Tanssia karhujen kanssa – sukellus YLEn runopalkinnon voittajiin 1994–2021

Kuva: Mikko Saari

Mikko Saari

Olen seurannut uutta kotimaista kirjallisuutta melko tiiviisti jo viitisentoista vuotta. Nyt kun päätin sukeltaa syvemmälle runouden puolelle, huomasin kuitenkin olevani vähän kuutamolla. Totta kai tunnen nimeltä suomalaisen runouden perustekijät, mutta nykyrunouden suhteen olen tietämätön. Mistä siis lähteä?

Aika pian uusien runokirjojen satunnaisotanta johti Tanssivan karhun äärelle: monen teoksen mainittiin olevan Tanssiva karhu -ehdokas. Kirjapalkinnoista voi olla monta mieltä, mutta itse pidän palkintoja aivan mainiona tapana päästä mielenkiintoisten ja vähintäänkin jotkut laatukriteerit täyttävien kirjojen pariin. Niinpä sain päähäni ottaa ja lukea läpi kaikki Tanssiva karhu -voittajat.

Palkinto on perustettu vuonna 1994 ja sen jakaa Yleisradio. Palkinnon ideoi kirjallisuustoimittaja Juha Virkkunen (1941–2008). Runouteen erikoistunut Virkkunen toimitti Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmaa yli kolmekymmentä vuotta. Motivaatio palkinnon perustamiseen tuli, kun Suomen Kirjasäätiö pudotti runot pois Finlandia-palkinnon parista vuonna 1993.

Olen Tampereen kirjaston tarjonnan varassa. Aion käydä läpi kaikki Tanssiva karhu -palkitut teokset, pois lukien osan ruotsinkielisistä voittajista; kaikkia ei löydy Tampereen kirjaston valikoimista, eikä ruotsin osaamiseni taida muutenkaan riittää runouteen alkukielellä. Perehdyn näihinkin teoksiin kuitenkin sen verran kuin suomennokset sallivat.

Ei siis muuta kuin matkaan!

* *

1994: Sirkka Turkka: Sielun veli (Tammi, 1993)

Sirkka Turkka (1939–2021) on moneen kertaan palkittu runoilija, joka ehti saada Finlandia-palkinnonkin runoillaan: kokoelma Tule takaisin, pikku Sheba voitti Finlandian vuonna 1986. Ensimmäinen Tanssiva karhu meni Turkan kokoelmalle Sielun veli.

Sielun veli on oivallinen kokoelma runoja, joissa väreilee surullinen syksy, lumeen peittyvä talvi. Runot vievät Suomesta myös Dubliniin, Iowaan ja Palestiinaan ja keikahtavat kesken kokoelman englanniksi. Turkka kirjoittaa puhuttelevaa tekstiä, josta on helppo nostaa esiin useita koskettavia runoja. Turkan tuotantoon tulen vielä palaamaan, ja tämä on iloinen alku paksun runokirjapinon läpiluvulle!

* *

1995: Pentti Holappa: Ankkuripaikka (WSOY, 1994)

Pentti Holappakin (1927–2017) on Turkan tapaan Finlandia-voittaja ja kaksinkertainen Kirjallisuuden valtionpalkinnon vastaanottaja. Finlandia-palkinto tuli vuonna 1998 Ystävän muotokuvasta – ja jokseenkin tämän verran minä Holapasta etukäteen tiesin.

Ankkuripaikka on melko myöhäistä tuotantoa Holapalta; kokoelma on ilmestynyt yli neljäkymmentä vuotta esikoiskokoelman Narri peilisalissa (1950) jälkeen. Minut Ankkuripaikka jätti jokseenkin kylmäksi, kokoelma tuntuu aika kolkolta ja takakannessa sitä kuvataankin ”yön ja kuoleman kokoelmaksi”. Jo 67-vuotias Holappa tuntuu pohtivan lopunaikoja. Jokunen muistilappu kokoelman sivujen väliin kuitenkin jäi kiinnostavien kohtien merkiksi.

Luulen, että Holapan runoihin ei kuitenkaan ole kiirettä palata, jonkin verran mielenkiintoa Ystävän muotokuvaa kohtaan kuitenkin jäi.

* *

1995: Eva-Stina Byggmästar: Framåt i blått (Söderström & Co, 1994)

Eva-Stina Byggmästarin (s. 1967 kohdalla tulee Tanssiva karhu -taipaleeni ensimmäinen täysi huti. Alkuperäistä ruotsinkielistä kokoelmaa en Tampereen kirjastoista käsiini saanut, sen sijaan löytyi kyllä Hannimari Heinon suomentama valikoima Onnenvaellus käydään varvasjuoksua (Tammi, 2002), joka sisältää Framåt i blått -kokoelman runoja.

Byggmästarin kieli jättää minut pyörittelemään päätäni epätietoisena. Löydän tästä joitain yksittäisiä kiehtovia kielikuvia, mutta en edes kokonaista runoa, joka puhuttelisi. Koen, että nämä runot puhuvat eri kieltä, jonka merkityksiä en hahmota. Byggmästarin sanaleikki lähinnä turhauttaa.

* *

1996: Lauri Otonkoski: Musta oli valkoinen (WSOY, 1995)

Tanssivan karhun kahdesti voittanut Lauri Otonkoski (s. 1959) voitti ensimmäisen palkinnon neljännellä runokokoelmallaan Musta oli valkoinen. Kokoelma on kirjoitettu Toscanassa, Italiassa, ja sen huomaa runoista. Kuvasto on kauttaaltaan italialaista, tämä on matkapäiväkirja.

Kokoelman lopusta löytyy pitkä runomuotoinen kirje runoilijan lapsille; kirje, ja siihen kolmetoista jälkikirjoitusta perään. Nämä kirjeet ovat oivallisia, ne kuvaavat kaipausta, isällistä tarvetta kertoa lapsille maailmasta, filosofista pohdiskelua. Ne piristivät kokoelman yleisilmettä, joka muuten olisi ehkä jäänyt vähän huoneenlämpöiseksi. Ei siis ihan terävintä suosikkirunoani tämä, mutta katsotaan, katsotaan – Otonkoskeen tulen vielä palaamaan.

* *

1996: Bo Carpelan: I det sedda (Schildt, 1995)

Vuonna 1996 palkinnon toinen voittaja oli moninkertaisesti palkittu Bo Carpelan (1926–2011) kokoelmallaan I det sedda. Sitäkään en onnistunut saamaan käsiini alkuperäisenä, kokoelmasta ei ole myöskään julkaistu suomennosta sellaisenaan. Taivas avoin sinussa -valikoimassa (Otava, 2001) on kuitenkin Nähdyssä-nimellä Tuomas Anhavan suomennoksia kokoelman runoista, joten perehdytään siis niihin.

Carpelan on runoilijana perinteinen; säkeet eivät kokeile, temmo rajoja rikki tai konstaile. Carpelan rakentelee runokuvia, joiden kauneuden ja selkeyden tunnistan, mutta jotka eivät minulla pääse ihan tunteisiin asti. En oikein tiedä miksi, mutta en vain saa kiinni Carpelanin ajatuksesta, kuvat eivät klikkaa. Ongelma on toinen kuin Byggmästarin kohdalla. Sen mitä olen muuten Carpelania Valituista runoista lukenut, olen löytänyt enemmän osumia Carpelanin muusta tuotannosta.

* *

1997: Mirkka Rekola: Taivas päivystää (WSOY, 1996)

Tutuimpia nimiä voittajien joukossa oli kiistatta Mirkka Rekola (1931–2014), joka on vuosien varrella noussut yhdeksi pidetyimmistä ja arvostetuimmista suomalaisista runoilijoista. Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Taivas päivystää on Rekolankin kohdalla varsin myöhäistä tuotantoa, Rekolan viimeisiä runokokoelmia ja ilmestynyt yli 40 vuotta esikoiskokoelman Vedessä palaa jälkeen.

Rekola on kuulemma vaikeaselkoinen. Tiedäpä tuosta; ainakin ilmaisu on aforistisen tiivistä. Tästä kokoelmasta olin lukevinani pohdiskelua läheisen poismenon äärellä. Elämäkertatiedoista selviää, että Rekolan äiti menehtyi 1997, vuosi kokoelman ilmestymisen jälkeen. Ei siis ihme, jos sen suuntaista tematiikkaa kokoelmasta on löydettävissä.

Pidän Rekolan lauseista, niissä on tiiviyttä, kuulautta ja kirkkautta. Jos merkitys jääkin joskus hämäräksi, kauneudesta ei ole epäilystäkään. Tästä pidän, ja Rekolan parissa jatkan vielä myöhemminkin.

* *

1998: Anni Sumari: Mitta ja määrä (Like, 1998)

Anni Sumarin (s. 1965) runoja en ole lukenut, mutta nimi oli tuttu Merenvaahdon palatsi -runokokoelman (Aviador, 2019) kokoajana ja suomentajana. Sumarikin edustaa vähän nuorempaa polvea kuin Rekola, Carpelan, Holappa ja Turkka. Tämä Liken julkaisema runokokoelmakin edustaa jotenkin nuorempaa polvea: tässä ei ole sellaista perinteisen runokokoelman vakavuutta ja eleettömyyttä, kuten aikaisemmissa Tanssiva karhu -voittajissa. Tämä näyttää enemmän valtavirtakirjalta, runsaine kehuineen ja takakansiteksteineen.

Jos Rekola oli aforistisen tiivis, Sumari ei ole. Runot ovat pitkiä ja polveilevia, useamman sivun mittaisia. Runot polveilevat ja levittäytyvät monisanaisesti. Kuvasto on mielenkiintoista. Huvittavana yksityiskohtana yhdessä kohtaa ehdin jo ihmetellä, onko kirjassa käytetty toistoa tehokeinona, mutta ei – lukemassani kappaleessa vain oli yksi sivu kahteen kertaan peräkkäin.

* *

1999: Mårten Westö: Nio dagar utan namn (Söderströms, 1998)

Tässä kohtaa tulee valitettavasti aukkopaikka. Mårten Westön (s. 1967) teoksia ei ole juuri suomennettu. Tätä runokokoelmaa en saanut käsiini edes ruotsiksi, jotta olisin voinut koettaa onneani. Suomenruotsalaisen runouden antologiassa Etupainoinen pyrstötähti (WSOY ja Nuoren voiman liitto, 2000) on jotain Westön tekstejä, olettaisin että hyvinkin mahdollisesti myös tästä kokoelmasta, mutta sitä en nyt tähän hätään lukenut.

Kuva: Mikko Saari

* *

2000: Jyrki Kiiskinen: Kun elän (Tammi, 1999)

Jyrki Kiiskinen (s. 1963) kytkeytyy Westöhön sikäli, että Etupainoiseen pyrstötähteen Westön runoja suomensi juuri Kiiskinen. Uuden vuosituhannen aloittanut Tanssiva karhu -palkinto meni Kiiskisen teokselle Kun elän. Sittemmin Kiiskinen on voittanut Kääntäjäkarhun Göran Sonnevin runokokoelman suomennoksesta vuonna 2008. Monipuolinen kulttuurintaitaja siis!

Kun elän on tiukkaa, rytmiltään mietittyä runoutta. Enimmäkseen yksittäiset säkeet ovat hyvin napakoita, kaksi tai kolme sanaa, ja runoissa vallitsee enimmäkseen tiukka säkeistöjako. Se tuntuu alkuun vähän vieraannuttavalta, kurinalainen jako kahden tai kolmen säkeen säestöihin ei tunnu täysin palvelevan merkitystä, mutta lukemalla näistä runoista löytyy kiinnostava rytmi.

Kokoelma on kaksijakoinen: ensimmäinen osa käsittelee autokolaria, jälkimmäinen unetonta yötä. Aiheet ovat konkreettisempia ja selkeämpiä kuin runokokoelmissa yleensä, mikä on mielenkiintoista, mutta kyllä näistäkin monitulkintaisuutta löytyy.

* *

2001: Harri Nordell: Tomunhäikäisyvalo (WSOY, 2000)

Harri Nordell (s. 1956) on vuonna 1980 ensimmäisen kokoelmansa julkaissut runoilija, jonka tuotanto on ollut harvaa, mutta painavaa. Vuonna 2000 ilmestynyt Tomunhäikäisyvalo on vasta viides Nordellin runokokoelmista, eikä senkään jälkeen ole ilmestynyt kuin kaksi kokoelmaa. Tuorein kokoelma, Hajo (WSOY, 2016) nousi Tanssiva karhu -ehdokkaaksi, mutta palkinto osui kohdalle vuosituhannen vaihteessa tällä Tomunhäikäisyvalolla.

Nimi on jo vihje. Nordell on uudisyhdyssanojen ystävä. ”Tomunhäikäisyvalo”, ”valonputoamisrotko”, ”moneuspilvet”, ”silmiäänetön”, ”äänettömyystuisku”. Nordellin kieli on luovaa, värikästä ja samalla minimalistista, pelkistettyä. Nordell ei ole runoilijana monisanainen, vaan ennemmin kiteyttäjä ja tiivistäjä. Lopputulos on tiukkaan puserrettua, hieman kryptistä, mutta pureskeltavaa tarjottavaa runoutta.

* *

2001: Helena Sinervo: Ihmisen kaltainen (WSOY, 2000)

Helena Sinervo (s. 1961) on toinen runoilijoista, jotka ovat voittaneet Tanssivan karhun kahdesti. Sinervo on myös voittanut Finlandia-palkinnon vuonna 2004 Eeva-Liisa Mannerista kertovalla romaanillaan Runoilijan talossa. Monipuolisesti kirjoittavan Sinervon tuotantoa on käännetty yli 30 kielelle, joten kansainvälistäkin suosiota on kertynyt.

Ihmisen kaltaisen kannessa pienen ihmislapsen ympärillä on erilaisia eläinhahmoja. Eläimiä ja ihmisiä näissä runoissa pyöriikin, monissa eri muodoissa, ja lopulta viesti taitaa olla, että ihmisen ja eläimen välimatka on kovin, kovin pieni. Sinervo on runoilijana muutenkin monipuolinen, tässäkin kokoelmassa on monennäköistä runoa, erilaisia tekniikoita. Kieli on kuitenkin jotenkin helppotajuista ja vaivatonta luettavaa, joten lukija pääsee helposti pohtimaan runojen sisältöä.

* *

2002: Aila Meriluoto: Kimeä metsä (WSOY, 2002)

Aila Meriluoto (1924–2019) oli merkittävä suomalainen runoilija, kirjailija ja kääntäjä, joka nousi suureen suosioon jo 22-vuotiaana julkaisemansa esikoiskokoelman Lasimaalaus (1946) myötä. Kriitikkojen kiittämä teos oli myös yleisön makuun, ja kokoelmasta on vuosien varrella otettu jo 14 painosta, viimeksi näköispainos vuonna 1996. Meriluoto kirjoitti myös ylistettyä tunnustuksellista proosaa.

Kimeän metsän kirjoittaja on siis lähes kahdeksankymppinen pitkän uran tehnyt runoilija. Palkinnossa olisi helppo nähdä elämäntyöpalkinnon merkkejä. Vaan Kimeä metsäpä on erinomainen kokoelma, ihan omilla ansioillaankin. Sen runojen ääni on vanhan naisen, joka tarkastelee elämää sen ehtoopuolella, muistoja, rakkauksia ja menetyksiä. Kokoelma puhuttelee ja nousee omalla listallani tähän asti parhaaksi Tanssiva karhu -voittajaksi.

* *

2003: Lauri Otonkoski: Olo (WSOY, 2002)

Lauri Otonkosken toinen voitto tuli seitsemän vuotta ja neljä teosta edellisen jälkeen. Olo on monipuolinen, päiväkirjamainen runokokoelma, joka on jaettu osioihin kuukausittain. Runokokoelman tyyli vaihtelee kuukaudesta toiseen: on laveampaa proosarunoa, tiukempaa tekstiä ja konstikkaasti saranoitua moniselitteistä tekstiä. Päiväkirjarakenne sitoo tapahtumat vuodenvaihteeseen 2001–2002 ja ajan historiallisiin tapahtumiin, sekä keväällä koittavaan purjehdusmatkaan, johon kokoelma sitten päättyy.

* *

2004: Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa! (Tammi, 2003)

Merja Virolainen (s. 1962) on koulutukseltaan pukusuunnittelija ja on työskennellyt visuaalisena suunnittelijana. Ensimmäinen runokokoelma, Hellyyttäsi taitat gardeanian, ilmestyi vuonna 1990. Virolainen on työskennellyt myös suomentajana, toimittajana, kriitikkona, kirjoituksenopettajana ja Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun johtajana.

Virolaisen neljäs runokokoelma, Tanssivan karhun voittanut Olen tyttö, ihanaa! oli ehdolla myös Runeberg-palkinnon ja Einari Vuorela -runopalkinnon saajaksi.

Jo nimi on ihastuttava. Nimen riemukkuus heijastelee runoihin. Virolainen nauttii pitkissä runoissaan kielellä leikkimisestä, sanojen eri merkitykset kilvoittelevat tekstissä, samoin hurmaava luonto- ja eläinkuvasto. Runokokoelma kuvaa lapsuutta, mutta toisessa osassaan myös aikuisuutta ja parisuhdetta. Lapsekas kieli sisältää sävyjä aikuisellekin. Lapsuuden kesien lämpö välittyy hienosti runokokoelmasta, enkä lainkaan ihmettele, miksi se valittiin Tanssiva karhu -voittajaksi.

* *

2005: Ilpo Tiihonen: Largo (WSOY, 2004)

Viime kesänä menehtynyt Ilpo Tiihonen (1950–2021) oli pitkän uran tehnyt runoilija ja näytelmäkirjailija. Vuosien varrella Tiihonen palkittiin monesti: Tanssivan karhun lisäksi hän voitti Einari Vuorela -runopalkinnon, Eino Leinon palkinnon, valtion kirjallisuuspalkinnon, kirjallisuuden valtionpalkinnon, Pro Finlandia -mitalin ja Savonia-palkinnon – muiden muassa. Ensimmäinen runoteos, Sarkunmäen palo, ilmestyi jo vuonna 1975, ja viimeiseksi jäänyt Jumalan Sumu vuonna 2009.

Tanssiva karhu -palkittu Largo noteerattiin myös kirjallisuuden valtionpalkinnolla ja Savonia-palkinnolla. Melkoinen palkintomagneetti, siis. Onko se sitten hyvä? On, todellakin, erinomainen. Tiihosen runokieli on upeaa, se on hauskaa, osuvaa ja paljonpuhuvaa. Tiihonen riimittelee vahvemmin kuin muut Tanssiva karhu -voittajat tähän asti, vapaa riimitön runous on ollut valtavirtaa. Tiihosen tekstissä on riimiä ja rytmiä perinteisempään tapaan, mutta silti notkeasti, jähmettymättä tiukkoihin kaavoihin. Tämä on ihastuttava kokoelma, ja Tiihosen tuotantoon on ehdottomasti tutustuttava tarkemmin.

* *

2005: Peter Mickwitz: För vad kroppen är värd (Söderström, 2004)

Peter Mickwitz (s. 1964) on maineikas suomenruotsalainen runoilija ja kääntäjä. Mickwitziä on suomennettu kovin vähän. Jyrki Kiiskinen suomensi valikoiman runoja nimellä Lasinen avaruusalus (Tammi, 2006) ja Kristiina Lähde on suomentanut valikoiman novelleja nimellä Lyhytproosaa – se mikä avautuu (Teos, 2016). Tämän Tanssiva karhu -hankkeen kannalta onnekkaasti voitokas För vad kroppen är värd (Minkä isäntä ruumis on), löytyy kokonaisuudessaan Lasisesta avaruusaluksesta.

Mutta kylläpä jättikin avaruusalus minut kyydistään! Tällaista vierautta en ole näiden runokokoelmien äärellä vielä tuntenut kuin Eva-Stina Byggmästarin äärellä. Mickwitzin runot näyttäytyvät lävitsepääsemättöminä sanajonoina. Kirjan välistä löytyy vanha lainauskuitti keväältä 2019, johon joku on kirjannut muutaman suosikkirunonsa kirjasta. Liekö sama henkilö, joka on parantanut yhden näistä runoista luettavuutta lisäämällä siihen parikymmentä pilkkua. Väkivaltaa, tiedän, mutta samalla ymmärrän täysin.

* *

2006: Kari Aronpuro: Gathandu (Tammi, 2005)

Näin tamperelaisena runoilija ja kirjastonhoitaja Kari Aronpuro (s. 1940) on tietysti monesta tuttu nimi. Aronpurolla on takanaan pitkä ura, ensimmäinen runokokoelma Peltiset enkelit ilmestyi vuonna 1964. Sen jälkeen on ilmestynyt useita kokoelmia, tämä Gathandu on yhdeksästoista. Erilaisia palkintojakin on uran varrella kertynyt useita, muun muassa pari valtion kirjallisuuspalkintoa ja Eeva-Liisa Mannerin ja Väinö Linnan palkinnot. Tanssiva karhukin osui kohdalle, ja sittemmin Aronpuro on saanut myös Kääntäjäkarhun Ezra Pound -käännöksistään.

Gathandu on monipuolinen ja moniääninen kokoelma, jonka äärellä tuli – suoraan sanottuna – välillä vähän tyhmä olo. Aronpuro yhdistelee runoissaan monenlaisia aineksia ja viittailee ympäriinsä tavalla, joka on omiaan pudottamaan tällaiseen hitaamman välillä kyydistä. Paljon on mukana huumoria, sivistystä, lastenloruja, sitaatteja filosofeilta, korkea- ja matalakulttuurin törmäyksiä.

Mutta vaikka välillä tuntuikin tyhmältä, ei Gathandu silti luotaantyöntävältä tuntunut. Aronpuro on vain sivistynyt, eikä siinä mitään. Lopussa on sitä paitsi viiteosasto, joka avaa yhteyksiä, siitä kiitos.

* *

2007: Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle (Teos, 2007)

Tuomas Timonen (s. 1975) edustaa nuorempaa sukupolvea kuin aikaisemmat Tanssiva karhu -voittajat. Hän ei myöskään ollut mikään pitkän uran tehnyt runoilija, vaan voitti palkinnon toisella kokoelmallaan. Sittemmin Timoselta on ilmestynyt kaksi runokokoelmaa lisää. Hän on myös dramaturgi ja kirjoittanut näytelmiä.

Oodi rakkaudelle käsittelee rakkautta. Heti kokoelman aloittava nimiruno paljastaa, että herkän romantiikan äärellä ei olla. Timosen ääni on ivallinen, tylyhkö, vähän rujo. Myös toisteisuus paljastuu paljon käytetyksi tehokeinoksi. Tämän kokoelman äärellä joudun kuitenkin toteamaan, että ei kiitos – minua Timosen runoilijanääni ei puhuttele, pidän tätä vähän tympeänä ja luotaantyöntävänä. En erityisemmin kaipaa runoudeltani rivouksia. Toisteisuuskin vaipuu herkästi monotonisuudeksi.

* *

2008: Catharina Gripenberg: Ta min hand, det vore underligt (Schildts, 2007)

Catharina Gripenberg (s. 1977) on suomenruotsalainen runoilija, jonka ura alkoi Arvid Mörne -runokilpailun voitolla vuonna 1998. Seuraavana vuonna ilmestyi esikoiskokoelma På diabilden är huvudet propfullt av lycka (Schildst, 1999) ja sen jälkeen menestystä on kertynyt: Tanssiva karhu, Ruotsin radion runopalkinto, Stig Carlsson -palkinto.

Suomeksi Gripenbergiä on saatu kahden teoksen verran. Kristiina Lähde voitti Kääntäjäkarhu-palkinnon Sinä siellä kaukana näytät tutulta -valikoimalla (Teos, 2005), jossa on runoja Gripenbergin kahdesta ensimmäisestä kokoelmasta. Ottaisit käteni, kummallista (Teos, 2019) on Lähteen suomennos tästä voitokkaasta kokoelmasta sellaisenaan.

Gripenberg kirjoittaa Edith Södergranista, Robert Walserista, Virginia Woolfista, uskonnollisesta kuvastosta, antiikin Kreikan mytologisista muodonmuutoksista. Omat vaikeuteni suomenruotsalaisen runouden parissa kuitenkin jatkuvat. Niin vieraannuttavaa Gripenbergin teksti ei ole kuin Mickwitzin välimerkitön sanavirta, mutta paljolti päädyn kummastelemaan ratkaisuja ja valintoja. Gripenberg onnistuu kuitenkin myös puhuttelemaan ja herättämään mielenkiintoisia mielikuvia.

* *

2008: Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä (Tammi, 2008)

1970-luvulla syntynyt sukupolvi jatkoi voittokulkuaan, kun Tanssivan karhun vei vuonna 2008 Aki Salmela (s. 1976). Salmelan esikoiskokoelma Sanomattomia lehtiä ilmestyi vuonna 2004 ja sai heti Kalevi Jäntin palkinnon. Salmela on ollut ahkera: Tyhjyyden ympärillä on neljäs kokoelma ja sen jälkeen on ilmestynyt viisi teosta. Salmela on myös kunnostautunut suomentajana, suomennoksia eri runoilijoilta on syntynyt tasaista tahtia.

Tyhjyyden ympärillä on pitkälti proosarunoa, yhtenäisiä tekstikappaleita irtosäkeiden sijaan. Kokoelman lopusta löytyy muutama suomennos proosarunon pioneerin Aloysius Bertrandin teoksesta Gaspard de la nuit (1842), jonka Salmela sittemmin suomensi kokonaan Tommi Nuopposen kanssa (Yön Kaspar, Savukeidas 2013).

Salmela on vertauskuvien ystävä: ”kuin” on kovin yleinen sana tässä teoksessa. Kokonaisuus on kaikkiaan varsin miellyttävä.

* *

2009: Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava, 2009)

Sanna Karlström (s. 1975) aloitti kirjallisen uransa voittamalla J. H. Erkon kilpailun vuonna 2004. Karlströmin esikoisteos Taivaan mittakaava (Otava, 2004) voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja tämä kolmas kokoelma, Harry Harlow’n rakkauselämät, voitti sekä Tanssivan karhun että Kalevi Jäntin palkinnon.

Useammat Karlströmin teoksista ovat roolirunoutta. Taivaan mittakaava tarkastelee maailmaa arkkitehdin näkökulmasta, Päivänvalossa-teoksen (Otava, 2007) taustalla on Uri Gellerin tarina. Harry Harlow’n rakkauselämien pääosassa on amerikkalainen psykologi Harry Harlow; jos nimi ei olekaan tuttu, Harlow’n 1950-luvulla apinoilla tekemät tutkimukset läheisyyden ja kosketuksen merkityksestä voivat olla. Julmat eläinkokeet olivat erittäin merkittäviä psykologiselle vanhemmuustutkimukselle ja käytännön kasvatustyölle – mutta myös eläinoikeusliikkeelle ja koe-eläinten kohtelun parantamiselle. Ei siis ihme, että Karlströmiä on kiinnostanut tarttua runoissaan näin herkulliseen hahmoon.

* *

2010: Palkintoa ei jaettu

Palkinto lepäsi vuoden; sen tarkempaa perustelua asialle ei annettu.

Kuva: Mikko Saari

* *

2011: Helena Sinervo: Väärän lajin laulut (WSOY, 2010)

Sinervo voitti edellisen Tanssivan karhunsa 2001 ja on Lauri Otonkosken lisäksi toistaiseksi ainoa tuplavoittaja. Väärän lajin laulut jatkaa Ihmisen kaltaisesta tuttua luontotematiikkaa, vain vielä vahvemmin. Runokokoelmassa on paljon puhetta linnuista ja luontokuvastosta. Runot ovat pitkiä, moniosaisia, ja kiehtovaa kuvastoa täynnä. Väärän lajin laulut on taidokkaan runoilijan kädenjälkeä, enkä lainkaan kummastele, että se on valittu voittajaksi.

* *

2012: Henriikka Tavi: Toivo (Teos, 2011)

Henriikka Tavi (s. 1978) on suomalainen runoilija, joka palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla esikoisteoksestaan Esim. Esa (Teos, 2007). Tavi tunnetaan myös vuonna 2012 tekemästään projektista, jossa hän julkaisi vuoden ajan joka kuukausi yhden runokokoelman. Toivo voitti paitsi Tanssivan karhun, myös Kalevi Jäntin palkinnon.

Palkintoraati kuvaili Toivoa moniaineksiseksi. Kokoelman runoissa sanottiin olevan helppo olla, sen runous koettiin vaivattomaksi ja ilmavaksi. Kaksi teemaa nousee kokoelmassa ylitse muiden: läheisensä menettäneen ihmisen suru ja perhoset. Tavi käyttää suomen kaunista perhosnimistöä materiaalina runoilleen, joissa välittyy halu olla yhteydessä edesmenneiden kanssa. Tavin runous hyödyntää paitsi tekstin keinoja, myös monipuolista asettelua.

* *

2013: Maria Matinmikko: Valkoinen (ntamo, 2012)

Palkinnot ovat tähän asti ropisseet pitkälti perinteisille kustantamoille: WSOY, Tammi, Otava, Teos, ainoana selvänä poikkeuksena joukosta Liken yksi palkinto. Nyt palkinto meni ensimmäistä kertaa huomattavalle runokustantamolle, Leevi Lehdon vuonna 2007 perustamalle Ntamolle.

Maria Matinmikko (s. 1983) on paitsi ensimmäinen 1980-luvulla syntynyt (ja minua nuorempi!) Tanssivan karhun voittaja, myös ensimmäinen esikoiskokoelmallaan palkinnon voittanut. Matinmikon tuotannolle on kertynyt myöhemminkin palkintoja.

Valkoinen aloittaa väritrilogian, jonka muut osat ovat Musta (Mahdollisen kirjallisuuden seura, 2013) ja Värit (Siltala, 2017). Teksti on enimmäkseen proosarunoa, välillä tiukemmin runomaista säettä; yhteistä on huikea maalauksellisuus. Matinmikko havainnoi ja toteaa. Lauseet ovat paljolti lyhyitä, mutta eivät todellakaan mitään halonhakkuuprosaa. Kuvasto on hauskaa ja vakavaa ja jatkuvasti hämmästyttävää ja ihmetystä herättävää. Tämä on kiehtova maailma, johon upota.

* *

2014: Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät (Savukeidas, 2013)

Juha Kulmala (s. 1962) on turkulainen runoilija, jonka esikoiskokoelma Emme ole dodo (Savukeidas, 2009) voitti ensimmäisen Jarkko Laine -palkinnon. Tämä Tanssiva karhu -palkittu kokoelma on Kulmalan neljäs. Sen on julkaissut vuosina 2001–2018 toiminut turkulainen Savukeidas-kustantamo, joka tunnettiin runouden, esseistiikan ja klassikkokäännösten julkaisijana.

Pompeijin iloiset päivät on karhea runokokoelma, jossa on äijämäisen beat-runouden tuntua. Teos kommentoi maailmanloppua, yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Sen maailmankuva tuntuu synkältä ja sarkastiselta, vaikka on siinä omaa vinoa huumoriaankin. Yleissävy on ehkä hitusen darrainen?

Pitkät runot vyöryvät päälle polveilevina, on helppo kuvitella tällainen runous toimivaksi lavalla.

* *

2015: Eino Santanen: Tekniikan maailmat (Teos, 2014)

Nuoren Voiman päätoimittajana ja Nuoren Voiman Liiton puheenjohtajana toiminut Eino Santanen (s. 1975) on julkaissut tähän mennessä viisi runokokoelmaa ja yhden novellikokoelman. Santasen toinen teos Merihevonen kääntää kylkeään (Teos, 2006) oli Tanssiva karhu -ehdokas ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Tanssiva karhu -voiton Santanen sai neljännellä runokokoelmallaan Tekniikan maailmat.

Teoksen kansikuvassa 20 euron setelit etenevät tiukassa muodostelmassa. Nämä setelit ovatkin kokoelman parasta antia: kokoelman toinen osa ”Suomen itsenäisyyden 98-vuotisjuhlavuoden nyky- ja etukäteinen tulevaisuusjuhlarahasarja” esittelee setelirunoutta. Santanen on siis konkreettisesti naputellut runot kirjoituskoneella 20 euron seteleihin ja kuvannut setelit, ennen kuin ne ovat lähteneet kiertoon.

Tämä on hämmentävä, kiehtova teos, ja hyvää runoutta. Muutenkin Santanen on melkoinen avantgardisti ja muotoihin ja typografiaan perustuvan konkreettisen runouden tekijä. Tekniikan maailmat ei ole helppo kokoelma perinteisen runouden ystäville.

* *

2016: Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (WSOY, 2016)

Turun saaristosta kotoisin oleva Anja Erämaja (s. 1963) on monipuolinen sanataiteilija, jonka Helsingin kirjailijat ry valitsi Vuoden helsinkiläiskirjailijaksi vuonna 2014. Esikoisteos Laulajan paperit (WSOY, 2005) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Runeberg-palkinnon saajaksi. Kokoelma Töölönlahti (WSOY, 2013) valittiin ensimmäiseksi Nihil Interitin runouspalkinnon saajaksi vuonna 2013. Tanssiva karhu -palkinto myönnettiin Erämajan neljännelle kokoelmalle Ehkä liioittelen vähän. Runojen lisäksi Erämaja on kirjoittanut lastenkirjoja, tanssiteoksen libreton ja romaanin Imuri (WSOY, 2019).

Ehkä liioittelen vähän on rakkausrunoutta, se kertoo siitä, miltä rakastuminen ja hullaantuminen tuntuu. ”Joskus huulten välistä karkaa jotain vaivaannuttavaa”, sanoo lakoninen takakansi, ja kirja alkaa sitaatilla Somethin’ Stupid -kappaleesta. Imelyyteen ei sorruta, vaan teos kuvaa rikkaasti ja monipuolisesti sitä mielenliikutusta, jota rakkauteen kuuluu.

Erämajalla on taipumusta proosarunouteen, pitkiin kappaleisiin, mutta mukana on myös ilmavampaa säettä, kuvarunoon kallellaan olevaa asettelua ja kiehtovaa intertekstuaalisuutta. Kokoelma on selvästi taitavan tekijän kädenjälkeä.

* *

2017: Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret (Otava, 2016)

Sirpa Kyyröstä (s. 1978) luonnehditaan monipuoliseksi runousaktiiviksi. Kyyrönen onkin toiminut runoyhdistys Nihil Interitin puheenjohtajana ja on Poesian hallituksen puheenjohtaja. Kyyrönen sai esikoisteoksestaan Naispatsaita (Otava, 2010) Katri Vala -palkinnon ja tästä kolmannesta kokoelmastaan sitten Tanssivan karhun. Ilmajuurien jälkeen Kyyröseltä on ilmestynyt neljäs kokoelma, Nimesi on Marjatta (Otava, 2020).

Heti ensimmäinen runo asemoi lukijat tarkastelemaan ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta. Kokoelmassa pyöritellään myös äitiyden tematiikkaa, mutta tuntuu, että osan äitiystematiikasta voi lukea myös Äiti Maa -näkökulmasta. Juuret eri muodoissaan toistuvat runokokoelmassa usein, juurtuminen ja kasvaminen kiinni maailmaan. Tästä voisi hyvin lukea ekofeminististä näkökulmaa.

* *

2018: Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Osuuskunta Poesia, 2018)

Lassi Hyvärisen (s. 1981) tuotanto muodostuu tähän asti kolmesta runokokoelmasta, joista ensimmäinen, Riippuvat puutarhat, ilmestyi vuonna 2007 ntamon julkaisemana. Tällä kokoelmalla Hyvärinen voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun ja pääsi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi. Toinen kokoelma Keisarin tie (Otava, 2012) voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Runeberg-palkinnon ehdokkaana. Kolmannella kokoelmallaan Hyvärinen voitti sitten Tanssivan karhun. Ei siis mikään ihan vaatimaton bibliografia, vaikka pieni onkin!

Tuuli ja kissa on pienoismaailma, jossa seikkailevat tuuli ja kissa. Etenkin kissojen ystävät löytävät kokoelmasta paljon kiehtovaa. Teoksen maailma on yllätyksiä täynnä, aivan absurdi ja odottamaton. Päällisin puolin runokokoelma on kuitenkin hallittua. Aikaisemmin vahvasti visuaalista kuvarunouttakin tehnyt Hyvärinen on kirjoittanut siivoa ja selkeästi etenevää säettä, jonka sisältö kuitenkin ällistyttää. Tuuli ja kissa on kiehtova satumaailma.

* *

2019: Stina Saari: Änimling (Teos, 2018)

Tanssivan karhun voittajissa saatiin taas jonkinasteinen sukupolvenvaihdos, kun voittajana nähtiin ensimmäistä kertaa 1990-luvulla syntynyt kirjailija. Stina Saari (s. 1992) voitti palkinnon esikoisteoksellaan, joka oli ehdolla myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon. Saari opiskelee kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja on esiintynyt runoineen paljon runoklubeilla.

Änimling on kokeellista runoutta, joka pilkkoo sanat palasiksi. Siinä on kaikuja visuaalisesta runoudesta, surrealismista ja äänitaiteesta. Aihepiiri on raskas: seksuaalinen väkivalta, trauma, joka voi viedä sanat. Aihe on sellainen, josta on vaikea puhua myös silloin, kun se ei osu omalle kohdalle.

Ei tämä kaikki tosin silkkaa synkkyyttäkään ole, Änimling on myös erittäin leikkisä teos, jonka tekstit ovat hullunkurisia ja outoja. Ovatko ne sitten liian outoja? Onhan tämä kieltämättä vaikeammasta päästä Tanssiva karhu -voittajia, toisaalta runoilija itsekin toivoo, että lukijat tulkitsevat tekstejä miten tahtovat.

* *

2020: Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään (Teos, 2020)

Runoilija, kirjailija ja tutkija Matti Kangaskoski (s. 1983) on digitaalisesta runoudesta väitellyt tohtori. Esikoisteos Tältä sinusta nyt tuntuu (Teos, 2012) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon, Tanssiva karhu -voitto osui kohdalle neljännellä teoksella. Kangaskoskelta on ilmestynyt lisäksi runokokoelma Pääkalloneuvottelut (Teos, 2017) ja romaani Sydänmarssi (Teos, 2014).

Johdatus pimeään on pohjimmiltaan filosofinen runokokoelma. Se esittelee maailman, todellisuuden, ja pudottaa sinne sitten minän, joka kokee todellisuutta. Teos tuntuu ajatuskokeelta, mutta saa lopulta villejä käänteitä. Filosofian peruskysymysten äärellä kuitenkin ollaan: mitä on todellisuus, miten se koetaan ja havaitaan. Kuten raadin puheenjohtaja Susinukke Kosola palkintoesseessään kuvaa: ”Koska kieli on inhimillisen todellisuuden jäsentämisen työkalu, on jokainen nide yhdenlaisen maailman julistus. Kangaskosken teos ottaa tämän lähtökohdakseen, mutta kääntää katseen sisäänpäin ja kysyy: miten maailma jäsentyy, onko sitä pakko jäsentää, mitä kieli tekee meille ja naapurin meluaville elintavoille?”

Runoilijan siskon Leena Kangaskosken graafinen suunnittelu tekee Johdatuksesta pimeään esineenäkin erittäin viehättävän.

* *

2021: Elsa Tölli: Fun Primavera (omakustanne, 2020)

Valitettavasti en ole onnistunut saamaan Fun Primaveraa vielä käsiini. Aloitin tämän projektin joulukuun alussa ja olen nyt helmikuun puolivälissä viidentenä jonossa Tampereen kirjaston ainoaan kappaleeseen. Täytyy kuitenkin olla tyytyväinen, että teosta kirjastossa ylipäänsä on, sekään kun ei ole itsestäänselvyys. Lavarunoilija Elsa Töllin (s. 1995) Fun Primavera on zine-estetiikkaan perustuva omakustanne, jonka Tölli on omin käsin tehnyt. Painos on pieni ja tietysti loppuunmyyty.

Palkinnon myöntäminen teokselle, joka on muille kuin nopeimmille kovin työläs saada luettavaksi, on raadin valinta; ei kai runoudella tänä päivänä koskaan kovin suuria painoksia ole, mutta sentään sen verran, että kirjastoihin riittää.

En nyt kritisoi tätä ratkaisua enempää, ennen kuin olen Fun Primaveran nähnyt. Voihan olla, että se on todellakin nerokas teos. Ainakin on raadilta ansiokasta huomioida myös esitettyä lavarunoutta, koska sekin on yksi olennainen runouden alalaji. Lavarunouden vangitseminen kirjan muotoon on kunnioitettava pyrkimys ja jos siinä on onnistuttu hyvin, palkinto on täysin perusteltu.

* *

Runojen lukemisesta

Nämä 29 runokokoelmaa luettuani lienen jonkin verran viisaampi, mitä runouteen tulee. Projekti oli kiinnostava, eikä missään vaiheessa tökkinyt. Jos joku runokokoelma ei toiminutkaan, seuraava oli yleensä jo mielenkiintoisempi. Matkan varrella vastaan tuli monenlaista runoutta, pitkän linjan tekijöistä uudempiin tulokkaisiin ja perinteisestä erittäin moderniin. Vanhinta sukupolvea edustavat voittajat, 1920-luvulla syntyneet Aila Meriluoto ja Bo Carpelan, voisivat olla nuorimpien eli 1990-luvulla syntyneiden Elsa Töllin ja Stina Saaren isoisovanhempia.

Se oikea vastaus kysymykseen ”miten runoutta luetaan” on tietysti ”tartu kirjaan, avaa se ja lue”. Ei se sen kummallisempaa ole. Sanon nyt silti sanasen siitä, miten runouden lukemisen olen kokenut.

Runous on turvallisempaa kuin romaanit. Siinä missä romaani vaatii luottamusta ja sitoutumista pitkäksi aikaa, tuntikausiksi, runot pyytävät vain pienen hetken aikaa, ehdottavat että ”katsopa tätä, keksin että näinkin voi sanoa”. Huonon runokokoelman parissa ei tarvitse olla pitkään jumissa; romaanien kanssa tulee joskus suljetun paikan kammo ja halu päästä uuteen kirjaan, joskus ihan kelvollistenkin. Runojen parissa tällaista tunnetta ei tule, etenkin jos ei ala kahlaamaan läpi koottuja teoksia, vaan pitäytyy pienemmissä kokoelmissa.

Runoille kannattaa kuitenkin antaa hieman aikaa. Runoja voi lukea nopeasti, mutta liian nopeasti lukemalla käy herkästi niin, että tarttumapinta luisuu alta. Antamalla hieman enemmän aikaa vaikeakin runo voi avautua uudella tavalla. Toisinaan ääneen lukeminen toimii, silloin runosta voi löytyä rytmiä, jota sisäluvulla ei huomaa. Minulle auttoi selvästi, kun kirjoitin jokaisesta lukemastani runokokoelmasta jotain (kirjoitukseni löytyvät enimmäkseen Kirjavinkeistä ja Goodreadsista). Tekstin tuottaminen edellytti pysähtymistä, pohtimista, selailua ensilukemisen lisäksi ja teoksen pariin palaamista, mikä etenkin vaikeammin avautuvien kokoelmien kohdalla edisti myötämielistä suhtautumista.

Ennen kaikkea: runouden ymmärtäminen on yliarvostettua. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Olennaista on oma kokemus ja lukunautinto. Jos runokokoelmasta saa irti jotain – edes yhden sykähdyttävän säkeen – se on tehnyt tehtävänsä. Lukemastaan ei tarvitse kyetä tuottamaan runoanalyysiä. Nouki siis surutta kirjaston hyllystä mistä tahansa syystä kiinnostavalta vaikuttavia runokokoelmia, tai vaikka näitä Tanssiva karhu -voittajia, ja ala lukea. Jos jokin värähdyttää, sukella syvemmälle.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua