”Tivolitunnelma syntyi hattaran hajusta ja väkivallan uhasta” – Tommi Liimatan Tyttönimi-romaanissa parasta ovat kuvailevat lauseet

Kuvat: Like / Sabrina Bqain

Heti alussa lukijan eteen ryöpsähtää aika liuta henkilöiden nimiä. Kahdeksanvuotissyntymäpäiville kokoontuu iso osa kirjan henkilökaartista syömään pikkuvanhan älykön Elon Musk -kakkua.

Kuka olikaan kuka ja minkälaisessa sukulaisuus- tai muussa suhteessa keneenkin? Lanko-Janne? Esa siis taitaa olla Jannen vaimon veli? Ähäkutti, eipäs olekaan, selviää vähän myöhemmin.

Pete ei pääse juhliin ja päätyy naapuriin. Kelvottomana pidetty tyyppi osaa kuitenkin kuuntelemisen taidon ja ostaa osuvamman syntymäpäivälahjan kuin moni muu.

Eivätkä ne kaikki ”kunnolliset” tyypitkään ehkä lopulta kovin kunnollisia ole.

Naapurin Matias on näkymätön mies, jolla on kuitenkin vankka paikkansa tarinassa ja maailmassa.

”Näkymätön mies voi tehdä vaikka jäynää, tai hänet voi lähettää tekemään. Se varakas rouva oli puhunut vain Iso-Petelle. Vanhus hössötti tämän ympärillä, otatko lisää Mauri. Hän ei nähnyt Matiasta vaikka tämä toi hiekkaa eteiseen, hengitti yhteistä ilmaa ja kulutti arvotuolin verhoilua massallaan.

Mahdollisesti Matias ei pannutkaan ilmaa liikkeeseen, ei rasittanut mummon tuolin kangasta, ei hengittänyt: ei ollut olemassa. Koska olemassaolo on nähdyksi tulemista.”

Salaisuuksia ja unelmia

Vähitellen ihmisten väliset suhteet hahmottuvat. Suhteita myös syntyy lisää, kytköksiä muodostuu sellaistenkin henkilöiden välille, joilla niitä ei aluksi ole.

Roolia ottavat myös erilaiset ajoneuvot ja varsinkin tonttiaidan vieressä seisova pihlaja.

Henkilöitä on paljon, niin myös tapahtumia ja niiden rönsyjä. Onko liikaa, lienee makuasia. Mietin joidenkin rönsyjen merkitystä tarinalle. Jäikö minulta kenties huomaamatta jotakin olennaista? Monenlaista kun tuntuu jäävän hieman kesken. Jotkin sivupolut vaikuttavat irrallisilta kuin Matiaksen isosedän kirjoista saksitut sivut.

”Isosetä tuhosi leikkelyllään kirjakokoelmansa rahallisen arvon, mutta tuli saksiensa kanssa toimittaneeksi henkilökohtaisen sitaattivalikoiman. Nämä irtosivukansiot lukemalla jälkipolvet – tosin isosetä jäi lapsettomaksi – voisivat muodostaa käsityksen, millainen ihminen hän oli, mitä rakasti ja mihin uskoi.

Jos se ketään kiinnosti.

Ei se kiinnostanut.”

Romaanin henkilöillä on salaisuuksia, joista toiset paljastuvat, toiset eivät, ehkä. Heillä on myös unelmia, mitä kenelläkin.

”Tilanteen on muututtava niin että parannan tapani ja rupean kansalaiseksi. Tai en rupea, vaan nousen rosvokalifiksi ja Janitrasta tulee rosvoprinsessa joka istuu oikealla puolellani. Yhdessä me teemme vain isoja kupruja, näpistykset ja kellarikomeroryöstöt jätämme amatööreille. Me tyhjennämme kultasepänliikkeitä ja kassakaappeja ja teemme rahakkaita tietomurtoja jonkun etevän sällin avustuksella, tai saa hakkeri olla tyttökin. Niin, tyttöhän sen olla pitää: esimerkin voimalla Janitra ymmärtää että tyttö pystyy ihan kaikkeen mihin poikakin. Me kaksi pyöritämme asuntokauppaa ja asekauppaa, myymme uusia henkilöllisyyksiä, pesemme rahaa ja kätkemme kuumaa. Emme koskaan riistä henkiä, mutta otamme vähemmäksi heiltä joilla on ihan liikaa.”

Romaani tarjoilee myös tietoiskuja:

”Esalla oli edellään ajavaan niin lyhyt välimatka, että jos uusissa Mersuissa olisi vieläkin keulatähti, se osoittaisi oikeaan takakulmaan kuin kiikaritähtäin. Mutta EU-direktiivi kielsi autojen nokkamerkit: suojatiekolarissa sellainen kuulemma silpoisi jalankulkijaa. Ensin Mersun tähdestä rakennettiin joustava. Sitten se katosi eli siirrettiin kuvioksi etusäleikköön.”

Arkista ja absurdia

Mieleeni tulee nimittää tätä teosta ”lukuromaaniksi”, vaikka ilmaisu onkin paitsi epämääräinen myös kummallinen. Kaikki romaanithan on luettavaksi kirjoitettu. Outoudestaan huolimatta luonnehdinta jotenkin sopii tähän romaaniin, koska se on runsaasta henkilögalleriastaan ja monista juonipoluistaan huolimatta sujuvaa ja kevyttä luettavaa, viihteellistäkin.

Liimatta on tehnyt myös sarjakuvakirjoja, joten hän on tottunut asioiden näyttämiseen. Romaanin tapahtumat onkin helppo nähdä kuvina edessään.

Parasta teoksessa mielestäni ovat juuri havainnolliset kuvailevat lauseet, kuten ”hän nosti hatun kämmenillä kuin vinyylilevyn” sekä pienet tarkat huomiot tai miljöön maalailut.

”Jaana riisui kenkänsä tuulikaappiin ja astui isoon puolipaneloituun eteiseen, jossa tuoksui hiki ja sianlihakastike. Olohuoneessa pauhasi formulakisa.”

Jaanan lapsuudenkodin perheessä meno on lähes absurdia, kuin Studio Julmahuvin Roudasta rospuuttoon -sketsissä konsanaan. Liimatta tuntuu pitävän ihmisparkojen asettelusta kummallisiin ja häpeällisiinkin tilanteisiin.

”Sillä ei vielä ole paskat housussa. Se hakee täydellistä nöyryytystä. Kun putki jatkuu ja me totutaan, Sakke kyllästyy siihen ettei me enää välitetä. Se kahlaa vaatteissa veteen ja ui kivelle ja odottaa että housuun tulee. Hihkaisee kun on valmis.”

Sata sivua ennen kirjan loppua havahdun miettimään kirjan nimeä, miksi se on Tyttönimi (Like, 2024). Vastausta tähän ei varsinaisesti tule, vaikka myöhemmin tyttönimen merkitystä valaistaankin, kerrotaan, että ”Jaana pitää kalleimpansa, tyttönimen”. Tosin hänen perhesuhteidensa esittelyn perusteella hämmästyttää, miksi se on hänelle kalleinta.
Jaanalle on tärkeää myös siirtää tyttönimi omalle lapselle.

”Oma nimi on tae omasta uskollisuudesta tulokkaalle.”

Sari Harsu

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua