Finlayson Art Area 2025: Kerttu Horila on saven pomo ja savi hänen renkinsä

Ruususen uni (2020). Kuva: Pekka Elomaa

Juttu on julkaistu alun perin Finlayson Art Arean tapahtumalehdessä. Finlaysonin alue on Kulttuuritoimituksen yhteistyökumppani. Lue lisää täältä.

* *

Anne Välinoro, teksti

Jäniksen-, koiran- ja peuranpäisiä naisia. Juuri uunista tulleita, satumaisia naisia.

Kerttu Horilan (s. 1946) aamut Rauman Länsikadun kodissa alkavat nykyään viipyillen. Ensin rauhallinen lukuhetki sanomalehtien kanssa. Yhdentoista jälkeen alkaa tuottava elämä.

Sitten hiili käteen ja piirtämään. Ateljeehen pihan toisella puolella on muutama askel.

Horilalla on periaate, että katsoja saa itse nähdä teoksissa sen mitä näkee. Mutta nyt on edessä veistoksia, joihin on kätketty vaikkapa Prinsessa Ruusunen -satu, joka päättyykin toisin kuin se alun perin kirjoitettu.

Komeasti vanhentunut Prinsessa lepäilee divaanilla käteensä nojaten ja sormien välistä näkyy, miten tämä tirkistelee.

– Nämä työt vanhenee mun mukana. Kun mä ensi vuonna täytän 80 vuotta, niin tässä sitä ollaan, Horila nauraa.

Veistoksia jatkavat tällä kertaa hiilipiirrokset, jotka kehittävät tarinaa eteenpäin.

– Prinssiä ei kuulunut ja prinsessa vain odotteli kärsivällisesti. Vanhetessaan Ruusunen ja Pahatar ystävystyivät. Ja kun he jäivät eläkkeelle, he perustivat yhteisen ruusutarhan ja alkoivat kehitellä ruusulajikkeita.

Horilan tekstitykset teoksiinsa kertovat huumorin voimasta. Kun hän yritti vääntää teoksiaan vakavampaan suuntaan, ilo ja merkitys katosivat.

Maailman vahvin mummo (2020). Kuva: Finlayson Art Area

Mistä ne tulevat, ideat?

Horilan uustulkinnoissa Punahilkka perustaa susikennelin ja Peter Pan pysyy nuorena moottoripyörän hankkimalla.

Vuoden alusta lähtien on syntynyt ihmislintuja, kuten kultaista munaa pitelevä ihmiskätinen kotka ja kädet ristissä oleva rauhankyyhky, jonka vartalo ratkeilee ja halkeilee. Maailma työntyy teoksiin.

Hyviä ideoita ei Horilalle tule kirjoista, sillä lukihäiriö hankaloitti jo koulussa elämää. Romaanit jäivät hyllyyn. Toinen silmäkään ei enää suostu yhteistyöhön entiseen tapaan.

Läpimurto tangon tahtiin

Kertun ja Kertun työt tuntevat Raumalla kaikki. Kanavassa kylpevät Kolme sulotarta on pysyvä tunnus kaupungille ja sisäänheittäjätrio kävijälle.

Kun puoliso Heikki Horila sai viran Rauman opettajankoulutuslaitoksen kuvaamataidon lehtorina, perhe ja työ kiinnittyivät Raumalle. Taideteollisen korkeakoulun keraamikkolinjalta valmistuneen Kerttu Horilan työt kuvasivat ensi kerran ihmisiä vuonna 1975.

– Olin mielestäni ihan väärällä puolella, olisin halunnut opiskella kuvanveistoa Kuvataideakatemiassa. No, sain sieltä silti hyvän koulutuksen. 

Horilan keraamiset ihmishahmot, seinäruusut, tanssiparit ja orkesteri löysivät kriitikot ja katsojat vuoden 1980 Helsingin Galleria Brondan Suomalainen Tangoilta -näyttelyssä. Taustalla soi tietenkin Olavi Virta.

Galerie Strindbergin näyttelyt vuosina 1983 ja 1985 vetivät ennätysmäärän ihmisiä nekin. Teokset syleilivät kävijää jo omassa maailmassaan.

– Olen aina sanonut, että mä olen saven pomo ja savi on mun renki.

Punahilkan painajainen (2024). Kuva: Finlayson Art Area

Savesta tuli muotimateriaali

Kun Horila teki ensimmäiset keraamiset ihmishahmonsa, hänelle huomautettiin, että olisi Kerttu hienoa jos tekisit veistoksesi jostakin oikeasta materiaalista kuten pronssista.

Horila on ollut keraamisen kuvanveiston uranuurtaja Suomessa. Tien avaajana oli toiminut myös kuvanveistäjä-keraamikko Anna-Maria Osipow (1935–2024).

– Kun pääsin kuvanveistäjäliittoon, siellä sanottiin että meillä miehet ovat kuvanveistäjiä ja naiset naisia. Piti olla hyvä jätkä, Horila kertoo.

– Aluksi keraamisia veistoksia oudoksuttiin. Nyt tähän aikaan on tullut kuvataiteeseen muotimateriaaliksi savi, keramiikka. Tiukka muodon ilmaisu on vanhanaikaista. Nyt annetaan saven määrätä muotoa ja veistos ei nouse kovinkaan korkeaksi, koska tekijä ei mielestäni hallitse materiaalia. Olen huomannut, että taidan olla hyvin vanhanaikainen keraaminen kuvanveistäjä.

Horilaa huvittaa töiden kampeaminen suureen taidehistorialliseen kaareen.

– Minä vaan teen näitä tällaisia, koska tämä on minun tapani tehdä. Olen kiertänyt paljon maailmallakin, Venetsiassa, Kasselissa ja milloin missäkin nykytaiteen näyttelyissä, mutta niiden sanoma on toinen kuin itselläni. Silti nautin suunnattomasti kaikesta näkemästäni.

Naisasia aina mukana

Porilaiset käyvät istumassa Porin Mairen vieressä Eetunaukiolla ja talveksi teos siirretään Satakunnan AMKin kampukselle sisätiloihin. Teos on kuin kaveri yksinäiselle. Sillä Horila voitti Porin kaupungin kilpailun.

Raumalaisetkin innostuivat asiasta. Mairea rennommin pukeutunut Rauma Flikk on istunut jo kymmenen kesää Rauman taidemuseon edustalla selfien ottajien riemuna. 

Nyt Espoossa istuu nykytaiteen museon EMMAn tilaamana Espoon Nelli. Koiranpäisen naisen seurana on tietysti koira.

– Penkillä olevia naisveistoksia voi siirtää aina sinne, minne halutaan.

Uusimpia Horilan keraamisia veistoksia on Ihmeellinen nainen, jo vähän vanhempi, mutta seksikkäästi pukeutunut.

– Aina mulla on näissä naisasia mukana, huumorilla. En osaisi miehiä kuvatakaan, Horila sanoo.

– Käytän omia tyyppimallejani. Niistä koostan kasvoja. Ihmishahmoissa teen aina viimeisenä pään, luon ilmeet, yksityiskohdat ja persoonallisuuden. Siitä tulee se henki.

– Kun otan työn uunista, käy mielessä: miten mä oon tommosen osannut tehdä!

Finlayson Art Area Tampereella Finlaysonin alueella 24.8.2025 asti.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua