Siri Kolu yllytti lastenkirjojen ystäviä vallankumoukseen – IBBYn seminaari Pohjoismaisessa kulttuuripisteessä

Henrika Andersson, Asta Boman, Emmi Jäkkö, Ilmi Villacís ja Myry Voipio. Kuva: Mikko Saari

Mikko Saari, teksti

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden edistämiseen keskittynyt IBBY Finland järjesti Helsingissä 7.11.2025 Saduista someen – Lasten- ja nuortenkirja mediassa -seminaarin yhteistyössä Pohjoismaisen kulttuuripisteen kanssa. Tilaisuus striimattiin ja tallenne on nähtävissä Kirjastokaistalla. Paikan päällä tilaisuutta seuraamassa oli parikymmentä ihmistä.

IBBY Finland on pitkään toiminut yhdistys, joka pyrkii tuomaan näkyvyyttä korkeatasoiselle lastenkirjallisuudelle, vahvistaa lukemiskulttuuria, tukee lastenkirjallisuuden parissa toimivia ja kannustaa alan tutkimustyötä. Kansainvälisen International Board on Books for Young People -järjestön Suomen-osasto perustettiin jo vuonna 1957. Alun perin Suomen nuortenkirjaneuvosto – Finska Ungdomsboksrådet -nimellä tunnetun yhdistyksen perustajajäseniin kuului Tove Jansson.

Seminaarin aluksi IBBY:n Noora Miettinen kyseli, miten lastenkirjoista voitaisiin puhua huolen sijasta ilolla. Seminaarin tavoitteeksi linjattiinkin haaveilla paremmasta, mutta huolipuheelta ei täysin vältytty. Onneksi sitä siivittivät myös ratkaisuehdotukset. Seminaarista tarttui matkaan paljon ajatuksia lasten- ja nuortenkirjallisuuden asian edistämisestä.

Saduista someen -paneeli

Ensimmäisenä varsinaisena ohjelmanumerona kuultiin Saduista someen -paneelikeskustelu, jota veti Myry Voipio. Paneelissa olivat edustettuina erilaiset kirja-alan järjestöt: Kirjailijaliittoa edusti Ilmi Villacís, Kuvittajat ry:tä Asta Boman, ruotsinkielistä lanu-kirjailijoiden ja -kuvittajien yhdistystä Fibulia Henrika Andersson ja Lukukeskusta Emmi Jäkkö.

Kun panelisteilta kysyttiin, mikä on lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentällä vaikeinta, vastauksissa nousi luonnollisesti esiin raha. Lukukeskuksen Jäkkö pohti miten pienet virrat saadaan tuotua yhteen silloinkin kun rahaa on. Miten tunnistetaan, mitkä toimet ovat kantavia ja pitkäjänteisesti kestäviä ja tuottavat laajempaa tulosta?

Kirjailijaliiton Villacís nosti ongelmaksi myös yleisen negatiivisen asenteen kulttuuria ja kirjallisuutta kohtaan, aina eduskunnasta alkaen. Ajanpuute nähtiin myös ongelmaksi. Jäkkö muistutti, miten korona-aikoina lasten harrastusten loppuminen johti merkittävään kasvuun lukemisen määrässä perheissä. Halua siis on, mutta lapsiperhearjen keskellä aikaa ei ole. Paneelin puheenjohtaja Voipio kysyikin, tarvitseeko urheilutreenejä olla kuudet viikossa ja pitäisikö välillä olla lukutreenejäkin.

Järjestöt ovat kuitenkin myös onnistuneet monissa asioissa. Kuvittajat ry:ssä on nähty, miten houkutteleva ala on nuorten keskuudessa. Yhä useampi kuvittaja voi elättää itsensä täysipäiväisesti kuvittamalla – olkoonkin, että pelkällä lasten- ja nuortenkirjojen kuvittamisella harva elää. Yhteistyöverkostot ovat laajoja ja tekeminen on ammattimaista, vaikka rahaa on vähän, totesi Andersson.

Lukukeskuksen suurin onnistuminen on Lukulahja lapselle -hanke. Tässä hankkeessa jaetaan kirjakasseja kaikkiin vauvaperheisiin neuvolassa. Kassissa on kirjojen lisäksi tukimateriaalia vanhemmille ja tietoa oman äidinkielen osaamisen tärkeydestä yli 20 kielellä. Vaadittiin paljon työtä, jotta päättäjät saatiin ymmärtämään vauvoille lukemisen tärkeys. Hanke on kuitenkin ollut vaikuttava: 100 % terveydenhoitajista uskoo kirjakassien merkittävyyteen ja 66 % perheistä uskoo lukevansa enemmän kirjakassin vuoksi. Hankkeen lobbaajilla on positiivinen ongelma: ei ole ketään kenelle lobata, koska kaikki ovat jo hankkeen takana!

Lukulahja lapselle -hanke nousi esiin myös, kun kysyttiin, mitä järjestöt tekisivät, jos raha ei rajoittaisi. Lukukeskus laajentaisi lukulahjoja. Skotlannissa syntyy saman verran lapsia kuin Suomessa ja siellä vastavaan kirjakassin saavat vauvojen lisäksi taaperot, eskari-ikäiset sekä koululaisista 2-, 4- ja 7-luokkalaiset. Jos valtion rahalla jaettaisiin vuosittain puoli miljoonaa lastenkirjaa vuodessa, tällä olisi valtava merkitys kirjailijoiden toimeentulolle! Kirjojen arvonlisäveron pudottamista nollaan toivottiin laajalti, apurahoille haluttaisiin riittävän korkea taso ja lainauskorvauksiin asianmukaiset tasokorotukset. Kirjakauppojen uutta nousua kaivattaisiin.

Kuva: IBBY Finland

Lukeminen vähenee ja eriytyy

Valtiotieteiden tohtori ja sosiologian dosentti Riie Heikkinen luennoi tutkimusaiheestaan eli lukemisen vähenemisestä ja eriytymisestä. Heikkilältä ilmestyi viime vuonna tietokirja Miksi lakkasimme lukemasta?, jossa hän tutkii syitä lukemisen vähentymiselle. Heikkilä on tutkinut aikuisia, mutta koska lasten lukeminen rakentuu monin tavoin aikuisten lukemisen päälle, päästiin puhumaan myös lasten ja nuorten lukemisesta.

Suomessa on Heikkilän mukaan ollut suotuisat olosuhteet sivistykselle ja kulttuurisen pääoman kehitykselle. Lähtökohdat ovat olleet historiallisesti tasa-arvoiset ja koulutukseen ja kulttuuriin on panostettu paljon. Suomalainen työväenluokka on ollut kansainvälisesti poikkeuksellisen sivistysmyönteistä. Kulttuurin merkitys on kuitenkin laskenut huomattavasti ja uutena elementtinä keskusteluun on tullut jopa uhmakkaan negatiivisesti kulttuuriin suhtautuvia ääniä.

Kulttuuriosallistuminen on eriytynyt sosioekonomisen aseman mukaan kaikkialla länsimaissa. Koulutus on tehokkain kulttuurin osallistumisen ennusmerkki. Naiset osallistuvat miehiä enemmän käytännössä kaikkeen kulttuuriin. Tulotaso vaikuttaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti: se on enemmän mahdollistaja ja kynnyskysymys, mutta ei kynnyksen ylittämisen jälkeen edistä kulttuuriosallistumista.

Heikkilä esitteli kiinnostavaa analyysiä eri mediamuotojen käytöstä eri ihmisryhmissä. Korkeat tulot ja korkea koulutus asemoivat mediankäyttäjät ”vakavan käytön” ryhmään – tässä ryhmässä luetaan Helsingin Sanomia, seurataan Suomen Kuvalehteä somessa, omistetaan useita laitteita, seurataan netistä politiikkaa ja luetaan paljon kirjoja. Nuoret ovat pääasiassa viihdekäyttäjiä, jotka käyttävät Instagramia, katsovat YLE Areenaa ja Youtubea, eivät erityisemmin lue sanomalehtiä, mutta seuraavat netistä musiikkia ja pelejä. Matala koulutus on vahvin ennuste kuulumiselle ryhmään, joka ei käytä internetiä eikä edes omista laitteita, joilla pääsee internetiin. Matalatuloiset eivät lue kirjoja tai sanomalehtiä. Koulutus erottelee mediankäyttäjiä tässä analyysissä selvästi enemmän kuin sukupuoli. Ikä erottelee paljon, mutta eri suunnassa kuin koulutus.

Mitä sitten lasten lukemisesta tiedetään? Lapset lukevat ja kirjoittavat koko ajan vähemmän. Lukemista pidetään yhä harvemmin mieleisenä tekemisenä. Keskeisin murroskausi on yläkouluikä. Koulu on perinteisesti tasapäistänyt lapsia, mutta nykyään koulukaan ei pysty tasaamaan lasten taustasta tulevia eroja. Suomessa sukupuolten välinen ero on valtava, suomalaisilla pojilla on kansainvälisestikin huomattavan negatiivinen asenne lukemista kohtaan. Keskeisin lukusosialisaation syntypaikka on koti. Pikkulapsivaihe on tärkeä. Kodin positiivinen ilmapiiri lisää huomattavasti lukemista. Sukupuolella on kotona todella paljon merkitystä, lukutottumukset periytyvät erityisesti samansukupuoliselta vanhemmalta. Kirjoja ei tarvitse välttämättä edes lukea: jo se, että kotona on hyllyssä kirjoja, joita ei lueta, ennustaa lapsille lisää koulutusvuosia!

Mitä sitten voitaisiin tehdä tilanteen parantamiseksi? Heikkilän mukaan kirjoja pitäisi olla esillä kotona – tässä Lukulahja lapselle -hankkeen laajentaminen vauvavaiheesta vanhempiin lapsiin olisi avainasemassa! Koulussa pitäisi lukea enemmän pitkiä tekstejä, mieluusti fyysisistä kirjoista, sillä kirjasta lukeminen auttaa keskittymään tekstiin. Äidinkielessä pitäisi olla paljon lukemista ja pakkopullan sijasta lapsien pitäisi saada enimmäkseen itse valita kiinnostavaa ja innostavaa luettavaa. Kirjastojen pitäisi saada sitoutettua lapset ja nuoret kävijöikseen; kirjastojen merkitys turvallisena epäkaupallisena tilana on huomattava. Kirjastojen kirjavinkkausta on arvokasta ja tehokasta toimintaa, jota sietäisi tehdä enemmän. Luettavaa pitäisi tuottaa vielä nykyistä laajemmin kaikenlaisille erilaisille lukijoille. Kaikenlaiset selkokirjahankkeet ovat esimerkiksi erittäin hyvä juttu. Kirjallisuuden pitäisi ylipäänsä näkyä enemmän yhteiskunnassa; sen ei pitäisi olla jotain ”hienoa”, vaan se pitäisi nähdä kaikkialla tarpeellisena resurssina.

Lastenkirjavallankumous

Päivän vallankumouksellisimman ohjelmanumeron tarjoili Tammen kotikirjailijana työskentelevä kirjailija Siri Kolu, jonka ajatteleva ja anarkistinen luentoessee tarjoili paljon pohdittavaa ja monet naurut. Tämä ravisteleva esitys kannattaa katsoa tallenteelta.

Kotikirjailija on Suomen oloissa ainutlaatuinen tehtävänimike. Kolu työskentelee puolipäiväisesti Tammessa omien sanojensa mukaan ”tarinoiden terveyskeskuksena”, jossa hoidetaan Tammen kirjailijoiden ongelmapotilaita parempaan kuntoon. Lisäksi tehtävään kuuluu paljon lukutaitotyötä, erilaisia tapahtumia ja haastatteluja.

Kolu aloitti esityksensä lasten- ja nuortenkirjallisuuden mediatilan katoamisilmoituksella. Jonnekin tämä kirjallisuus on mediasta kadonnut: poissa ovat säännönmukaiset yksittäisarvostelut kirjoista, arvostelunostot ennen messuja, kirjallisuuspalkintojen varjolistat ja hätäarvostelut palkintovoittajista. Harvoissa arvosteluissa ei juuri puhuta lajista, tyylistä, rakenteesta tai lauseesta, kuva-analyysistä, kuvan ja tekstin roolista, taitosta, väreistä, paperista. Missä ovat lajitutkijoiden ja ammattilaiskriitikoiden puheenvuorot? Miksi naistenlehdissä kirjailijat eivät saa puhua työstään, kuten muut ammattilaiset? Miksi kirjailijan on avauduttava elämästään, sen sijaan että puhuttaisiin luomisprosesseista, taiteellisista valinnoista tai vaikka kirjoittajan ja kuvittajan yhteistyöstä?

Tapausesimerkeissä mediatilan käytöstä Kolu nosti kolme tuoretta kohuaihetta: esityksissä häiriköineet taidetestaajat, Sanaston kuvavähennyksistä nousseen kohun ja Silvia Hosseinin puhututtaneen esseen Imagesta. Näissä tapauksissa Kolu näki sivistysvihamielistä lasten ja nuorten toiseuttamista, viestintäepäonnistumisia ja luokkakamppailun retoriikkaa. Kun uutisoitiin, että lastenkirjojen runsaan lainausmäärän vuoksi Sanasto laajentaa kuvavähennyksiä, miksi kärjeksi ei noussut se, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta lainataan todella paljon? Tässä olisi kirjastoille ollut paikka paukuttaa henkseleitä omasta merkityksellisyydestään ja kirja-alan näyttää, miten paljon kirjat itse asiassa kiinnostavat!

Kolu linjasi toimenpideohjelmaa. Vallankaappauksissa pitäisi kaapata lehdistö tyystin lastenkulttuurin käyttöön edes yhdeksi päiväksi vuodessa. Kouluissa opettajat ja rehtorit pitäisi saada vakuutettua siitä, että lapset eivät voi kasvaa kunnollisiksi ilman laadukasta kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kuntapäättäjät pitäisi saada ymmärtämään alueellisen lastenkirjallisuuden merkitys – pois apurahat ja tilalle alueelliset tuotantotuet! Kirjailijat taas koulitaan toimimaan henkilö- ja ilmiöjuttujen ehdoilla meta-autofiktiivisesti eli fiktioimaan ne pakolliset henkilöjutut todellisiksi klikkimagneetetiksi. Huolipuheen päästövähennyksinä edellytetään jokaiselle huolipuhejutulle päästökompensaationa julkaistavan kymmenen lasten- tai nuortenkirjan arviota.

Vakavammin: jos haluat edistää lastenkirjallisuutta, osta ja lainaa kirjoja, kerro niistä muille, arvioi kirjoja ja puhu niistä somessa, kuljeta ja lue kirjoja näkyvästi kaupunkialueella, ilmianna lehdistölle alueellisia kirjailijoita jutunaiheiksi ja klikkaile, kommentoi ja kehu kaikkia mahdollisia lastenkulttuurijuttuja mediassa.

Vinkki, nosto, suositus vai arvio

Päivän päätteeksi lastenkirjallisuuden asiantuntija, kriitikko ja tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen käsitteli lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvostelemista ja kritiikkiä. Heikkilä-Halttunen avasi esityksensä huolipuheella siitä, miten Suomessa kiinnitetään liian vähän huomiota lasten- ja nuortenkirjallisuuteen ja miten arvosteleminen on ylimalkaista ja liian suopeaa – tämä näkemys tosin oli lähes sadan vuoden takaa, jolloin lastenkirjallisuuden näkyvyys oli nykymittapuulla suorastaan erinomaista.

Kritiikille olisi kuitenkin tarvetta. Suurin osa lastenkirjauutuuksista jää katveeseen ja ymmärrys genren uudistumisesta vähenee. Lastenkirjoja ostavat aikuiset ja kun aikuiset eivät kunnolla tiedä, mitä uutta on tarjolla, ostokset ja kirjastolainat kohdistuvat ennen kaikkea tuttuun ja runsaasti markkinoituun kirjallisuuteen. Kritiikillä on ylipäänsä tärkeä tehtävä kokonaiskuvan välittäjänä ja pidemmän päälle myös kirjallisuustutkimus kaipaa kritiikin tarjoamia kirjallisuuskentän koontia ja näkemyksiä materiaalikseen.

Heikkilä-Halttunen pohdiskeli myös, voiko kriitikko nykyään olla enää kriittinen. Kun palstatilaa on käytössä vähän, pitäisikö se vähäkin tila käyttää tukevasti ja kannustavasti? Ainakin teilaaminen tuntuu nykytilanteessa täysin kohtuuttomalta.

Mistä uudesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta voi sitten kuulla? Sanoma- ja aikakauslehdet eivät juuri lasten- ja nuortenkirjoista kirjoita. Kirjablogien merkitys on vähenemässä. Sosiaalisessa mediassa lasten- ja nuortenkirjallisuudella on tilaa ja innokkaita edistäjiä. Heikkilä-Halttunen mainitsi myös Kulttuuritoimituksen ja Kirjavinkkien kaltaiset verkkojulkaisut. Järjestökentän julkaisuissa lastenkirjallisuus yhä näkyy: Lastenkirjainstituutin Onnimanni, IBBY:n Virikkeitä, Lukukeskuksen Kirjafiilis ja Kiiltomato ja Kuvittajat ry:n Kuvittaja arvioivat lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Suomenruotsalaiselta kentältä Hufvudstadsbladet arvostelee likimain kaikki vuoden keskeiset lastenkirjauutuudet, mikä tuntuu aivan hämmentävältä, ja lisäksi on vielä Fibulin Mera-lehti.

Lähteitä siis löytyy, jos halua pysytellä ajan tasalla lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on. Suosittelen: vaikka lastenkirjoja ei itse lukisikaan, on osa yleissivistystä pysytellä edes vähän kärryillä siitä, mitä lasten- ja nuortenkirjallisuuden maailmassa tapahtuu.

Mikko Saari
@msaari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua