Sodan ja vainojen muistopaikat ränsistyvät – Stalinin kanavalta ja Stalinin vainoista löytyy vielä uutta kerrottavaa

Kuva: Tiina Nyrhinen

Ari Rautala: Jatkosota Stalinin kanavalla. Taistelut suomalaisin ja venäläisin silmin. Minerva, 2022.

Muutaman vuonna olen löytänyt itseni ajelemasta pohjoisimmassa Suomessa. Menneiden sotien tapahtumat tuntuvat jotenkin voimallisemmin Kainuussa, Koillismaalla tai eteläisessä Lapissa, kun vähän väliä on tienvarressa kylttejä erilaisista talvi- ja jatkosotaan liittyvistä merkityksellisistä paikoista.

Suomussalmella pääsisi kurkkaamaan kuuluisaa Raatteen tietä. Pelkosenniemellä saattoi pysähtyä kertaamaan vähemmän tunnettua, Lapin kohtalon talvisodassa ratkaisseen taistelun punaisia hyökkäyssuuntia ja sinisiä puolustusnuolia Kupittaja-Pelkosenniemen lossialueella. Ivalon kylän luontopolulta löysin erikoisen kyltin. Se merkitsi Ivalojoen suistoalueelta paikan, jonka tuntumaan neuvostosotilaat jatkosodan päätyttyä asettuivat vuoden ajaksi ja pitivät aluetta epävirallisesti hallinnassaan.

Itselleni tärkein muistopaikka on Oulangan suunnalta, Sallaan tietä 950 pohjoiseen noustessa löytyvä metsittynyt harjuntausta Hautajärvellä. Täältä jääkärieversti A.A. Puroma lähetti matkaan JR 12:n jänkäjääkärit. Täältä isäni aloitti neljä vuotta kestäneen sotansa: ensin Sallan kautta Vienan Karjalan puolelle, Kiestingin läpimurtotaisteluihin ja mottiin Louhen suunnalle, Karhumäen ja Poventsan eli Stalinin kanavan kautta Ihantalan tulimyrskyyn ja lopuksi vielä Lapin sotaan ajamaan entiset aseveljet maasta pois. 

Jänkäjääkärien muistomerkki on graniittijärkäle, johon on kiinnitetty kuparinen kyltti ja sen alapuolelle toinen ristinmuotoinen kyltti, jonka sisällä seisoo lähinnä luolamieheltä näyttävä, jonkinlaista karttua päänsä päällä pitelevä, lannevaatteeseen puettu mies, samainen hahmo, joka löytyy näköjään 6. divisioonan muistorististä. Kiveen kiinnitetystä hapettuneesta kyltistä pystyy vielä lukemaan: ”JR 12. Jänkäjääkärit. Sotataival alkoi tältä paikalta 30.6.1941 ja päättyi Sodankylän Sattasessa 1.11.1944.”

Kukaan ei ole hetkeen laskenut, saati istuttanut kukkia tämän kiven juurelle. Tienlevennyksen ja muistopaikan välinen pieni metsikkö on vessapaperimyttyjen pilkuttama ja paikalle pykätty hirsipenkki on jo pitkälti laho. Puinen kyltti, jossa kerrotaan hieman monisanaisemmin JR 12:n sotaan lähdöstä, sisältää sotilasmääräarvion ja viimeiseksi kysymysmerkin. Läheisessä pihassa koira haukkuu vihamielisesti. 

Muutaman metrin päässä on paikallisille ilmiselvästi läheisempi, samaa estetiikkaa edustava muistokivi, muistutus kesällä 1943 viiden ihmisen hengen vaatineesta partisaanien tekemästä attentaatista, joka ravisutti Hautajärveä: uhrien joukossa oli myös lapsia. Kiven juurella on pelargonia-istutus ja kiviäkin aseteltu penkkiä rajaamaan.

Olen oman perheemme kuopus ja minusta tuntuu, että olen viimeisiä ikäluokkia, joita Hautajärven muistopaikka pystyy oikeasti koskettamaan. Graniitti toki pysyy, mutta kupari hapettuu, puu lahoaa, aukio metsittyy, naapurin koira toisensa jälkeen yhä vain haukkuu. Haipuvatko jänkäjääkäritkin kohta historian hämäriin?

JR12:n muistokivi sijaitsee tien 950 varrella Sallan Hautajärvellä.

Poventsan tarina

Tämän vuoden 2022 alussa arvioitavaksi tarjottujen kirjojen listaan ilmestyi teos, joka lupasi kertoa uutta tietoa Poventsan suunnan asemasodasta ja taisteluista. Tartuin mahdollisuuteen poimia kirja luettavakseni, olihan isäni sitä yhtä Pirunsaareksi kutsuttua maanpalasta puolustanut ja haavoittunutkin siellä.

Kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan tämän vuoden helmikuussa alkoi, kauan sitten päättyneen sodan tapahtumien kertaaminen tuntui jotenkin turhalta ja kaukaiselta.

Tämä kirja on kuitenkin koko sodan ajan kummitellut mielessäni, ja nyt tajuan, että Ari Rautalan Jatkosota Stalinin kanavalla (Minerva, 2022) on monin tavoin historiallinen kirja. Se kertoo ensinnäkin siitä, että sota jättää todella lujat jäljet kansakunnan muistiin, se vaatii yhä tarkempia selontekoja ja yhä kriittisempää otetta asioiden käsittelyyn.

Seitsemässäkymmenessä vuodessa oli päästy sotakirjallisuudessa siihen vaiheeseen, että sodan molempien osapuolten liikkeet kiinnostivat. Sotapropagandan värittämät omien voitot ja vieraan tappiot saattoivat olla liioiteltuja, mutta mistä löytyisi totuus?

Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa oli pieni aikaikkuna, jolloin suomalaiset tutkijat pääsivät kopioimaan Maaselän kannaksen venäläisdivisioonien asiakirjat. Rautalan kirja tuo nämä tiedot vihdoin päivänvaloon. Näiden ja muiden, jo olemassa olleiden historialähteiden voimalla syntyi kiihkoton, dokumentaarinen kirja Poventsan tapahtumista kahdesta eri näkökulmasta, Neuvostoliiton ja Suomen sotaraportointeja vertaillen.

Toki Rautala on venäläisiä merkintöjä lukiessa osannut harjoittaa myös lähdekritiikkiä, sillä pääsääntönä tuntui olevan, että komentaja oman etunsa vuoksi raportoi saavutetut voitot suuremmiksi ja menetykset pienemmiksi kuin todellisuudessa. Venäjän nykyistä Ukrainan-valtauksen sotaretoriikkaa kuunnellessa tässä kirjassa on paljon tuttua.

Äänisen pohjoispäässä sijaitseva Stalinin kanava oli Suomen asemasodan aikaisista tukikohdista itäisin. Maaseläksi kutsuttiin kannasta Seesjärven ja Karhumäen välillä.

Tulvituksia, asemasotaa ja tarkka-ammuntaa

Kirjassa keskitytään asemasotavaiheeseen Poventsassa, alueella Äänisjärveltä Pirunsaareen. Tämän alueen Suomi valtasi Mannerheimin käskyllä Petroskoin valtaamisen jälkeen vuoden 1942 tammikuussa ja piti aluetta hallussa kesäkuuhun 1944 saakka. Karhumäellä oli venäläisille tärkeä merkitys, sillä se, joka hallitsi Karhumäkeä, hallitsi tärkeätä kanavaa, joka yhdisti Vienanmeren Ääniseen ja vesireittien kautta jopa Itämereen saakka. 

Kun Karhumäki vallattiin, venäläisten tappiot olivat huomattavasti suomalaisten tappioita suuremmat, 8 000 sotilasta verrattuna Suomen 1 500 mieheen, joista 300 kaatuneita.

Suomalaisia oli sodan alkuvaiheessa rintamalla häkellyttävät 630 000 henkeä. Tämä voimainponnistus oli tarkoitettu tilapäiseksi ratkaisuksi, koska sodan piti loppua vuonna 1941. Salamasodaksi aiottu retki muuttui  asemasodaksi, ja miehiä piti sitten jo hieman vapauttaa maatöihin ja teollisuuden palvelukseen. Vanhemmat ikäluokat vapautettiin siten, että keväällä 1942 vahvuus oli enää 385 000 henkilöä.

Dramaattisia vaiheita sisältyy muun muassa Poventsan tulvitukseen, jossa venäläiset räjäyttivät kanavan padot ja vesi tulvi kovalla voimalla 40 asteen pakkassäässä kaikkialle. Suomalaiset jäivät jäätyvän veden armoille, vaatteet jäätyivät kiinni ihoon, miehet jähmettyivät liikkumattomiksi patsaiksi ja monet hukkuivat. Muutamat pelastuivat erään Voutilaisen miehuullisten toimien ansiosta. Hän sukelsi kanavaan ja köyden ja puhelinkaapelin avulla sai hilattua toverinsa läheiseen korsuun sulamaan.

Rautala seuraa sodan strategisia käänteitä vuorotellen suomalaisia ja venäläisiä lähteitä siteeraten. Poventsan menetyksestä voidaan lukea harvinainen venäläisten itsekriittinen analyysi häviämisen syistä: hyökkäyssuunta, esimiehen vaihtaminen epäpätevään, väärä voimien jakaminen. Suurten tappioiden ja monien väärien ratkaisujen jälkeen loppulause kuului: ”Suunniteltiin ja toteutettiin suuri operaatio, johon osallistui paljon joukkoja. Menestys olisi kohottanut joukkojen moraalia useimmille ensi kertaa suuressa operaatiossa mukana olleille.”

Stalinin kanavan sulkuporttien räjäytykset nostivat tulvan Poventsan kaduille ja monta suomalaista jäi loukkuun 40 asteen pakkasessa.

Saari vaihtoi omistajaa 7 kertaa

Vertailin kirjan tapahtumia myös oman isäni sotakertomukseen, jonka hän 1980-luvun alkupuolella kertoili C-kaseteille. Hän saapui Poventsaan miehityksen alkukahinoiden ja tulvituksen jo mentyä ohi, pitkän reserviajan jälkeen vuonna 1943, minkä Rautalan kertomus JR12:n liikkeistä vahvistaa.

Isä kuvailee, miten järjetöntä oli yrittää toimia tällä Pirunsaarella, joka oli vain 700 metriä leveä ja 1 500 metriä pitkä, puuton, kivikkoinen maakappale. Rintamalinja kulki kanavassa. Pirunsaaressa suomalaiset  olivat koko ajan tarkka-ampujien kohteina, vihollisen asemat olivat 10–20 metriä korkeammalla. Isän mielestä länsirannan puolelta olisi ollut paljon parempi puolustaa. Samaa mieltä on Rautala: ”Eikö voitaisi antaa periksi 200–300 metriä ja ryhmittyä puolustukseen koko linjalla kanavan länsipuolella? Nämä pohdiskelut eivät johtaneet mihinkään. Suomalaisilla oli itsepäinen tarve pitää valloitettuja maastonkohtia hallussa ilman suurempaa sotilaallista tärkeyttä”, hän kirjoittaa.

Asemasota Poventsassa ei ollut pelkkää puhdetöitä tai kortinpeluuta, isänkin kertoman mukaan tämä saari vaihtoi sodan aikana seitsemän kertaa omistajaa. Vankeja otettiin puolin ja toisin.

Kerran isä joutui keskitykseen, haavoittui käteen ja piiloutui venäläisiä pakoon yhteen korsuun. Hän jätti vain verisen kätensä sängyn alta näkyviin, kun kuuli venäläisten availevan korsun ovea. Kaikki muut korsut poltettiin, mutta sen korsun venäläiset olivat päättäneet jättää tukikohdakseen, ja niin isä pääsi sieltä elävänä pois syöksyen ensin ulkohuoneeseen ja sieltä suomalaisten juoksuhautaan, jonne oli jäänyt kymmenen henkeä mottiin. Suomalaiset saivat sillä kertaa pidettyä 50 metrin osuuden juoksuhautaa itsellään, ja seuraavana päivänä tie aukeni. Isä pääsi sidottavaksi, kenttäsairaalaan ja lomille.

Rautala vahvistaa isäni kokemuksen kaltaisten yhteenottojen olleen yleisiä pitkin asemasota-aikaa. Partiotoiminnan vaiheista, lähitaisteluista ja vankien kaappausyrityksistä voisi saada montakin seikkailukirjaa. Kirjassa on mukana käsin piirrettyjä karttoja: tuohon korsuun voin kuvitella isäni makaamaan henkeään pidättäen sängyn alle.

Toisaalta Rautala kuvaa Poventsan puolustusta yksitoikkoiseksi vartioinniksi, joka sisälsi varsinaisten sotatoimien lisäksi asemien kunnostus- ja tietöitä. ”Lohtua toivat Karhumäestä lähtenyt lomajuna, viihdytyskiertueet ja Karhumäen tivoli”. Tällä kohtaa oli pakko myös pysähtyä: olen luultavasti viettänyt aikaani Turussa vappuna 1980-luvun lopulla samassa Sariolan suvun ylläpitämässä Huvipuisto Seiterässä, joka toimi aikoinaan Karhumäen tivolina!

Kuva: Minerva Kustannus

Suomalaisten virhearviointeja

Kun luen Rautalan kirjaa, harmittelen sitä, että ne, joita tarinat, myös vastapuolen strategiset suunnitelmat ja tapahtumien selostukset olisivat eniten kiinnostaneet, ovat jo kuolleita. Mutta kotikyläni viimeinenkin tervaskanto, isän ikätoveri, kuoli 101-vuotiaana viime kesänä. Oma isäni kuoli jo 71-vuotiaana.

Itse luin kaikki venäläiset kertomukset vähän harppomalla, lähinnä kiinnittäen huomiota siihen, miten vastapuolella suomalaisista puhuttiin. Mukana olleita venäläisten aivoitukset ja strategian ja toteutuksen erot olisivat varmaan astetta enemmän kiinnostaneet.

Rautala ottaa rohkeasti käsittelyyn suomalaisia virhearviointeja.

Hän omistaa luvun linnoitustöille, joita Maaselän alueella ryhdyttiin tekemään vuoden 1942 alkupuolella. Suunniteltu asema oli 50 kilometrin pituinen ja tehty sitä varten, jos Poventsasta jouduttaisiin lähtemään. Hän kertoo: kesän 1944 taisteluihin mennessä valmistui 115 betonikorsua, yli 80 puista ase- ja asuinkorsua, 84 teräksistä konekiväärikupua, lähes viisi kilometriä panssariesteitä, 84 panssarikupua, 45 kilometriä taisteluhautaa ja 152 kilometriä piikkilankaestettä.

Rautala siirtyy ”keinutuolistrategiksi” ja kysyy, miksi Maaselkä piti linnoittaa, kun samat betonit, raudat, koneet ja työvoima olisivat palvelleet paremmin Karjalan kannasta, jota pidettiin todennäköisimpänä suurhyökkäyksen suuntana. 

Loppujen lopuksi Maaselän linnoitteita käytettiin vain parin vuorokauden verran. Sinne jäivät!

Ari Rautala kirjoittaa myös uusia lukuja Karhumäen, Äänisen ja koko Maaselän alueen sodanjälkeiseen historiaan.

Aivan lopuksi hän kertoo Karhumäen ja Poventsan välillä sijaitsevasta Stalinin vainojen teloitus- ja hautapaikasta Sandarmohista. Teloitetut kuolivat 1937–1938 välisenä aikana ja olivat Karjalan asukkaita, Stalinin kanavan rakentajia ja Solovetskin vankileirin vankeja. Venäläinen Memorial-ihmisoikeusjärjestö löysi tämän 7,5 hehtaarin alueen heinäkuussa 1997. Sieltä on löydetty 263 joukkohautaa.

Rautala kertoo myös vastatuulesta, johon Sandarmohin tapausten tutkiminen on viime aikoina kulkenut. Kirjaan on ehtinyt tieto, että Venäjän korkein oikeus päätti lakkauttaa tärkeää työtä tehneen Memorial-järjestön vuoden 2021 lopulla.

Historiallinen aikaikkuna totuuden esiin kaivamiseksi on jälleen äkisti sulkeutunut. Grigori Saltupin veistämässä, hyvin paljon JR12:n muistokiven kaltaisessa monumentissa Sandarmohissa lukee: ”Ihmiset, älkää tappako toisianne!”

Tiina Nyrhinen

Grigori Saltupin veistämä muistomerkki Stalinin vainojen uhreille Sandarmohissa. ”Ihmiset, älkää tappako toisianne.”

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua