Me olemme majakka, me olemme valo. Meillä on toisemme. Valo piirtää taivaalle kaaren ja päästää meidät sen sisään. Hengitän merta ja tuulta. Kiven lämpö koskettaa minua. Taustalla ystävän nauru. Humallun rytmiin ja kun sitä ei enää ole, pakahdun.”
”Saharan värinen taivas on kuin ruostunut rauta. Linnut lentävät kehää, miettivätkö matkaa meren taakse, minä en haluaisi vielä, en uskalla.”
* *
Toinen näyttely Kutomo-salissa
Himmelblaun Kutomo-salissa on samaan aikaan näyttely Rinnat. Siinä Susanna Lyly on itse kuvattavana.
– Minulle isot rinnat olivat ongelma. Aina oli päänsärkyä.
Valokuvaaja Emil Bobyrev tarkastelee valokuvissaan kahden naisen suhtautumista omaan kehoonsa. Susanna Lylyn rintojenpienennysleikkaus toteutettiin julkisessa terveydenhuollossa Hatanpään sairaalassa marraskuussa 2018. Osa kuvauksista tehtiin ennen leikkausta ja näyttelyssä seurataankin leikkauksen jälkeen tapahtuvaa muutosta kehonkuvassa.
Näyttelyn yhteydessä nähdään Anne Välinoron kuvaama ja Välinoron ja Jan Seniuksen ohjaama lyhytelokuva Rinnat. Se on kuvattu Susanna Lylyn rintojenpienennysleikkausta ennen, leikkaukseen mennessä ja sen jälkeen rintojen palautuessa uuteen muotoonsa.
Susanna Lyly: Erakot vastoin tahtoaan – Kohtaamisia, Tapani Kokko: Joulun harsomaa, Rinnat-valokuvanäyttely ja Finlayson Art Arean kesätiimin ryhmänäyttely Galleria Himmelblaussa (Finlaysoninkuja 9) 9.1.2022 asti. Avoinna ke–pe 11–18, la–su 12–16. Suljettu ma, ti, juhlapyhinä ja 24.12.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”
KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.
Vireä kuvataide uhkaa kadota Etelä-Karjalasta – Lappeenrannan kulttuurin ”unelmavuosi” päättyy ikävissä tunnelmissa
KUVATAIDE | Pääkaupunkiseudun kohonneet näyttelykustannukset houkuttelevat taiteilijoita pitämään näyttelyitä muualla Suomessa, kuten esimerkiksi Lappeenrannassa, vaikka ostajia on vähemmän.
Puolassa on nähtävillä uskomattoman hieno suomalaisen taidegrafiikan katselmus – Aurora Borealis Gdanskissa
KUVATAIDE | Yli neljänkymmenen suomalaistaitelijan työt ihastuttavat Gdanskin vanhassa kaupungissa joulumarkkinoiden lomassa jouluaatonaattoon asti.
Tuula Lehtinen haaveili omasta hajuvedestä ja sai sen – ”Vain tuoksu puuttuu Tuulan taiteesta”
TUOKSU | Kaikki sai alkunsa leikittelystä, kun taiteilija Tuula Lehtinen uneksi omasta hajuvedestä. Nyt sellainen on. Se on yksi aisti lisää taiteeseen.