Kaija Anttonen suomentaa pohjoissaamesta, ruotsista, norjasta ja englannista ja julkaisee saamelaiskirjallisuutta suomeksi

Kaija Anttonen. Kuva: Eeva Mäkinen

Kikka Holmberg, teksti

Kaija Anttonen suomentaa pohjoissaamesta, ruotsista, norjasta ja englannista, ja kääntää englanniksi saamesta, norjasta ja suomesta. Anttonen myös kustantaa kirjoja: hänen kustantamonsa Kieletär Inari on keskittynyt julkaisemaan saamelaiskirjallisuutta suomeksi.

Anttonen muutti Helsingistä Inariin vuonna 1986.

– Ystäväni, joka asui täällä Inarissa ja jonka luona kävin usein, kehotti minua kerran tulemaan tänne kolmeksi kuukaudeksi. Se kolme kuukautta ei ole vielä loppunut, se on eteläsuomalaisen ajanlaskun mukaan kestänyt 35 vuotta, Anttonen nauraa.

– Olin toki käynyt täällä paljon ja viihtynyt, ja kyllä se ystäväni varmaan arvasi, että saatan viihtyä täälläkin päin maata yhtä hyvin kuin etelässä.

– Rupesin silloin välittömästi opiskelemaan saamea, koska ajattelin, että se on ihmisten äidinkieli täällä ja ei ole oikein, että he joutuvat puhuessaan vaihtamaan toiselle kielelle minun takiani. Norjan kielen opin asuessani myöhemmin kymmenen vuotta Norjassa.

Anttonen asui alkuun kolmen naisen kommuunissa.

– Olimme kaikki tiukkoja feministejä, toimitimme muun muassa yhden Akkaväki – Naisten ääni -lehden numeron ja teimme pieniä tempauksia, muun muassa annoimme yön pimeydessä patsaille uusia tulkintoja. Siihen aikaan alkoi saamelaisten parissa nousta naisliike, oli naisseminaareja ja naistutkimusta. Kaikki ei tietenkään löytynyt Inarista vaan välillä täytyi mennä Norjan puolelle.

* *

Kaija Anttonen suomentaa kauno- ja tietokirjallisuutta ja kääntää englanniksi esimerkiksi näyttelytekstejä taidemuseoihin.

– Olen kääntänyt EMMAlle, Ateneumille, Serlachiukselle ja Osloon. Aika usein niissä esitellään saamelaisia kuvataiteilijoita. Esimerkiksi Kansallismuseon saamelaiskokoelmaan liittyvän Kotiinpaluu-näyttelyn tekstit käänsin englanniksi.

Oman kustantamon Anttonen perusti vuonna 2015. Samana vuonna hän julkaisi saamelaisrunouden antologian En laske, en koskaan.

– Olin itse asiassa jo vuonna 1992 julkaissut ensimmäisen omakustanteen Kieletär-nimen alla, amerikkalaisen ekofeministin Susan Griffinin kirja Nainen ja luonto (Woman and Nature, 1978) ilmestyi suomeksi 1992 täällä pohjoisessa.

Sittemmin kustantamon nimeksi tuli Kieletär Inari.

Tänä vuonna lastenkirjallisuus on ollut Kielettären erityisteema. Anttonen kustantaa vuoden sisällä viisi saamenkielestä suomentamaansa lastenkirjaa.

– Aina ennen saamelaisten kansallispäivää 6. helmikuuta opettajat ja varhaiskasvattajat alkavat kysellä, mitä kirjoja voisi lukea ja luetuttaa lapsilla. Varsinkin lasten kuvakirjat ovat kirjastossa ihan loppuun kaluttuja, joten päätin, että julkaisen niin monta lastenkirjaa, ettei tarvitse miettiä, mitä luetuttaa tänä talvena, Anttonen kertoo.

Syksyn mittaan ilmestyi kolme kirjaa, niistä viimeisenä saamelaiskirjallisuuden grand old ladyn Kirste Palton Takaisin taivaalle (Dávggaš ja Násti, 1988). Paltto on ensimmäisenä saamelaisena naisena julkaissut kaunokirjallisuutta saameksi. Ensimmäisen kirjansa hän kirjoitti ja julkaisi 50 vuotta sitten.

– Takaisin taivaalle on hieno saturomaani, joka on pitkään odottanut suomentamista. On ollut pitkä projekti, että olen saanut kirjaan kaikki oikeudet, Anttonen iloitsee.

Alakouluikäisille ja sitä vanhemmille sopivan Takaisin taivaalle -kirjan on kuvittanut Kaamasessa asuva ranskalainen graafikko Esther Berelowitsch, jota Anttonen luonnehtii Kielettären hovigraafikoksi.

Pienemmille lapsille on suunnattu Niillas A. Sombyn kirja Nietos-ukko (Skálveáddjá, 2002). Kirjan lopussa on ”Pohjoisen sanastoa” -lista, josta niin lapset kuin aikuisetkin voivat oppia uusia sanoja. Anttonen on suomentanut ja julkaissut myös ainoan neliosaisen saamelaisen nuortenkirjasarjan eli Ann-Helén Laestadiuksen Soppero-sarjan.

Pohjoissaamessa on rikas luontoon liittyvä sanasto. Kuva: Kaija Anttonen

* *

Kulttuurintuntemus on Kaija Anttosen mukaan käännöstyön kannalta erittäin tärkeää.

– Kaunokirjallisuuden kääntämisessä vaikeita ovat kaikki kulttuurisidonnaiset asiat ja ilmaisut, joille toisessa kielessä ei ole sanaa ollenkaan.

Saamesta kääntävälle niitä tulee usein.

– Ne saattavat olla esineitä tai luontoon tai poroihin liittyviä sanoja. Joskus olen kääntänyt kymmenen poron nimitystä englanniksi. Aina kun oli yksi sana saameksi, siitä tuli rivi englanniksi.

Ei mitenkään ollut yhtä sanaa sellaiselle porolle, joka on tumma ja jonka sarvet sojottavat eteenpäin, mutta vähän leveälti ja jonka turvassa on vielä valkoinen täplä, kuvailee Anttonen.

– Jos englanniksi pitää kääntää kevät, käännän sen kevättalveksi tai myöhäiseksi talveksi (late winter). Tämähän on sana, joka voi hyvinkin esiintyä runossa. Kevättä tarkoittava sana tuo englanninkielisessä maailmassa mieleen jotain aivan muuta kuin täällä. Täällä kevät-sanalla ajatellaan hankikelejä ja valtavaa määrää valoa ja auringonpaistetta ja sitä aikaa, jolloin ollaan koko ajan ulkona, pilkillä ja hiihtämässä.

Anttosen kulttuurituntemus on 35 vuodessa kehittynyt vahvaksi.

– Sen jälkeen, kun muutin tänne, olen opetellut tekemään Saamen käsitöitä ja teen esimerkiksi nutukkaita itse. Olen myös ollut kymmenkunta vuotta mukana poronhoidossa, kouluttanut itseni teurastajaksi ja teurastanut paljon poroja. Olen tietysti myös lukenut paljon tähän kulttuuriin liittyvää.

– Koen, että kulttuurintuntemus tuo minulle töitä. Sekä Norjasta että Suomesta otetaan minuun yhteyttä silloin, kun pitää kääntää jotain saamelaiskulttuurista.

Kulttuurintuntemus on kääntäjälle tärkeää. Kaija Anttonen on opetellut tekemään Saamen käsitöitä ja ollut mukana poronhoidossa. Kuva: Eeva Mäkinen

* *

Saamelainen kirjallisuus kirjoitettuna on kohtuullisen nuorta, ja varsinkin romaani on saamelaiskulttuurissa nuori. Kirjallisuuskritiikki puuttuu lähes kokonaan ja muutenkin kirjallisuuden parissa töitä tekeviä ammattilaisia on vähän.

– Tämä johtuu siitä, että saamelaiskulttuuri on ollut hyvin kertova ja puhuva kulttuuri. Puheenomaisuus näkyy kirjoitetussa kielessä hyvinkin paljon, alkaen ihan lastenkirjallisuudesta aina kertomakirjallisuuteen.

– Tyypillinen piirre on, että verbien aikamuodot saattavat heitellä: ensin kerronta saattaa olla preesensissä ja kohta saatetaan mennä menneeseen aikamuotoon ja sitten tulevaan. Se lähtee sieltä suullisesta kertomakirjallisuudesta: saamelaisille on ihan tyypillistä juttuja kertoessa kertoa esimerkiksi: ”Sitten me mentiin siellä metsässä, mentiin sinne laaksoon ja siinä yhtäkkiä meidän edessä seisoo karhu”.

– Tämmöinen hyppely aikamuotojen välillä sujuu aivan mainiosti tehokeinona, kun kerrotaan suullisesti jotain, mutta kirjallisessa muodossa se onkin jo vähän vaikeampaa. Käyhän se sinnekin jossain määrin, mutta sitten, jos sitä on kovin paljon, se tekee lukemisesta hieman työlästä. Tämä on yksi sellainen asia, jonka kanssa joutuu suomentaessa taistelemaan.

– Pohjoissaamessa on se hauska piirre, että verbimuodoissa on käytössä duaali. Kun ihminen sanoo, että ”me käytiin siellä” niin siitä ”me käytiin” -ilmauksesta käy ilmi, oliko me-henkilöitä mahdollisesti kaksi vai kolme tai enemmän. Sille, että kaksi ihmistä tekee jotakin, on aina oma verbimuotonsa, joka kertoo heti, että ahaa, teitä oli kaksi siellä. Pohjoissaamelle on ominaista myös rikas sanasto esimerkiksi luontoon liittyvissä asioissa.

Kevättä tarkoittava sana tuo englanninkielisessä maailmassa mieleen jotain aivan muuta kuin meillä pohjoisessa. Kuva: Kaija Anttonen

* *

Yksi Anttoselle läheisimmistä töistä on vuonna 2015 julkaistu saamelaisrunoantologia En laske, en koskaan.

– Se on minulle rakas työ. Valitsin siihen kaikki runot, suomensin ne ja kustansin antologian. Se on ensimmäinen suomennettu saamelaisrunoantologia.

Englanniksi kääntämistään kirjoista Anttonen nostaa esille teoksen nimeltä Five Survivors, a Hundred Lives (2017), jonka suomenkielinen alkuteos on nimeltään Viisi naista, sata elämää (2016).

– Kirja kertoo persoonallisuushäiriöstä nimeltä dissosiaatiohäiriö, jossa ihminen on traumaperäisesti kehittänyt itseensä toisia persoonia. Tämän kokeneet ihmiset ovat kirjoittaneet elämäkertansa ja kuvanneet, minkälaista heidän elämänsä on ollut häiriön kanssa ja miten heitä on hoidettu. Viisi naista, sata elämää on ensimmäinen kirja, jossa potilaat kertovat näistä asioista. Kun teos esiteltiin englanniksi dissosiaatiohäiriöön liittyvässä kansainvälisessä kokouksessa, kaikki nousivat seisomaan ja taputtivat. Sen käännöksen kohdalla tulee erityisen hyvin mieleen se, että käännökselläni on todella jotain merkitystä.

– Olen ollut sillä lailla onnellisessa asemassa, että olen voinut läpi elämän kokea tekeväni jotakin mielekästä, ja se on aivan huippua, Anttonen kiteyttää.

Löydät kaikki Suomentajan sanoin -sarjan jutut täältä.

Kaija Anttoselle läheisimpiä töitä ovat saamelaisrunoantologia En laske, en koskaan ja Kirste Palton lastenkirja Takaisin taivaalle. Kuva: Kaija Anttonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua