Elävät kukat kasvavat hiljalleen ihmisen tekemän kukan rinnalle Anniina Puiraksen teoksessa.
KUVATAIDE | Varma kesän merkki on se, kun vanhan tehtaan asvaltti vaihtaa väriä. Finlayson Art Area jatkaa luontoaiheilla ja on tänä vuonna kutsunut mukaan erityisesti lapset.
Eli Harju, teksti ja kuvat
Tehdasalue on toivoa täynnä.
Se ainakin tulee ensimmäisenä mieleen, kun Finlayson Art Area palaa jälleen. Ympäri vanhaa tekstiilitehdasta kietoutuva taidetapahtuma esittelee taas uuden taiteilijakaartin ja loimuttaa kukkivia kasveja keskellä kaupunkia.
Luontoaiheet olivat kovassa huudossa jo viime vuoden FAA:lla, ja esimerkiksi Anni Rapinojan elävät kasvi-installaatiot Paratiisikokeilu ja Elämänkehä kesältä 2020 jäivätkin monivuotiseksi iloksi.
Anni Rapinojan teos Paratiisikokeilu muutti Väinö Linnan aukiolle kesällä 2020.
Tapahtumajohtaja Pertti Ketonen kertoo, että luonto on muutenkin tullut tehdasalueelle jäädäkseen. Finlayson Art Area aloitti 2015 tavoitteenaan tehdä tilasta elävä, värikäs ja ennen kaikkea vihreä. Tuolloin koko alueella oli vain yksi puu, mutta nyt rakennukset omistava työeläkeyhtiö Varma on ottanut tulevien vuosien projektiksi luoda sinne tehdaspuisto. Alueella on jo nyt yli sata erilaista kasvia, ja tulokset näkyvät paikallisessa ekosysteemissä.
– En ole ikinä nähnyt täällä niin paljon perhosia kuin nyt, Ketonen ihastelee.
Finlayson Art Arean katumaalaukset ovat legendaarisia, ja perhoset lepattelevat tänä vuonna myös Finlaysoninkujan asvaltissa. Misa Saraste ja Nina Korvenoja ovat suunnitelleet Perhoslaakso-maalauksen pohjan, ja lapset ovat saaneet koristella sen mieleisekseen. Tutut Finlaysonin kuosit ovat tänä vuonna saaneet väistyä hiukan syrjemmälle.
Takapiha on muuttunut Perhoslaaksoksi.
Siinä missä viime vuoden FAA keskittyi paljolti näyttämään luonnon kauneutta eri muodoissaan, tänä vuonna se tuntuu astuvan vielä pidemmälle ja pohtivan entistä tarkemmin ihmistä luonnon osana, katselijana.
Tapahtuman sokkeloisuutta ei kannata säikähtää, sillä kaikki tiet vievät taiteen luo, eikä oikeaa järjestystä kulkea ole olemassa.
Misa Sarasteen katumaalaus Leikki johdattelee aukiolta Kain Tapperin näyttelyä kohti.
Luonnon oppimista ja ötököiden suojelua
Kain Tapperin näyttelyyn Rullaamossa on helppo liukua Finlaysoninkujan asvalttiin maalattua sateenkaarta pitkin. Näitä teoksia ei olekaan aikaisemmin nähty koko Euroopassa. Ne ovat olleet esillä ainoastaan Yhdysvalloissa ja saatiin takaisin osittain tuurilla.
Veistosten ja reliefien muoto on yksinkertainen, värimaailma maanläheinen. Ovelta katsottuna näyttelystä tulee ensimmäisenä mieleen metsä täynnä kelohonkia. Pelkistetty rakenne kutsuukin ihmettelemään elävää pintatekstuuria.
Kain Tapper teki veistoksiinsa elävää pintaa ajamalla väripigmenttiä puun syihin liekin avulla.
Tapperin vieressä pimeässä Rautahallissa nähdään yksinkertaisuudessaan pysäyttävä Eija-Liisa Ahtilan videoteos Horizontal. Vaakasuuntaiseksi keikahtanut valtava kuusi tuntuu naureskelevan lempeästi ihmisen pienuudelle.
Emmehän kykene edes näkemään koko puuta kerralla. Kun ehtii siirtää katseensa latvasta puun juurelle, latva onkin jo liikahtanut pois siitä, missä sen näit. Tuuli on pyyhkäissyt pois sen, minkä luuli oppineensa tuntemaan.
Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaatio muistuttaa, miten rajoittunut pikkuruisen ihmisen havainnointikyky on.
Ihmisen tapa katsoa luontoa mietityttää myös Anniina Puiraksen hyönteishotelliveistosta Terden terassilla ihaillessa. Veistoksessa Bloom elävät kasvit kiipeilevät pitkin rautalankaan kiedottua, hartsikukkia kasvattavaa puuta.
Puun juurella hyönteishotellit muistuttavat jälleen ihmisen tekemän ja itse kasvavan herkästä tasapainosta: rakentaminen uhkaa pölyttäjähyönteisten luontaisia elintiloja, eikä meillä ole varaa menettää niitä. Kumpi siis onkaan kauniimpi, kiiltävä hartsikukka vai lahoava puuaines?
Vanhan tehtaan Rautarapussa hyönteisten tärkeydestä muistuttaa Öttiäisinstallaatio. Samoin kuin Perhoslaakso, sekin on syntynyt nuorten kävijöiden osallistumisesta. Porraskäytävässä ylös ja alas risteilevään installaatioon saa tuoda ja kiinnittää itse tekemänsä piirroksen ötökästä. Finlayson Art Area on aina halunnut olla yhteisöllinen kaupunkitila, ja tänä vuonna osallistumaan haluttiin ottaa erityisesti lapset.
– Tämä on hyvä kohde lapsiperheille, koska tänne voi tulla ja täältä voi lähteä milloin haluaa, tapahtumajohtaja Pertti Ketonen arvelee.
Ehkäpä samalla saadaan nuoremmat sukupolvet arvostamaan öttiäisiä niiden ansaitsemalla tavalla.
Yhteisöllisesti valmistuva Öttiäisinstallaatio kiipeilee Rautarappua pitkin.
Tiloja tulkinnalle
Hyönteisiä koko huoneen täydeltä esittelee Ritva-Liisa Virtanen. Virtanen on tarhannut mehiläisiä yli 40 vuotta, ja mehiläisiä kaikki hänen teoksensa FAA:n Kutomosali 1:ssä käsittelevätkin. On mehiläisvahaa osana installaatiota, videoita mehiläisistä, kuvia mehiläisistä…
Voisi kuvitella, että mönkivät ja pörisevät ötökät alkavat pian kyllästyttää tai jopa ärsyttää, mutta näyttelyn vaikutus on kaukana siitä. Kaikkialla salissa kaikuva surina muuttuu nopeasti musiikiksi korville. Sitä kuunnellessaan alkaa helposti itsekin tuntea läheisyyttä sinnikkääseen pölyttäjään, jonka uurasta työtä ilman emme tulisi toimeen. Näyttely tarjoaa myös virkistäviä oivalluksia ihmisen ja mehiläisen muista yhteyksistä: ihmisparvetkin rakentavat kennostoja, kuin huomaamattaan.
Ritva-Liisa Virtasen runsaat ja realistiset mehiläisteokset näyttävät, kuinka rakastettava pieni hyönteinen voi olla.
Oivaltamista saa jatkaa Teemu Mäenpään näyttelyssä Kutomosali 2:ssa. Mäenpää ei turhaan rajoita itseään yhteen tekniikkaan eikä päästä katsojaa helpolla – ellei tämä itse niin halua. Katutaiteesta ammentavat värikkäät, hiukan humoristisetkin teokset antavat mahdollisuuden joko pikavilkaisuun tai hitaaseen analyysiin.
Jälkimmäinen kuitenkin kannattaa. FAA:n lehdessä Mäenpää kertoo kuvaavansa aina ihmistä, ja seiniltä tuijottavissa pelleissä ja pääkalloissa saattaa nähdä jopa oman naurettavan itsensä, jos uskaltaa.
Kutomosali 2:ssa Teemu Mäenpään töissä tunnistaa katutaidetta, satiiria ja rikasta symboliikkaa.
Luontona työ?
Virtasen mehiläisten lailla myös ihmisten tulee joskus uurastaa päätt(ymätt)ömän tuntuisesti. Työntekoa teoksissaan tutkivat Laura Kuusa ja Anni Laukka Kutomosali 3:ssa.
Kovin ruusuista näkemystä työelämästä ei kumpikaan lausu. Kuusan videoteoksen protagonistit kauluspaidoissaan ja suorissa housuissaan työntävät kopiokonetta pitkin maita ja mantuja, kuin sen siirtämiseen ei olisi parempaa keinoa. Laukan valokuvissa pukumies kulkee haikean oloisena kauniissa luontomaisemissa, matkalla jonnekin tai jostakin pois. Avara, valoisanvalkoinen kutomosali ympärillä tuntuu alleviivaavan sitä, kuinka paljon muutakin elämässä voisi olla kuin työ, ja kuinka toisaalta työroolista poistuessaan saattaa pudota tyhjiöön. Jos annankin kopiokoneen luisua mäkeen, mitä teen seuraavaksi? Jos lasken salkun kädestäni, kuka olen sen jälkeen?
Kuusan toinen videoteos on esillä Finlaysonin kirkossa ja kertoo sisaruudesta. Laukka taas tutkii itsen hahmottamista paineiden ja tarpeiden keskellä myös Media 54:n galleriassa nähtävissä varjoteoksissa. Niissä ihminen on vain loputtoman romun varjo tai kellon liikkeiden mukaan vääntelehtivä koneen osanen.
Anni Laukka veistää valolla ja varjolla lohduttoman kuvan tarpeesta olla koko ajan enemmän.
Kiiltävää ja leikkisää vuoropuhelua
Jotain kovin erilaista on tarjolla Soili Taljan ja Jasmin Anoschkinin näyttelyssä Galleria Himmelblaussa. Siellä ei jäykistellä eikä synkistellä, vaan tunnelma on hilpeä, kun Anoschkinin kimaltelevat, eläimelliset keramiikkaveistokset joogaavat Taljan dramaattisen tummasävyisten maalausten lomassa.
Galleria Himmelblaussa Anoschkinin veistosten ja Taljan maalausten ensi näkemältä kovin erilaiset maailmat kohtaavat ja sulautuvat yhteen loistavasti.
Taljan teoksilla on sellaisia herkkiä, iholle tulevia nimiä kuin Särkyvää. Anoschkinin teosten nimissä puhutaan jäätelönhimosta ja kirahvivauvoista.
Lähes absurdista yhdistelmästä huolimatta teokset keskustelevat loistavasti keskenään. Kokonaisuudessa on leikkisyyttä ja loputtomia assosioinnin mahdollisuuksia.
Hilpeyttä löytyy myös Markku Salon peltiveistoksesta Lelu, joka kimmeltelee Väinö Linnan aukiolla pinnassaan oikeasti toimivia äänitorvia. Jos tehdasalueelle ei vielä lähtiessä ole laskeutunut illan hiljaisuus tai teoksen lähiympäristöä eivät tuki innostuneet nuoremmat kävijät, siitä voi käydä soittamassa itselleen vaikkapa lähtöfanfaarin. Tööt seuraavaan kertaan! Toivottavasti meillä silloin on vielä enemmän perhosia ja mehiläisiä.
Finlayson Art Area 22.8.2021 asti.
Markku Salon vinkulelumaisilla sävelillä soiva veistos Lelu on nimensä mukaisesti lapsikävijöiden suosiossa, ehkäpä alueen työntekijöiden kauhuksi.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”
KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.
Vireä kuvataide uhkaa kadota Etelä-Karjalasta – Lappeenrannan kulttuurin ”unelmavuosi” päättyy ikävissä tunnelmissa
KUVATAIDE | Pääkaupunkiseudun kohonneet näyttelykustannukset houkuttelevat taiteilijoita pitämään näyttelyitä muualla Suomessa, kuten esimerkiksi Lappeenrannassa, vaikka ostajia on vähemmän.
